Noniin, sainpas postattua tänne enemmän kuin viime vuonna. Tämä on itse asiassa aika hyvä tahti; alkuaikojen yli 200 postaukseen vuodessa ei kyllä ole mitään mahdollisuutta. Ei syki runosuoli enää samaan tahtiin keski-ikäisellä.
Sivustan toimitus toteaa kuitenkin vuoden 2023 olleen erittäin menestyksekäs konsernimme historiassa ja huomattava parannus muutamaan edelliseen vuoteen, ja toivottaa kaikille puolelletoista lukijalle erinomaista vuotta 2024.
Hip hei!
Eräs siivoamisen tärkeistä, minulle sydäntä lähellä olevista, alalajeista on jotain mitä kutsun "ennen lähtöä tapahtumaksi raivosiivoamiseksi, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ensin ajatella siivoamista." Se tapahtuu yleensä ennen lähtöä kauhealla raivolla, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ajatella ensimmäiseksi siivoamista.
(Tiedän, nimi kaipaa vielä vähän hiomista. Toisaalta se sopii hyvin sarjaan "työpöydän siivoaminen siinä kohtaa, kun et kerta kaikkiaan löydä hajun lähdettä muualta" ja "biojäteastian vieminen ulos siinä kohtaa, kun roskat tulevat työpäivän jälkeen ovella vastaan kertoen julistaneensa sodan sinua vastaan ja olet melko varma siitä, että biojäteastia on niiden johtaja.")
Joka tapauksessa, kotiin tulemisessa aina poissaolon jälkeen on jotain erityistä. Koti on paikka, joka kuvastaa itseäsi ja mielenmaisemaasi. Sanat kertovat, millainen ihminen haluaisit olla; mutta koti kertoo, millainen ihminen olet niin nyt, kuin että mikä historiasi on ollut. Koti sitoo meidät meidän omaan tarinaamme; hetkiin, joita itse kullekin on kertynyt aikojen saatossa.
En halua, että kotiin tullessa minua vaivaavat kaikki tekemättömät asiat. Arvostan sitä, että voin potkaista kengät jalasta ja istahtaa sohvalle ilman, että ensimmäiseksi katseeni kiinnittyy tiskaamattomiin astioihin tai leivänmuruihin pöydän alla. En halua, että tarinani on sellainen, missä ei ikinä rauhoituta.
Työpöytäni saa olla sotkuinen, koska rakastan sitä, että minulla on keskeneräisiä projekteja, joita voin jatkaa helposti ja puuhailla. Niiden keskeneräisyys ei haittaa, koska ne ovat omia valintojani. Se kuvastaa mielenmaisemaani, joka kulkee kaikkialla kaikkien kanssa koko ajan.
Mutta keittiö, olohuone, makuuhuone? Niiden on syytä olla siistejä kun tulen kotiin.
Hulluudellakin
on oma logiikkansa,
keskinkertainen.
Kaunis tilaisuus, sanoivat.
Kauniita sanoja, puhuivat.
Kuljen Tornionjoen rantaa;
täällä kukaan ei puhu.
Kalastavat vain sieluja.
Niijjuu, menimmepä sitten liittymään Sinitaivaaseen, eli Blueskyhyn. Koko kollektiivin löytää sieltä nimellä @sivusta.bksy.social. Ehkä joskus on olemassa julkinenkin profiili siellä.
Näin äkkiseltään sanoisin, että siellä on paljon parempi meininki kuin Mastodonissa.
On olemassa teoria, joka väittää, että elämme simulaatiossa, emmekä todellisuudessa. Teoria menee kutakuinkin näin:
"Jos joku erittäin edistynyt äly oppii simuloimaan maailmankaikkeutta, se tekee sen loputtomia kertoja. Koska simulaatioita on suuri määrä ja todellisuuksia vain yksi, todennäköisyys sille, että sattuisit olemaan juuri siinä todellisuudessa on hyvin pieni. Todennäköisesti elät siis simulaatiossa."
Aloin tuossa ajaessa – niin karvoja kuin autoa – miettiä, että eikös tämä sama päde myös taivaaseen? Jos taivaassa vietetään ikuisuus, niin silloinhan todennäköisyys sille, että juuri tämä hetki sattuisi olemaan se todellisuus, on käytännössä nolla. Eli tämän on varmasti oltava taivas.
Ei tarvitse kuin avata sanomalehti nähdäkseen, että tämä ei ole taivas. Tämä siis tarkoittaa sitä, että taivasta sellaisena kuin se on kuvattu, ei voi olla olemassa; koska jos olisi, olisimme siellä juuri nyt.
Q.E.D.
(Sepäs kävikin näppärästi. Pitääkin varoa suojateitä.)
Älä vihaa
jotta voit hymyillä kuoleman edessä
Älä pelkää
jotta kukaan ei voi hallita sinua
Älä omista
jotta et menetä mitään
Älä ilakoi
jotta et unohda itseäsi
Nämä tunteet valuvat läpi sydämestäsi
minkään estämättä,
minkään kohdalle pysähtymättä.
Tämä on soturin tie.
Teroita miekkasi ja pue vaatteesi.
Piilota kasvosi ja katoa yöhön.
Perheesi odottaa, mutta ei toivo.
Tämä on soturin työ.
Ja kun kirsikka kukkii,
rakasta vasta sitten
etenkin sitä pientä
joka hyppäsi ensi kerran perässäsi korren yli.
(h/t Stephen K Hayes)
Etelässäkin on viimein talvi. Marras on vaihtunut jäähän ja lumeen; mustuus harmauteen. Kausivalot antaisivat vähän väriä, mutta sähkön hinta on sen verran kova, että niitäkin poltetaan iltaisin vain puoli tuntia. Jos niitä nyt edes kinosten alta näkee.
