Lähitaide

Tekoäly on kyllä tehnyt ihmeitä luovuudelleni. Ei, en siis tarkoita sitä, että käyttäisin tekoälyä luovaan työhön mitenkään erityisesti; vaan sitä, että kun internet alkaa täyttyä AI-roskasta, niin minun ihmiskätösin tekemäni räpellykset alkavat erottua laadukkaina. Kun yleinen taso laskee, niin huonotkin näyttää paremmilta.

Tosin se pitää sanoa, että se, mihin ihmiset ovat alkaneet tekoälyä käyttää, todistaa kyllä vahvasti, että luovuus ei ole kateissa. Moni sellainen asia, joka ei ole ollut aiemmin mahdollinen, on nykyään mahdollinen saavuttaa tietokonetta hyväksi käyttäen. Esimerkiksi vaikka peleissä on mahdollista luoda suunnaton määrä pelihahmoja täyttämään kokonaisia kaupunkeja. He kävelevät, juttelevat keskenään, puuhailevat pieniä askareitaan tavoilla, jotka näyttävät meille mielekkäiltä ja luovat vahvaa immersiota pelimaailmaan.

Vaikka internetissä on paljon "sisältöä" ja Piilaakson superjätit haluavat meidän olevan yksin kotona skrollaamassa heidän valitsemaansa - ja hyvin monetisoitua - virtaa, on hyvin mahdollista kuitenkin, että "lähitaide" nousee uuteen kukoistukseen. Lähitaide – kuten musiikkiesitykset tai teatteriesitys kotonasi, tai lähitaikuus baarissa – kun on ainutkertaista, tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi tallentaa. Voit kuunnella musiikkia suoratoistosta tai voit katsoa videoita, mutta se tunne, minkä voi kokea lähitaiteen äärellä on koukuttava, ja sitä ei purkitettu taide voi toistaa.

Pitäisi vain saada ihmiset kokemaan se useammin.

Valo ja varjo
  menetys haihtuu muistoksi
    niin rakkaaksi

Kävely

Tämä oli toisaalta helppo, mutta toisaalta vaikea runo kirjoittaa. Mietin pitkään, laitanko loppuun vielä yhden n-kirjaimen. Tänään jätin sen pois; ehkä joskus laitan siihen kirjaimen lisää. Voit itse kuvitella sen, jos haluat.

tammi kuin marras
  amuse-bouche saatanalta
    kesällä lähde

Jotain kehuista

Kehukaa toisianne, mutta ei silleen limaisesti. Minusta on ihan ok kehua toisten vaatteita, tai työsuoritusta, tai meikkiä, tai muita vastaavia asioita, koska ne ovat ihmisen omia valintoja ja joskus kovan työn tulosta. Kaikki pitävät siitä, että heidän panostuksensa huomioidaan.

Ulkonäön kehuminen sen sijaan on jo aika rajalla, ja sitä on syytä välttää. Tuttujen kesken ehkä, mutta jos tuntemattomalle tokaistu "sulla on hyvä perse" kuuluukin saada vastineekseen vesilasin naamalle, tai jotain muuta semiaggressiivisen puolelle sujahtavaa ilmaisua.

Sydän iloitsee
  sinne syttyy pieni valo
    kehun myötä.

Siivousmatkalla

Eräs siivoamisen tärkeistä, minulle sydäntä lähellä olevista, alalajeista on jotain mitä kutsun "ennen lähtöä tapahtumaksi raivosiivoamiseksi, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ensin ajatella siivoamista." Se tapahtuu yleensä ennen lähtöä kauhealla raivolla, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ajatella ensimmäiseksi siivoamista.

(Tiedän, nimi kaipaa vielä vähän hiomista. Toisaalta se sopii hyvin sarjaan "työpöydän siivoaminen siinä kohtaa, kun et kerta kaikkiaan löydä hajun lähdettä muualta" ja "biojäteastian vieminen ulos siinä kohtaa, kun roskat tulevat työpäivän jälkeen ovella vastaan kertoen julistaneensa sodan sinua vastaan ja olet melko varma siitä, että biojäteastia on niiden johtaja.")