Tämä kuukausi on vierähtänyt ohi nopeasti ja hyvä niin. Joulua kohti lisääntyvät sekä kaikenlainen pikkupuuhastelu että sängyn pohjalla vietetyt pärskintätunnit, joten aikaa harrastamiselle ei oikein tunnu jäävän. Muutenkin pimeys tuntuu nakertavan sielua rotan lailla, niin että sitä ei ole koskaan ihan oikeastaan kokonainen ja ehjä ja paikalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Ymmärrän niitä, jotka pakenevat etelään talveksi.
Onkohan meistä ilmastonmuutoksen myötä tulossa jälleen vuodenaikojen mukaan muuttava kansa? Kesäkoti Lapissa, syyskoti Lontoossa, kevätkoti Porvoossa, talvikoti Marbellassa? Ehkä voimme kysyä koltansaamelaisilta neuvoa.
Katsoin elokuvan "Metsurin tarina". Löytyy ainakin toistaiseksi Yle Areenasta. Suosittelen.
Ethän nikottele pilkkiessäsi
hoilaa ikävää
narskuttele matkallasi
nouse palavaan autoon
kiipeä tunturin laelle
astu sisään parturin ovesta.
Ethän paljasta
salakieltämme?
Kuiskaat minulle kohdussa
itkemme yhdessä ensimmäisen kerran
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Halaat ja sanot rakastavasi
näytät suttuista piirrosta minusta
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Kiroilet ja vihaat elämääsi ja minua
kaiken otan vastaan ja lohdutan
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Pakettiauto kaartaa pois pihalta
lupaat tulla käymään ensi kuussa
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Sanot, että hänen nimensä on Leo
ja että hänellä on minun silmäni
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Saunomme mökillä yhdessä
autat minut penkille istumaan
tum-tum, tum-tum, tum-tum
Odotan puhelin kädessä
että äänesi kuulisin vielä kerran
tum-tum, tum-tum, tum.
Lapset, työ, seurustelu, harrastukset, elämä... Kaikkea sitä tekee ja kaikkea ehtii. Ja ehkä ehtii hengittelemäänkin aina välissä.
Kukaan ei omista atomejaan;
me vain lainaamme niitä,
menneiltä ja tulevilta tähdiltä.
Luin Arto Lapin Korallimieltä ja sen perään Tiede-lehteä, ja halusin vain todeta, että
Kvanttivaahdossa
kaikki on mahdollista
ymmärtämättä
jumalten nopanheittoa,
maailman haaroja,
värähtelyjen virtaa,
sillä itse aikakin murtuu
kun tarpeeksi läheltä
katsotaan
Minun poetiikkani? Mikä ylevä sana sille, mikä on suihkussa siitetty, vessassa veistelty, yksinäisyydestä yökätty, hiljaisuudesta hiipinyt, kiireestä kiroiltu, rakkaudesta riivitty, sivusta sävelletty ja internetin laajoille saloille kadonnut.
En kerro totuutta, mutta en valehtelekaan. Olen olemassa siinä hennossa raossa, joka erottaa myöhän ja yön; syksyn ja talven, vaikenemisen ja kuiskauksen. Kirjoitan, koska minun on pakko: Sisäinen oravani hölisee taukoamatta ulkoiselle kumiankalleni, jos haluatte ajatella asiaa näin. Sekin on eräällä lailla totta.
Kysyit kerran, mistä unelmoin. En osannut vastata silloin, koska olin niin täysi, että olisin vain vastannut latteuksin. Mutta nyt sanon, että unelmoin kaukaisista rannoista tuntemattomien tähtien alla; valtavista kansakunnista vaeltamassa galakseista toisiin; lohikäärmeistä; oikeudenmukaisuudesta; kauneudesta, joka koskee sydämeen; rajattomasta ilosta; siitä että herätessäni voisin olla innostunut tulevaisuudesta minun jälkeeni.
Herään silti, teen aamuharmauden, ja kirjoitan pienistä ja typeristä asioista niin vähin kirjaimin kuin osaan.
Hassuli, eihän
sinusta mitään tule.
Unelmissakaan.
Juokse, ystäväin!
Tänään pääset vapaaksi,
sillä on syksy.
Muuta meillä ei ole
kuin muistoja kesästä.
Nyt olen tehnyt työt
laittanut ruokaa
harrastanut liikuntaa.
Ollut hyvä ja tuottava ihminen.
Ostin silti jäätelöpaketin.
Tai oikeastaan kolme.
Syön ne ehkä yksin.
Olen syntinen ja paha ihminen.
Miksi minua silti vituttaa?
Valkoisen paperin syndrooma. Sitä tuijottaa ja tuijottaa, mutta mitään tekstiä ei synny.
Mutta katoaakohan syndrooma nyt tekoälyn myötä? Tekoälylle voi heittää idean, ja se aloittaa tekstin puolestasi. Se ehdottaa, mitä kaikki muut kirjoittaisivat, ja voit sitten tympääntyneenä heittää sen tuottaman tekeleen sorsien syötäväksi ja kirjoittaa itse paremman. Tai sitten laitat siihen oman nimesi alle, laitat eteenpäin ja toivot, ettei kukaan huomaa.
Ei se kuitenkaan sitä oikeaa valkoisen paperin ongelmaa ratkaise, sillä se siirtyy ylöspäin. Jos tekoäly tekee työsi, se vie siitä myös sisällön. Työpäiväsi on kuin valkoinen paperi.
Ja elämä, entä jos elämäsi on valkoinen paperi, etkä tiedä enää mitä sillä teet? Täytät päiväsi kaikenlaisella turhanpäiväisellä ja elät vain samanlaisia päiviä toistensa jälkeen, kalvot silmien edessä. Ja joka päivä mietit, että voisit olla jotain muuta. Tehdä jotain muuta, kuin tätä nukkuvaa, puolikuollutta elämää.
Mutta en tarkoita, että elämän pitäisi juosta benji-hypystä benji-hyppyyn, ja että sen paperin pitäisi olla täynnä värejä ja välkettä ja kaikkea mahdollista. Valkoiselle paperille voi myös luonnostella yksinkertaisin viivoin yksinkertaisen elämän.
Kunhan vain piirtää.
Kiitos, mestari
Tänään ei siis keppiä
Kumarran syvään.
Niin siis minulle luvattiin, että tule Mastodoniin, siellä ei ole a) ilkeä Elon sanomassa, että et saa käyttää tätä ja b) jos ylläpitäjä on saapas, niin sitten voit lähteä lätkimään ja mennä jonnekin toiselle palvelijalle.
Siitäpä on tosi paljon hyötyä siitä toiselle palvelijalle menemisestä, koska menetät kaikki triljoona seuraajaasi, ja saat juuri ja juuri otettua mukaan ne omat kolme seuraamaasi henkilöä. Joista kaksi jää näköjään rannalle kaivelemaan varpaanvälejään.
Että kilin kolin tämmöistä höyrykonetietokonetekniikkaa taas.
Tuntuu siltä, että kaupalliseen ahneuteen pohjautuvat systeemit vain toimii, mutta ideologia edellä menevät ovat raskaita ja hankalia, ja niiden lupaukset ovat vähintäinkin liioiteltuja.
Ehkäpä se selittää jotain maailmasta.
----
Joka tapauksessa, uusi Mastodon-osoite on https://mastodontti.fi/@sivusta.
"Työmotivaationi on jälleen kadoksissa", alkaa Sivustan toimituksen tunnusbiisi. Tai siis alkaisi, jos toimituksella sellainen vielä olisi, mutta toissavuotisen hamsteri-karaoke -insidentin takia päätoimittaja Z kielsi kyseisen laulun. Motivaatio, kuten Kaaleppi-niminen itsekritiikkikin, ovat melko häilyviä härpättimiä näin kesäisin. Ne piiloutuvat arkistokaapin taakse, sinne vähän syödyn juustoleivän ja aprillipila-ideoita sisältävän kansion väliin, josta ne sitten syyssiivouksen tullen ehkä löytyvät. Tai ehkä kevätsiivouksen, kun jokin aprillipilaidea pitää piilottaa jonnekin, mistä päätoimittaja ei sitä näe.
Anyway.
Tuolla internetin ihmeeeellisillä palstoilla on usein tapana kehua omia aikaansaannoksiaan ja tiimejään keväisin, ja sitten syksyn tullen kertoa miten onnellinen on, kun saa tehdä uusia haasteita. Implikaatio tästä toki on se, että ei se tiimi ehkä niin kiva ollutkaan, eikä palkkakaan kovin hyvä, tai ainakin että pomo oli pöljä. En pidä sitä kovin älyllisesti rehellisenä touhuna, sillä se on teatteria, eikä kovin hyvää sellaista. Kaipaan aitoutta, en tätä modernin sosiaalisen median pahvikuvien pystyttelyä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että julistan juuri sosiaalisessa mediassa asiaa pahvisen pseudonyymin takaa.
Mutta kuten olen monesti sanonut, täällä tunteet ovat aitoja, vaikka faktat eivät aina. Siksi pidän tätä blogia on käänteisenä LinkedIninä, sillä siellä faktat ovat aitoja, mutta tunteet eivät aina.
Anyway.
Motivaatiosta ja sen puutteesta voisi ehkä sanoa montakin sanaa. Termi "ikigai" - löysästi käännettynä elämän tarkoitus - määritellään usein neljän ympyrän leikkauspisteenä: Sen, mitä rakastat tehdä; sen missä olet hyvä; sen, mistä voit saada rahaa; ja sen, mitä maailma tarvitsee. Mutta tuosta määritelmästä puuttuu ehkä vielä minulle tärkeä aspekti, ja se on "sen, mitä voit tehdä hyvässä porukassa". Usein kun matkan määränpää ei ole tärkeä, vaan se, kenen kanssa sinne matkaat. Hyvässä porukassa kun matkaa usein kauemmas kuin yksin.
Toinen tapa määritellä motivaatio on esimerkiksi kolmikko "Competence", "Autonomy" ja "Relatedness", jotka voisi ehkä löysästi suomentaa "osaaminen", "itsenäisyys" ja "yhteys"; eli jos osaat ja saat toimia itsenäisesti tehtävässä, jonka tarkoituksen voit ymmärtää, niin sitten löytyy motivaatiota. Mutta en tiedä, ovatko nuo asioita, joiden takia jaksaa nousta aamulla ylös sängystä.
Lainaan Peter Weirin elokuvaa Dead Poets Society:
“And the human race is filled with passion. And medicine, law, business, engineering, these are noble pursuits and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. ”
Anyway.
Motivaatiosta vielä yksi asia: Kehukaa toisianne.
Kuten koirankin
minut saa iloiseksi
taputus ja hymy.
Lonkerotölkki sihahtaa auki kuin siilin aivastus. Lämpö ja valo valuvat jäseniini vielä yhdentoista aikaan illalla, enkä aio ajatellakaan töitä nyt muutamaan päivään. Sen sijaan luen Kiira Korven runokirjaa.
Yllätyksekseni pidän ja en pidä siitä. Pidän siitä, koska siinä on kaunis tarinan kaari, ja se kertoo tuttuakin tutummasta kadottamisen, voimaantumisen ja uudelleen löytämisen kertomusta. Runot ovat kuin voimaannuttavan romaanin kappaleita, ja varmasti moni löytää tästä lohtua. Mutta mielestäni runot itsessään on päästetty liian helpolla suodattimella läpi. Ne eivät toimi ilman ympäristöään; edeltävää ja seuraavaa tekstiä. Kuin yksittäiset romaanin lauseet. Haluaisin, että teksti haastaisi minua enemmän, liikuttaisi, laittaisi ajattelemaan ja tuntemaan, palaamaan tekstiin takaisin uudelleen ja uudelleen.