Joka tapauksessa, kotiin tulemisessa aina poissaolon jälkeen on jotain erityistä. Koti on paikka, joka kuvastaa itseäsi ja mielenmaisemaasi. Sanat kertovat, millainen ihminen haluaisit olla; mutta koti kertoo, millainen ihminen olet niin nyt, kuin että mikä historiasi on ollut. Koti sitoo meidät meidän omaan tarinaamme; hetkiin, joita itse kullekin on kertynyt aikojen saatossa.

En halua, että kotiin tullessa minua vaivaavat kaikki tekemättömät asiat. Arvostan sitä, että voin potkaista kengät jalasta ja istahtaa sohvalle ilman, että ensimmäiseksi katseeni kiinnittyy tiskaamattomiin astioihin tai leivänmuruihin pöydän alla. En halua, että tarinani on sellainen, missä ei ikinä rauhoituta. 

Työpöytäni saa olla sotkuinen, koska rakastan sitä, että minulla on keskeneräisiä projekteja, joita voin jatkaa helposti ja puuhailla. Niiden keskeneräisyys ei haittaa, koska ne ovat omia valintojani. Se kuvastaa mielenmaisemaani, joka kulkee kaikkialla kaikkien kanssa koko ajan.

Mutta keittiö, olohuone, makuuhuone? Niiden on syytä olla siistejä kun tulen kotiin.

Hulluudellakin
  on oma logiikkansa,
    keskinkertainen.

Poetiikasta

Minun poetiikkani? Mikä ylevä sana sille, mikä on suihkussa siitetty, vessassa veistelty, yksinäisyydestä yökätty, hiljaisuudesta hiipinyt, kiireestä kiroiltu, rakkaudesta riivitty, sivusta sävelletty ja internetin laajoille saloille kadonnut.

En kerro totuutta, mutta en valehtelekaan. Olen olemassa siinä hennossa raossa, joka erottaa myöhän ja yön; syksyn ja talven, vaikenemisen ja kuiskauksen. Kirjoitan, koska minun on pakko: Sisäinen oravani hölisee taukoamatta ulkoiselle kumiankalleni, jos haluatte ajatella asiaa näin. Sekin on eräällä lailla totta.

Kysyit kerran, mistä unelmoin. En osannut vastata silloin, koska olin niin täysi, että olisin vain vastannut latteuksin. Mutta nyt sanon, että unelmoin kaukaisista rannoista tuntemattomien tähtien alla; valtavista kansakunnista vaeltamassa galakseista toisiin; lohikäärmeistä; oikeudenmukaisuudesta; kauneudesta, joka koskee sydämeen; rajattomasta ilosta; siitä että herätessäni voisin olla innostunut tulevaisuudesta minun jälkeeni.

Herään silti, teen aamuharmauden, ja kirjoitan pienistä ja typeristä asioista niin vähin kirjaimin kuin osaan.

Hassuli, eihän
  sinusta mitään tule.
    Unelmissakaan.

Keppiä, komisario Z

Valkoisen paperin syndrooma. Sitä tuijottaa ja tuijottaa, mutta mitään tekstiä ei synny.

Mutta katoaakohan syndrooma nyt tekoälyn myötä? Tekoälylle voi heittää idean, ja se aloittaa tekstin puolestasi. Se ehdottaa, mitä kaikki muut kirjoittaisivat, ja voit sitten tympääntyneenä heittää sen tuottaman tekeleen sorsien syötäväksi ja kirjoittaa itse paremman. Tai sitten laitat siihen oman nimesi alle, laitat eteenpäin ja toivot, ettei kukaan huomaa.

Ei se kuitenkaan sitä oikeaa valkoisen paperin ongelmaa ratkaise, sillä se siirtyy ylöspäin. Jos tekoäly tekee työsi, se vie siitä myös sisällön. Työpäiväsi on kuin valkoinen paperi.

Ja elämä, entä jos elämäsi on valkoinen paperi, etkä tiedä enää mitä sillä teet? Täytät päiväsi kaikenlaisella turhanpäiväisellä ja elät vain samanlaisia päiviä toistensa jälkeen, kalvot silmien edessä. Ja joka päivä mietit, että voisit olla jotain muuta. Tehdä jotain muuta, kuin tätä nukkuvaa, puolikuollutta elämää.