Mutta ilo oli silti lukea se.
Runon kutsua
on vaikea vastustaa
juovuksissakaan.
Ilta on vielä lämmin ja Kanadan metsäpalot värjäävät auringonlaskun punaiseksi. Jalkani valitsevat vielä yhden polun, koska en halua mennä tyhjään kotiin.
Englannin kieli erottelee termit "solitude" ja "loneliness", mutta suomeksi ne molemmat kääntyvät yksinäisyydeksi. Ensimmäinen kuvaa noista kuitenkin tietoista valintaa ja paikkaa, mistä ammentaa voimaa ja tietoa ja viisautta. Jälkimmäinen ei taas ole valinta, vaan se manifestoituu kaipuuna sosiaalisten suhteiden ja läheisyyden ääreen.
Ja niiden raja on oh, niin häilyvä.
Sauna ja viina
avaavat suomalaisen.
Sielu kuin käpy.
Vielä käyn kaupungilla hetkisen hektisen hetkisen jälkeen, ja nautin kevään ja kesän välisestä yöstä. Naapuritalon parvekkeella kuulen esiteinien pitävän koulunlopetusbileitä. He hoilaavat lastenäänillään ja nuoruuden innolla epävireisesti kappaleita ja ilta on niin täynnä elämää, että se valuu hohtavina raitoina sateen mukana maahan. Hymyilen niin, että kyyneleet kohoavat silmiin.
Tämä on parasta aikaa, mutta silti se tuo ajan kulumisen kirpeyden sydämeen.
Suvivirsi soi
parvekkeella cha cha cha
oi, vapaus.
Elämän keväässä on
aina kirpeä siemen.
Rajaton määrä sukkia sohvalla, samanlaisia, haalistuneita. Minulla on kiire lähteä etsimään toisen lapsen kanssa juhlakenkiä, samalla kuin toinen lapsi keksii kännykkäongelman JOKA ON KORJATTAVA NYT juuri kun pitäisi lähteä. Ja kännykkä piippaa tauotta, koska kaveripiirillä on jokin juttu, johon minunkin pitäisi kommentoida ja muutama muukin minua tavoittelee, koska sunnuntai on ilmeisesti se päivä, jolloin ollaan sosiaalisia. Ja naapurin lapsi harjoittelee Despacitoa pianolla tauotta ja minä niin haluaisi mennä jonnekin pois kotoa.
Mutta toinen lapsi raivoaa ja toinen on sitä mieltä, että on kiire, mutta hän nyt syö tässä rauhassa voileipänsä ja selaa kännykkäänsä kuin hänellä ei olisi mitään kiirettä maailmassa mihinkään. Emme siis lähde mihinkään.
Joten minä taittelen sukkia. Yritän parittaa sinisiä ja mustia ja valkoisia sukkia toisiinsa, vertailen resoreita ja mietin, onko tämä juuri nyt se oikea sinisen sävy ja vannon jälleen kerran mielessäni, että tulevaisuudessa liitän AINA sukat toisiinsa pienillä nipsuttimilla. Silti joka kerran jälkeen jää aina parittomia sukkia, koska niiden parit ovat jossain lasten sukkalaatikoiden pohjalla tai mytyssä jonkin toisen vaatteen sisässä tai ties missä yliluonnollisessa dimensiossa. Eikä tämä lopu ikinä.
Kesäsunnuntait ovat harvinainen ylellisyys. Luulisin. Siitä on niin kauan kuin minulla on sellainen ollut.
Kaaos humisee
Ei pysty, ei kykene
Käperryn sänkyyn.
Tulikohan tehtyä moka? No, YOLO ja muita sen tapaisia asioita.
Tämän hämäryyden sinulle polkaisi pystyyn Sivustan Kaikki-muut-paitsi-sääennusteet-ennusteet ja Elämää-ja-eritteitä -osasto. Palaamme tähän hämärämerkintään toivottavasti tulevaisuudessa, mutta lakiteknisistä syistä pitää nyt tehdä tämä merkintä tähän.
Elämä on pohjimmiltaan entropiaa vastaan taistelua. Jokainen pieni organismi yrittää säilyttää pienen järjestyksen kipinän omassa pienessä kuplassaan; järjestää molekyylejä uuteen uskoon, jotta se voisi tuottaa itsestään uusia kopioita, kunnes se itse antautuu vääjäämättömän entropian vyöryn alle, ja muuttuu kokoelmaksi satunnaisia molekyylejä.
Tänään olen elossa, mutta eräs kasveistani taisi kuolla viikonlopun aikana. Musta entropia vie kenet vain haluaa, eikä muita termodynamiikan pääsääntöjä ole olemassakaan, mutta se ei ole paha. Se on vain nimi, jonka olemme antaneet sille, mikä antaa meidän elämällemme merkityksen.
Jopa siivoukselle.
Hinkkaan polvillani
hammastahnatahroja
pienet löppäsuut
Matkalla ystävän vapputapahtumaan poikkean kauppakeskuksessa ja näen ihmislaumat jo ennen musiikkia. Ulkona, portailla, ihmiset ovat saapunut kuulemaan Mikko Alatalon musiikkia. Ja mikäs siinä, hyvä kansan tuntojen tulkkihan Mikko on, jolla on takanaan pitkä ja kunniakas ura.
Huomioni kuitenkin kiinnittyy ahavoituneeseen, paljon nähneeseen mieheen, joka seisoo kaukana joukosta. Hän kuuntelee hartaudella laulun sanoja, kyynel vierien poskelta tipahtaen keväiseen nurmikkoon, ja tuntuu siltä, että kappaleella olisi enemmänkin merkitystä kuin kauniit sanat.
Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan
Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa
Se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa
Istahdan aamulla alasti vessanpöntölle läppäri sylissäni. Sen kylmä alumiini säväyttää aluksi, mutta se lämpenee nopeasti. Avaan Sivustan, ja kirjoitan mietteissäni.
Piimää pajatsoon
pullahtaakohan sieltä
viiskytsenttinen?
Se tulee se vappu taas kuin kevätkiimassaan rynnistävä pikajuna. Ja samalla toistuu jokavuotinen rituaali, jossa minä hermostun tyystin nurkissa lojuviin pullokasoihin ja vien kerralla KAIKKI pullot kauppaan. Sitten minä imeskelen siinä hyvin ansaittua, niillä pullorahoilla ostettua tikkukaramellia, ja laitan siman tulemaan.
Noin puoli tuntia sen jälkeen, kun simat on ns. tulilla, alan kaivella pulloja kaapista pesua varten, että voin sitten pullottaa. Sen siman siis.
Niin siis niitä pulloja, mitkä juuri vein kauppaan.
JUMALAUTA.
Joka ainoa
joka perkeleen vuosi
se sama juttu.
Tuijotan ämpäriä
ja huutoitkunauran.
Kas, mistä tietää kevään tulleen?
Onko se mustarastaan laulu?
Onko se katujen pölinä?
Onko se korkokenkien kopina asvaltilla?
Ei, meilläpäin se on alastomat äijät parvekkeilla.
Huokaus.
Sivustan ensimmäinen runo, yhdeksäntoista vuotta ja rapiat päälle. Ja eikös, perkele, samassa tilassa olla palttiarallaa edelleen. Tai ainakin oltiin hetki sitten; tila on onneksi vahvasti nousujohteinen.
Onhan tämä aika kamala. Tuosta "runo" -lapusta oikealla saattaa löytyä parempia, tai sitten ei. Riippuu ihan siitä, miten hienostunut maku lukijalla on.
Runojen kirjoittaminen on ollut kuitenkin hirveän antoisaa. Se on mukavaa vastapainoa normikirjoittamiselle, ja on hauskaa yrittää potkiskella aivosoluja miettimään, miten pystyisi sanomaan mahdollisimman, no, kiinteästi asioita. Ehkä se on eräänlaista aivojen kapinaa itseään vastaan.
Olen harkinnut, että pitäisikö kohta häämöttävän 20v taiteilijajuhlan kunniaksi laittaa Sivusta ihan oikeisiin kansiin, hankkia kustantaja, ja röhnöttää sitten näillä runokirjan tuotoilla Monacon edustalla huvijahdilla koko loppuelämä. Ajoitus on vaikea tässä suunnitelmassa: huvijahdille siirtymän kun pitää tapahtua noin viisitoista minuuttia ennen kuolemaa, koska enempään tuskin on varaa.
Sinulle
Monet heistä tietävät jotain.
Toiset tietävät enemmän.
Muutama on arvannut, mutta harvat tietävät paljon.
Ja kukaan ei tiedä koko totuutta.
Sisälläni on tunteita: tunteita, joiden luulin jo kadonneen.
Ne purkautuvat ulos öisin, kun radiosta kuuluu surullista musiikkia.
Joitain tunteita ei voi tappaa. Niiden on annettava kuolla luonnollinen kuolema.
Sellainen kuolema, jonka voi tuoda vain aika.
Mutta aikaa ei ole.
Siksi sydämeni särkyy öisin, yksin.
Se tuntee lopun tulevan, ja se kaipaa ystävää.
Jotakuta, jonka kanssa kulkea samaan tahtiin.
Sellainen, joka pyyhkisi kuumat kyyneleet kylmässä talviyössä.
Sillä aina rakkaus ei riitä, ja lumoukset rikkoutuvat.
Kaikki ystäväsi eivät ole rinnallasi loppuun asti.
Etkä sinä voi pitää heistä kaikista kiinni.
Joskus vain asioille ei voi mitään.
Silloin sydän itkee.
Sähköposti. Se on monelle roskapostia, vielä useammalle vain pakollinen kirjautumiskeino. Mutta kun on elänyt tarpeeksi kauan, sieltä postiohjelman arkistoista löytää kokonaisen eletyn elämän. Vanhat työpaikat, ihastukset, vihastukset; ystävät ja tutut. Ne eivät ole haudattuina pikaviestimen yksitoikkoiseen ja pitkäpiimäiseen jollotukseen tai lukittuina jonkin suuruudenhullun neron virtuaalitodellisuuteen. Eivätkä ne ole ajat sitten kadotettujen puhelimien tekstarivarastossa.
Sähköposti on tässä ja nyt, omalla koneellani. Vaikka internet katoaisi nyt, voisin silti muistaa kuka ja mikä olin vuosia sitten.
Löysin kertomuksia rakastumisesta, pettämisestä ja anteeksiannosta. Löysin yksinäisyyden tuskaista itkua, ja vanhoja kutsuja tupareihin. Löysin onnentoivotuksia ja työkiirettä anteeksi pyyteleviä viestejä. Löysin rakkauskirjeitä minulle, ja löysin kirjeitä rakkaille, mitä minun ei ollut tarkoitus nähdä. Löysin kirjeitä vihamiehille, joita kadun kirjoittaneeni; ja löysin kirjeitä, joita olisi pitänyt lähettää, mutta en uskaltanut.
Löysin arvokkaita ja unohtuneita ajatuksia ystäviltä; keskusteluja, jotka silloin joskus olivat henkireikäni. Löysin ystäviä, joita ei enää ole; ja ystäviä, jotka elävät vain satunnaisina tykkäyksinä Facebookissa.