Mutta en tarkoita, että elämän pitäisi juosta benji-hypystä benji-hyppyyn, ja että sen paperin pitäisi olla täynnä värejä ja välkettä ja kaikkea mahdollista. Valkoiselle paperille voi myös luonnostella yksinkertaisin viivoin yksinkertaisen elämän.

Kunhan vain piirtää.

Kiitos, mestari
  Tänään ei siis keppiä
    Kumarran syvään.

Pörpörpör

Näin keskiäkäiselle ihmiselle kyllä ehkä kaikkein kamalinta – heti Petteri ja Petsi-nallet -lastenyhtyeen epävireisen moikunan jälkeen, että tulkaa nyt pois sieltä lavalta ja antakaa ammattilaisten yrittää – ovat mökkijärvelle tunkevat vesiskootterit. Siellä ne nuoret miehet kännipäissään ajavat ympyrää, pör pör pör, ja koko järven rauha on mennyttä. Sieltä katoavat niin linnut, kalat, kuin anopitkin.

Pahimmassa tapauksessa koko järven peittää tasainen kaksitahtibensiinin katku.

Kas, vesijetti.
  Haluaisin olla Zen.

    Tuokaa haulikko.

Anyway...

"Työmotivaationi on jälleen kadoksissa", alkaa Sivustan toimituksen tunnusbiisi. Tai siis alkaisi, jos toimituksella sellainen vielä olisi, mutta toissavuotisen hamsteri-karaoke -insidentin takia päätoimittaja Z kielsi kyseisen laulun. Motivaatio, kuten Kaaleppi-niminen itsekritiikkikin, ovat melko häilyviä härpättimiä näin kesäisin. Ne piiloutuvat arkistokaapin taakse, sinne vähän syödyn juustoleivän ja aprillipila-ideoita sisältävän kansion väliin, josta ne sitten syyssiivouksen tullen ehkä löytyvät. Tai ehkä kevätsiivouksen, kun jokin aprillipilaidea pitää piilottaa jonnekin, mistä päätoimittaja ei sitä näe.

Anyway.

Tuolla internetin ihmeeeellisillä palstoilla on usein tapana kehua omia aikaansaannoksiaan ja tiimejään keväisin, ja sitten syksyn tullen kertoa miten onnellinen on, kun saa tehdä uusia haasteita. Implikaatio tästä toki on se, että ei se tiimi ehkä niin kiva ollutkaan, eikä palkkakaan kovin hyvä, tai ainakin että pomo oli pöljä. En pidä sitä kovin älyllisesti rehellisenä touhuna, sillä se on teatteria, eikä kovin hyvää sellaista. Kaipaan aitoutta, en tätä modernin sosiaalisen median pahvikuvien pystyttelyä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että julistan juuri sosiaalisessa mediassa asiaa pahvisen pseudonyymin takaa.

Mutta kuten olen monesti sanonut, täällä tunteet ovat aitoja, vaikka faktat eivät aina. Siksi pidän tätä blogia on käänteisenä LinkedIninä, sillä siellä faktat ovat aitoja, mutta tunteet eivät aina.

Anyway.

Motivaatiosta ja sen puutteesta voisi ehkä sanoa montakin sanaa. Termi "ikigai" - löysästi käännettynä elämän tarkoitus - määritellään usein neljän ympyrän leikkauspisteenä: Sen, mitä rakastat tehdä; sen missä olet hyvä; sen, mistä voit saada rahaa; ja sen, mitä maailma tarvitsee. Mutta tuosta määritelmästä puuttuu ehkä vielä minulle tärkeä aspekti, ja se on "sen, mitä voit tehdä hyvässä porukassa". Usein kun matkan määränpää ei ole tärkeä, vaan se, kenen kanssa sinne matkaat. Hyvässä porukassa kun matkaa usein kauemmas kuin yksin.

Toinen tapa määritellä motivaatio on esimerkiksi kolmikko "Competence", "Autonomy" ja "Relatedness", jotka voisi ehkä löysästi suomentaa "osaaminen", "itsenäisyys" ja "yhteys"; eli jos osaat ja saat toimia itsenäisesti tehtävässä, jonka tarkoituksen voit ymmärtää, niin sitten löytyy motivaatiota. Mutta en tiedä, ovatko nuo asioita, joiden takia jaksaa nousta aamulla ylös sängystä.