Älkää parjatko sähköpostia. Se on pysyvä arkisto sinusta; niistä asioista, joita et ole halunnut julkisesti kertoa. Siellä ovat ne pitkät kertomukset; ne joita on mietitty kauan, ja joiden sanamuodot on hiottu kohdalleen. Ne eivät ole pikaviestimen roiskaisuja, joista autocorrect on poistanut kaiken särmikkyyden.
Hei, ystäväni!
Viestisi herättävät
vanhan kaipauksen
Voitaisiinko puhua
niinkuin sinä kesänä?
Kun ei Elon-setä päästä leikkimään Twitteriin, niin menin sitten Mastodoniin. Sieltä löytää Sivustan intendentillä @sivusta@mastodo.fi. Saatan laittaa sinne jotain ekstraa tai sitten en. Eipä sitä kukaan tunnu lukevan, mutta ihan sama.
Olisin Facebookissakin, mutta Mark-setä puolestaan haluaisi kasvokuvan todisteeksi olemassaolostani, ja sitähän iloa minä en hänelle suo. Ihastuisi vielä, perkele, ja yrittäisi treffailla. Siinä sitten pitäisi miljardöörin lähentely-yrityksiä torppailla ja yksityishelikoptereita haulikolla ammuskella. Joutuisin poliisin hampaisiin, ja syyttäjä minulle ankaran tuomion lätkäisisi. Sitten se Mark sieltä tulisi ja maksaisi kaikki hiljaisiksi, ja sitten jossain vessassa joutuisin kiitollisuudenvelassa Markia pussaamaan. Ja olisiko se sitten kivaa, olisiko?
Tinderiä olen myös hetken harkinnut, mutta se on liian ammattimaisen ja vakavan oloinen, että siellä voisi harrastaa huumoria.
Kuten tiedämme, Sivusta on hyvin suuri yritys, jolta löytyy osasto liki joka inhimillisen elämän osa-alueelle. Yllätyksemme oli kuitenkin suuri, kun huomasimme, että Sivustassa on myös epäinhimilliseen keskittyviä osastoja. Ilmeisesti eri osastot jotenkin risteävät keskenään, kun ne laittaa risteilyalukseen käymään Tukholmassa (*).
Raivoisan tutkimuksen tuloksena nimittäin Sivustan vastalöydetty kodinhoito- ja demonologiaosasto on ilmeisesti onnistunut luomaan jonkinasteisen portaalin johonkin mystiseen dimensioon, jossa sohvalle kaadetut epämääräiset pyykkipinot laskostuvat itsekseen täydelliseksi taitelluksi pyykiksi. Tiettävästi tämä on toistaiseksi ainoa tunnettu tapa, jolla pyykki voidaan taitella, mutta aiemmin portaalin syntyä ei ole pystytty dokumentoimaan.
Toki pyykki on aiemminkin laskostunut, yleensä epämääräisten, eteeristen äänten yhteydessä (esim. jupina, huokailu, ja murhanhimoinen hyräily). Nyt tämä laskostuminen voidaan kuitenkin toistaa – jopa teini-ikäisten paikalla ollessa – ilman outoja ääniä täysin luotettavasti!
Kunhan tuotteistus- ja nuudelikeittodivisioonamme saa paperit valmiiksi ja CE-merkinnän manattua, tämäkin tuote ilmaantuu lähikauppaasi!
*) Yritämme saada peli- ja genetiikkatutkimuksen osastoa selvittämään tätä ilmiötä tarkemmin, mutta he kuulemma ovat aivan tarpeeksi jumissa setviessään Super Mario -pelin hahmojen keskinäisiä sukulaisuussuhteita.
Täällä Sivustassa on harrastettu huonoa runoutta jo kohta melkein kaksikymmentä vuotta, joten uskoisin, että täällä on myös ehkä myös Suomen parhaat asiantuntijat aiheesta. En ole vielä ehtinyt lukea Kiira Korven arvostelujen mukaan ilmeisen abysmaalista runokirjaa, jota on jo ehditty syyttää ainakin lyriikan uhraamisesta rahan alttarille, inflaatiosta, Kuun muuttumisesta juustoksi, sekä mystisestä maitotalouskriisistä.
Oli runokirja hyvä tai ei, sehän varmaan myy, koska sen on kirjoittanut julkkis. Eivät hittielokuvat ole kriitikoiden mieleen, mutta ne myyvät. Eivät laskelmoidut pop-kappaleet ole kriitikoiden mieleen, mutta ne myyvät. Electronic Arts tuuppaa joka vuosi tismalleen identtisen urheilupelin markkinoille, ja sekin myy. Tekoälyt tuuppaavat nyt jo Amazonin täyteen sähkökirjoja.
Miksi lyriikkaa pitäisi pitää jotenkin korkeammassa asemassa? Se, että joku sotkee aforismeja ja päiväkirjoja ja lyriikkaa keskenään, ei vähennä Bashon tai Shakespearen arvoa. (Itse asiassa, tarkemmin ajateltuna, juuri näinhän Sivustakin tekee, joskin tässä touhussa ei ole mitään järkeä, siinä missä Korven teoksessa on sentään edes jokin omakohtainen, ehkä jopa voimaannuttava sanoma.(*))
Itse olen sitä mieltä, että mitä enemmän lyriikkaa kirjoitetaan ja luetaan, sen parempi se on lyriikalle, riippumatta lyriikan tasosta. Tämä on nimittäin hemmetin hankala tyylilaji, koska oikeiden sanojen etsiminen ja niiden laittaminen järjestykseen niin, että vain muutamasta sanasta välittyy tunne, on pirun vaikeaa. Saati sitten sen laittaminen internetin pimeisiin kulmiin ihmisten silmien eteen.
Lyriikka on olemassa ilmankin kustannuspäätöstä. Hyväksyn sen, että joidenkin runojen kohdalla kustannuspäätös tehdään kaupallisin perustein. Ja hyväksyn myös sen, että ammattilaiset tekevät työnsä ja kirjoittavat oman näkemyksensä päivälehteen. Lyriikka on myös olemassa, vaikka siitä ei päivälehdessä kirjoitettaisi tai siitä ei pidettäisi. Se kasvaa tunteista. Pahinta olisi, jos kukaan ei siitä välittäisi. Ja siltikin se kasvaisi täällä, pienessä, unohdetussa, internetin nurkassa.
Hei Kiira Korpi
oravatkin kirjoittaa
mitä haluaa
Huumori tai ikävä
toimii aina lyriikka.
*) Tai no, ottaen huomioon, että koko Sivustan on kirjoittanut liki ääretön määrä oravia, jotka vain paukuttavat näppäimistöä satunnaisesti etsiessään pähkinöitä, tämä on itse asiassa aika hyväkin suoritus.
Siellä se oli, siellä työpaikan pöntössä. Tuijotti vastaan kuin teini, joka on juuri sanonut ruman sanan ja odottaa haastaen, että mitäs nyt aiot tehdä.
Se oli Marianne-karkkipaperi. Edellinen vessan käyttäjä oli mennyt ja syönyt karkkia vessassa ja pudottanut sitten paperin pönttöön, missä se lillui sulassa sovussa paperinpalan - ja kenties jonkin muunkin - kanssa. En tiedä, en kurkistanut paperinpalan alle.
Olin kauhean dilemman edessä. Vetääkö pönttö kaikkien ohjeiden vastaisesti, ehkäpä laukaisten liikkeelle sen Suuren Putkistotukoksen, jota sitten 2030-luvulla muistellaan Tampereen takametsissä kärvistellessä, kun Helsingistä tuli kertaheitolla asumiskelvoton - vai sukeltaako ihmisjätteiden joukkoon ja nousta pinnalle voitonriemuisesti karkkipaperi kourassa, ja kuolla sitten suurissa tuskissa johonkin eksoottiseen loistautiin kolme viikkoa myöhemmin?
Helsinki vai henki?
Helsinki vai henki?
Rahat vai kolmipyörä?
Iloista pilkkaa
kepeyttä valkeudessa
En tahdo päättää.
Elämään ujuttautuu joskus presenssi. Se on aina siellä jossain, välillä tietoisen ajattelun pinnan alla, ja välillä se pulpahtaa esiin kuin korkki. Se on läsnä Whatsapp-viesteissä, se on läsnä kalenterissa, se on läsnä kaikenlaisissa suunnitelmissa. Se on joskus kasvojen edessä ja joskus selän takana. Se on kaukana, ja joskus hyvin, hyvin lähellä.
Sitä voi olla vaikea määritellä, mutta tässä iässä sanoilla ei ehkä ole niin paljoa merkitystä - mutta toisaalta niillä on painava merkitys. Ehkä juuri siksi sitä ei halua määritellä, koska sanat saattaisivat taittaa sen luonteen ja lisätä sille painoa. Ne merkitsivät nuorena sekä paljon enemmän että paljon vähemmän, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Mutta sen tiedän, että on hyvä, että on olemassa presenssi.
Pim, sanoo tasku.
Olet hypnotisoitu.
Tule luokseni.
Vanhemmat lukijat muistanevat seikkailuni PVC-housujen kanssa. No, kaivoinpa nyt vihdoin ja viimein hellan takaa sinne unohtuneen rohkeuteni, jätin tilalle itsekritiikin (joka tottelee lempinimeä Kaaleppi, kuten jälleen vanhemmat lukijat muistanevat), ja lähdin klubbailemaan.
Tulin siihen tulokseen, että PVC on aika helvetin kuumaa - siis kirjaimellisesti, hiki valui noroina parin tunnin jälkeen ja kertyi pusseiksi nilkkoihin. Ja sitten kun minut heitettiin ulos, niin havaitsin muistavani, että PVC ei edelleenkään eristä lämpöä, ja sisäkosteus ei todellakaan lämmitä pakkasella.
Lisäksi havaitsin sellaisen inhan tosiseikan, että näin ikääntyessä karvoitus lisääntyy sen verran, että se alkaa jäädä vetoketjuihin kiinni. Havaitsin sen yrittäessäni kääntyä ja sanoa jotain vieruskaverille, jolloin kuului "rits" ja sopivan komediallisen tauon jälkeen "auts".
No, meidän pseudotieteilijöiden keskuudessa sanotaankin, että tuska lisää tietoa.
Tuskien jälkeen
jäljelle jää vain nauru
ja luminen yö
No sepäs oli lyhytikäinen Twitter-visiitti Sivustalle se. Tuli suuri raekuuro ja jäädytti tilin, eikä se sieltä sula ennen kuin maa repeää ja helvetti nousee maan pinnalle. Mikä, jos näitä viime vuosia ajattelee, niin voi hyvinkin olla se joulukalenterin 2023 viimeinen luukku.
Paskaakos tässä. Jatketaan länkyttämistä täällä; ei sitä Twitteriä kukaan muutenkaan tuntunut lukevan. Mikä lienee turhake.
Olisi oikeastaan yksi äppi, josta maksaisin. Puuseeäppi. Sellainen, millä voisi simuloida sitä heinäkuun lämmintä päivää, kun istuu puuseessä ovi sepposen selällään ja katselee metsää, jossa on pieni aukio, pala nurmea ja mökki. Tuulee vähän ja oksat heiluvat. Kärpäset surisee ja paska haisee ja itikka syö pyllystä. Seinällä on hylly, josta maalit on rapistuneet pois, ja jossa on Tekniikan Maailmoja viime vuosikymmeneltä, pari sisustuslehteä ja muutama divarista tarkoitusta varten hankittu Korkeajännityslehti.