Lainaan Peter Weirin elokuvaa Dead Poets Society:

“And the human race is filled with passion. And medicine, law, business, engineering, these are noble pursuits and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. ”

Anyway.

Motivaatiosta vielä yksi asia: Kehukaa toisianne.

Kuten koirankin
  minut saa iloiseksi
    taputus ja hymy.

Kun juhannus tulee, niin fysiikka ei kestä

Lonkerotölkki sihahtaa auki kuin siilin aivastus. Lämpö ja valo valuvat jäseniini vielä yhdentoista aikaan illalla, enkä aio ajatellakaan töitä nyt muutamaan päivään. Sen sijaan luen Kiira Korven runokirjaa.

Yllätyksekseni pidän ja en pidä siitä. Pidän siitä, koska siinä on kaunis tarinan kaari, ja se kertoo tuttuakin tutummasta kadottamisen, voimaantumisen ja uudelleen löytämisen kertomusta. Runot ovat kuin voimaannuttavan romaanin kappaleita, ja varmasti moni löytää tästä lohtua. Mutta mielestäni runot itsessään on päästetty liian helpolla suodattimella läpi. Ne eivät toimi ilman ympäristöään; edeltävää ja seuraavaa tekstiä. Kuin yksittäiset romaanin lauseet. Haluaisin, että teksti haastaisi minua enemmän, liikuttaisi, laittaisi ajattelemaan ja tuntemaan, palaamaan tekstiin takaisin uudelleen ja uudelleen.

Mutta ilo oli silti lukea se.

Runon kutsua
  on vaikea vastustaa
    juovuksissakaan.

Yksin

Ilta on vielä lämmin ja Kanadan metsäpalot värjäävät auringonlaskun punaiseksi. Jalkani valitsevat vielä yhden polun, koska en halua mennä tyhjään kotiin.

Englannin kieli erottelee termit "solitude" ja "loneliness", mutta suomeksi ne molemmat kääntyvät yksinäisyydeksi. Ensimmäinen kuvaa noista kuitenkin tietoista valintaa ja paikkaa, mistä ammentaa voimaa ja tietoa ja viisautta. Jälkimmäinen ei taas ole valinta, vaan se manifestoituu kaipuuna sosiaalisten suhteiden ja läheisyyden ääreen.

Ja niiden raja on oh, niin häilyvä.

Sauna ja viina
  avaavat suomalaisen.
    Sielu kuin käpy.

Sukat

Rajaton määrä sukkia sohvalla, samanlaisia, haalistuneita. Minulla on kiire lähteä etsimään toisen lapsen kanssa juhlakenkiä, samalla kuin toinen lapsi keksii kännykkäongelman JOKA ON KORJATTAVA NYT juuri kun pitäisi lähteä. Ja kännykkä piippaa tauotta, koska kaveripiirillä on jokin juttu, johon minunkin pitäisi kommentoida ja muutama muukin minua tavoittelee, koska sunnuntai on ilmeisesti se päivä, jolloin ollaan sosiaalisia. Ja naapurin lapsi harjoittelee Despacitoa pianolla tauotta ja minä niin haluaisi mennä jonnekin pois kotoa.

Mutta toinen lapsi raivoaa ja toinen on sitä mieltä, että on kiire, mutta hän nyt syö tässä rauhassa voileipänsä ja selaa kännykkäänsä kuin hänellä ei olisi mitään kiirettä maailmassa mihinkään. Emme siis lähde mihinkään.

Joten minä taittelen sukkia. Yritän parittaa sinisiä ja mustia ja valkoisia sukkia toisiinsa, vertailen resoreita ja mietin, onko tämä juuri nyt se oikea sinisen sävy ja vannon jälleen kerran mielessäni, että tulevaisuudessa liitän AINA sukat toisiinsa pienillä nipsuttimilla. Silti joka kerran jälkeen jää aina parittomia sukkia, koska niiden parit ovat jossain lasten sukkalaatikoiden pohjalla tai mytyssä jonkin toisen vaatteen sisässä tai ties missä yliluonnollisessa dimensiossa. Eikä tämä lopu ikinä.

Kesäsunnuntait ovat harvinainen ylellisyys. Luulisin. Siitä on niin kauan kuin minulla on sellainen ollut.

Kaaos humisee
  Ei pysty, ei kykene
    Käperryn sänkyyn.

Elämää ja entropiaa

Elämä on pohjimmiltaan entropiaa vastaan taistelua. Jokainen pieni organismi yrittää säilyttää pienen järjestyksen kipinän omassa pienessä kuplassaan; järjestää molekyylejä uuteen uskoon, jotta se voisi tuottaa itsestään uusia kopioita, kunnes se itse antautuu vääjäämättömän entropian vyöryn alle, ja muuttuu kokoelmaksi satunnaisia molekyylejä.

Tänään olen elossa, mutta eräs kasveistani taisi kuolla viikonlopun aikana. Musta entropia vie kenet vain haluaa, eikä muita termodynamiikan pääsääntöjä ole olemassakaan, mutta se ei ole paha. Se on vain nimi, jonka olemme antaneet sille, mikä antaa meidän elämällemme merkityksen.

Jopa siivoukselle.

Hinkkaan polvillani
  hammastahnatahroja
    pienet löppäsuut

Kauan odotettu tapaaminen

Päiväkahveilla
  lämmin keho, ahnas suu
    veriroiskeita

Väliaikanumero

Istahdan aamulla alasti vessanpöntölle läppäri sylissäni. Sen kylmä alumiini säväyttää aluksi, mutta se lämpenee nopeasti. Avaan Sivustan, ja kirjoitan mietteissäni.

Piimää pajatsoon
  pullahtaakohan sieltä
    viiskytsenttinen?

Loskainen loppu

Siellä se oli, siellä työpaikan pöntössä. Tuijotti vastaan kuin teini, joka on juuri sanonut ruman sanan ja odottaa haastaen, että mitäs nyt aiot tehdä.

Se oli Marianne-karkkipaperi. Edellinen vessan käyttäjä oli mennyt ja syönyt karkkia vessassa ja pudottanut sitten paperin pönttöön, missä se lillui sulassa sovussa paperinpalan - ja kenties jonkin muunkin - kanssa. En tiedä, en kurkistanut paperinpalan alle.

Olin kauhean dilemman edessä. Vetääkö pönttö kaikkien ohjeiden vastaisesti, ehkäpä laukaisten liikkeelle sen Suuren Putkistotukoksen, jota sitten 2030-luvulla muistellaan Tampereen takametsissä kärvistellessä, kun Helsingistä tuli kertaheitolla asumiskelvoton - vai sukeltaako ihmisjätteiden joukkoon ja nousta pinnalle voitonriemuisesti karkkipaperi kourassa, ja kuolla sitten suurissa tuskissa johonkin eksoottiseen loistautiin kolme viikkoa myöhemmin?

Helsinki vai henki?

Helsinki vai henki?

Rahat vai kolmipyörä?

Iloista pilkkaa
  kepeyttä valkeudessa
    En tahdo päättää.

Presenssi

Elämään ujuttautuu joskus presenssi. Se on aina siellä jossain, välillä tietoisen ajattelun pinnan alla, ja välillä se pulpahtaa esiin kuin korkki. Se on läsnä Whatsapp-viesteissä, se on läsnä kalenterissa, se on läsnä kaikenlaisissa suunnitelmissa. Se on joskus kasvojen edessä ja joskus selän takana. Se on kaukana, ja joskus hyvin, hyvin lähellä.

Sitä voi olla vaikea määritellä, mutta tässä iässä sanoilla ei ehkä ole niin paljoa merkitystä - mutta toisaalta niillä on painava merkitys. Ehkä juuri siksi sitä ei halua määritellä, koska sanat saattaisivat taittaa sen luonteen ja lisätä sille painoa. Ne merkitsivät nuorena sekä paljon enemmän että paljon vähemmän, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Mutta sen tiedän, että on hyvä, että on olemassa presenssi.

Pim, sanoo tasku.
   Olet hypnotisoitu.
      Tule luokseni.

Uuden elämän rakennuspalikat

Vanha elämä murtuu pieninä paloina ja varisee jokeen. Kuin vaahteranlehdet se lipuu hiljaa pois ja katoaa kaikkien muiden elettyjen elämien virtaan.

Mutta aina se uusi elämä rakentuu. Sitä rakentavat uudet harrastukset, uudet tapahtumat, uudet paikat, ja uudet ihmiset. Etenkin uudet ihmiset, jotka tuovat rakennuspalikoita omasta elämästään sinun käytettäväksesi, ovat suunnattoman arvokkaita. Ilman heitä rakennusprojekti jää vaikeammaksi ja ehkä vaillinaiseksi, eikä se aina heille edes helppoa ole. Mutta he tekevät sen silti, koska me olemme ihmisiä ja me tuemme toisiamme.

On pitkälti oma valintasi, mitä paloja haluat käyttää, keneltä niitä hyväksyt ja mistä niitä etsit. Aina ei tietenkään ole valinnanvaraa, vaan on rakennettava niillä paloilla mitä sinulle on annettu, mutta silti voit jättää paloja käyttämättä. Ei tarvitse katkeroitua, ei tarvitse alkoholisoitua. Ei tarvitse vahingoittaa toista. Voi antaa anteeksi. Voi valita, kenen kanssa viettää aikaansa. Voi valita, kenen mielipiteitä kuuntelee.

Voi valita, kenelle avaa sydämensä, ja voi valita, ketä rakastaa.

Viinilaseja
  kaksi tyhjää pöydällä
    silmiä painaa

Hyvin myöhään yöllä

Kaupungin häly,
  mainen kiire katoaa
    Lumi laskeutuu.

Setä ja PVC

Vanhemmat lukijat muistanevat seikkailuni PVC-housujen kanssa. No, kaivoinpa nyt vihdoin ja viimein hellan takaa sinne unohtuneen rohkeuteni, jätin tilalle itsekritiikin (joka tottelee lempinimeä Kaaleppi, kuten jälleen vanhemmat lukijat muistanevat), ja lähdin klubbailemaan.

Tulin siihen tulokseen, että PVC on aika helvetin kuumaa - siis kirjaimellisesti, hiki valui noroina parin tunnin jälkeen ja kertyi pusseiksi nilkkoihin. Ja sitten kun minut heitettiin ulos, niin havaitsin muistavani, että PVC ei edelleenkään eristä lämpöä, ja sisäkosteus ei todellakaan lämmitä pakkasella.

Lisäksi havaitsin sellaisen inhan tosiseikan, että näin ikääntyessä karvoitus lisääntyy sen verran, että se alkaa jäädä vetoketjuihin kiinni. Havaitsin sen yrittäessäni kääntyä ja sanoa jotain vieruskaverille, jolloin kuului "rits" ja sopivan komediallisen tauon jälkeen "auts".

No, meidän pseudotieteilijöiden keskuudessa sanotaankin, että tuska lisää tietoa.

Tuskien jälkeen
  jäljelle jää vain nauru
    ja luminen yö

Puusee, se ainoa asia mitä ei voi digitalisoida

Olisi oikeastaan yksi äppi, josta maksaisin. Puuseeäppi. Sellainen, millä voisi simuloida sitä heinäkuun lämmintä päivää, kun istuu puuseessä ovi sepposen selällään ja katselee metsää, jossa on pieni aukio, pala nurmea ja mökki. Tuulee vähän ja oksat heiluvat. Kärpäset surisee ja paska haisee ja itikka syö pyllystä. Seinällä on hylly, josta maalit on rapistuneet pois, ja jossa on Tekniikan Maailmoja viime vuosikymmeneltä, pari sisustuslehteä ja muutama divarista tarkoitusta varten hankittu Korkeajännityslehti.

Siinä äpissä voisi sitten nautiskella siitä kesäisestä hetkestä, kun ei ole mihinkään kiire, eikä kukaan odota mitään. Paitsi ehkä joku onneton sukulainen, joka ei selviä pelkällä puskapissillä hädästään. Ja sieltä voi kuikuilla ulos ja piilotella, kun lapset leikkivät pihalla jälleen jäätelökauppaa ja etsivät asiakkaita.

Joo-o. Sellainen olisi hyvä äppi se.

Ihan oikeesti
  en oo näin hirvee jäärä
    paitsi torstaisin.