Siinä äpissä voisi sitten nautiskella siitä kesäisestä hetkestä, kun ei ole mihinkään kiire, eikä kukaan odota mitään. Paitsi ehkä joku onneton sukulainen, joka ei selviä pelkällä puskapissillä hädästään. Ja sieltä voi kuikuilla ulos ja piilotella, kun lapset leikkivät pihalla jälleen jäätelökauppaa ja etsivät asiakkaita.
Joo-o. Sellainen olisi hyvä äppi se.
Ihan oikeesti
en oo näin hirvee jäärä
paitsi torstaisin.
Muistan vielä
miltä rakkaus maistuu.
Kirpeiltä omenoilta
suolaisilta perunoilta
suklaisilta suukoilta.
Muistan vielä
miltä rakkaus kuulostaa.
Hiljaiselta hymyltä
iloiselta huomenelta
itkulta kainalossa.
Muistan vielä
miltä rakkaus tuoksuu.
Kuulaalta talviaamulta
savuiselta saunalta
pierulta peiton alla.
Muistan vielä
miltä rakkaus tuntuu.
Kihelmöinniltä huulilla
nipistelyltä niskassa
kädeltä kädessä.
Muistan vielä.
Kävelen yksin kotiin pakkasessa. Käsiäni paleltaa ja toivoisin, että voisin lämmittää niitä jonkun toisen ihmisen käsien ja hymyn ja katseen lämmöllä. Sitten vilkaisen ylös ja ilahdun nähdessäni vanhat ystäväni Orionin, Rigelin, Betelgeusen, Siriuksen, Jupiterin, Aldebaranin, Procyonin, Reguluksen, Arcturuksen, Mizarin, Vegan, Polariksen, Marsin, Kapellan, Polluxin ja Kastorin.
Tähdet ovat ihmiselle ikuisia ja muuttumattomia; ne loistavat vuosimiljardien ajan, eivätkä murheemme ja maailmamme liikuta niitä. Niiden elämä on väkivaltaista mutta hidasta, ja ne muuntavat sisuksissaan vetyä ja heliumia meidän rakennusaineiksemme.
Niin, meidät on tehty kuolleista tähdistä; meidät jokainen. Kaikki mitä ympärilläsi näet, on tähtien tuottamaa; ja meitä lähimmän tähden, Auringon, energia luo kaiken elämän.
Me olemme velkaa tähdille niin paljon, emmekä me voi koskaan maksaa takaisin. Mutta ehkä juuri niiden pyyteettömyys lämmittää sieluani, kun näen ne ja luettelen hiljaa mielessäni niiden nimiä, joista ne eivät itse tiedä mitään.
Katsokaa taivaalle.
Hei Alcor, Mizar
hei Procyon ja Rigel,
vanhat ystävät
Saanhan vielä tanssia
kanssanne yhden kerran?
Luin lehdestä toksoplasmoosista, tuosta pienestä loisesta, joka ilmeisesti tekee kantajastaan pelottoman, jotta se tulisi syödyksi ja loinen pääsee leviämään seuraavaan kantajaan.
Mielenkiintoista kyllä, se tuntuu susille antavan myös luonnollisen johtajan ominaisuuksia. Toksoplasmoosia kantavat sudet päätyvät laumanjohtajiksi peräti 46 kertaa muita todennäköisemmin.
Tämä herättää kysymyksen, onko maailmassa jo yrityksiä, jotka tartuttavat toksoplasmoosin ihmisiin ja kutsuvat sitä johtajuuskurssiksi, mainostaen sitä suden kuvalla? Ja jos näin on, niin milloin tämä rantautuu Suomeen ja minä päivänä yli 50% Suomen poliitikoista kulkee ympäriinsä loinen aivoissaan? (*)
No, tuleepahan taas Sivustan kvääri-, leipuri- ja eläinekologian osastolle töitä.
*) Kyllä, tiedostan, että on ihan mahdollista, että tämä tapahtui jo ajat sitten. Se selittäisi niin paljon.
Tiedättekös kuulkaa ilmaiset tuoksunäytteet? Se on se kun pahaa-aavistamattomana menet kauppaan hakemaan laardia ja gyldyyriä, niin parikymppinen konsulentti nappaa kyynärvarresta ja kuiskailee viekoittelevia sanoja korvaan, ja sitten sinne kassin pohjalle jotenkin päätyy noin atomin kokoinen pullo jotain miesten tuoksua.
No, just ne.
Tulin vain siis siihen tulokseen, että Versacen "Pour Homme" sopii ihan älyttömän hyvin roskikseen peittämään kalanroiskeiden hajun. Eikä maksanut mitään!
Koska Sivustan toimitus seuraa aina aikaansa ja on ns. digitaalisaation aallonharjalla, Sivusta löytyy nyt myös tuosta uudesta "mikrobloggauspalvelusta" eli Twitteristä. Jos ei muuten jaksa tilata millään härpättimellä, niin ainakin voi laittaa Sivustan sitä kautta seurantaan. Samat jorinat sinne päätyy kuin tänne, mutta lyhennettynä ja muutenkin hankaloitettuna. Ja ehkä joskus jotain ekstraa.
Tili on loogisestipoogisesti tietenkin @sivusta.
(TikTok, you say? Kuulostaa syötävältä.)
Mihinkäs sitä, ihminen, nyt puolisoa tarvitsisi?
Esimerkiksi muistuttamaan, että rullaa nyt vaan sen eteisen maton pois turvaan ennen kuin kantaa joulukuusen pihalle, ellei halua imuroida koko iltaa.
Löydän sukasta
jälleen kuusen neulasen
viimevuotisen.
Ei opi ihminen, ei
edes viisikymppinen.
Pandemia-aikana täällä Sivustan toimituksessa oli kolme pääsääntöä:
