Anyway...

"Työmotivaationi on jälleen kadoksissa", alkaa Sivustan toimituksen tunnusbiisi. Tai siis alkaisi, jos toimituksella sellainen vielä olisi, mutta toissavuotisen hamsteri-karaoke -insidentin takia päätoimittaja Z kielsi kyseisen laulun. Motivaatio, kuten Kaaleppi-niminen itsekritiikkikin, ovat melko häilyviä härpättimiä näin kesäisin. Ne piiloutuvat arkistokaapin taakse, sinne vähän syödyn juustoleivän ja aprillipila-ideoita sisältävän kansion väliin, josta ne sitten syyssiivouksen tullen ehkä löytyvät. Tai ehkä kevätsiivouksen, kun jokin aprillipilaidea pitää piilottaa jonnekin, mistä päätoimittaja ei sitä näe.

Anyway.

Tuolla internetin ihmeeeellisillä palstoilla on usein tapana kehua omia aikaansaannoksiaan ja tiimejään keväisin, ja sitten syksyn tullen kertoa miten onnellinen on, kun saa tehdä uusia haasteita. Implikaatio tästä toki on se, että ei se tiimi ehkä niin kiva ollutkaan, eikä palkkakaan kovin hyvä, tai ainakin että pomo oli pöljä. En pidä sitä kovin älyllisesti rehellisenä touhuna, sillä se on teatteria, eikä kovin hyvää sellaista. Kaipaan aitoutta, en tätä modernin sosiaalisen median pahvikuvien pystyttelyä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että julistan juuri sosiaalisessa mediassa asiaa pahvisen pseudonyymin takaa.

Mutta kuten olen monesti sanonut, täällä tunteet ovat aitoja, vaikka faktat eivät aina. Siksi pidän tätä blogia on käänteisenä LinkedIninä, sillä siellä faktat ovat aitoja, mutta tunteet eivät aina.

Anyway.

Motivaatiosta ja sen puutteesta voisi ehkä sanoa montakin sanaa. Termi "ikigai" - löysästi käännettynä elämän tarkoitus - määritellään usein neljän ympyrän leikkauspisteenä: Sen, mitä rakastat tehdä; sen missä olet hyvä; sen, mistä voit saada rahaa; ja sen, mitä maailma tarvitsee. Mutta tuosta määritelmästä puuttuu ehkä vielä minulle tärkeä aspekti, ja se on "sen, mitä voit tehdä hyvässä porukassa". Usein kun matkan määränpää ei ole tärkeä, vaan se, kenen kanssa sinne matkaat. Hyvässä porukassa kun matkaa usein kauemmas kuin yksin.

Toinen tapa määritellä motivaatio on esimerkiksi kolmikko "Competence", "Autonomy" ja "Relatedness", jotka voisi ehkä löysästi suomentaa "osaaminen", "itsenäisyys" ja "yhteys"; eli jos osaat ja saat toimia itsenäisesti tehtävässä, jonka tarkoituksen voit ymmärtää, niin sitten löytyy motivaatiota. Mutta en tiedä, ovatko nuo asioita, joiden takia jaksaa nousta aamulla ylös sängystä.

Lainaan Peter Weirin elokuvaa Dead Poets Society:

“And the human race is filled with passion. And medicine, law, business, engineering, these are noble pursuits and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. ”

Anyway.

Motivaatiosta vielä yksi asia: Kehukaa toisianne.

Kuten koirankin
  minut saa iloiseksi
    taputus ja hymy.

Kun juhannus tulee, niin fysiikka ei kestä

Lonkerotölkki sihahtaa auki kuin siilin aivastus. Lämpö ja valo valuvat jäseniini vielä yhdentoista aikaan illalla, enkä aio ajatellakaan töitä nyt muutamaan päivään. Sen sijaan luen Kiira Korven runokirjaa.

Yllätyksekseni pidän ja en pidä siitä. Pidän siitä, koska siinä on kaunis tarinan kaari, ja se kertoo tuttuakin tutummasta kadottamisen, voimaantumisen ja uudelleen löytämisen kertomusta. Runot ovat kuin voimaannuttavan romaanin kappaleita, ja varmasti moni löytää tästä lohtua. Mutta mielestäni runot itsessään on päästetty liian helpolla suodattimella läpi. Ne eivät toimi ilman ympäristöään; edeltävää ja seuraavaa tekstiä. Kuin yksittäiset romaanin lauseet. Haluaisin, että teksti haastaisi minua enemmän, liikuttaisi, laittaisi ajattelemaan ja tuntemaan, palaamaan tekstiin takaisin uudelleen ja uudelleen.

Mutta ilo oli silti lukea se.

Runon kutsua
  on vaikea vastustaa
    juovuksissakaan.

Yksin

Ilta on vielä lämmin ja Kanadan metsäpalot värjäävät auringonlaskun punaiseksi. Jalkani valitsevat vielä yhden polun, koska en halua mennä tyhjään kotiin.

Englannin kieli erottelee termit "solitude" ja "loneliness", mutta suomeksi ne molemmat kääntyvät yksinäisyydeksi. Ensimmäinen kuvaa noista kuitenkin tietoista valintaa ja paikkaa, mistä ammentaa voimaa ja tietoa ja viisautta. Jälkimmäinen ei taas ole valinta, vaan se manifestoituu kaipuuna sosiaalisten suhteiden ja läheisyyden ääreen.

Ja niiden raja on oh, niin häilyvä.

Sauna ja viina
  avaavat suomalaisen.
    Sielu kuin käpy.

Jo joutui...

Vielä käyn kaupungilla hetkisen hektisen hetkisen jälkeen, ja nautin kevään ja kesän välisestä yöstä. Naapuritalon parvekkeella kuulen esiteinien pitävän koulunlopetusbileitä. He hoilaavat lastenäänillään  ja nuoruuden innolla epävireisesti kappaleita ja ilta on niin täynnä elämää, että se valuu hohtavina raitoina sateen mukana maahan. Hymyilen niin, että kyyneleet kohoavat silmiin.

Tämä on parasta aikaa, mutta silti se tuo ajan kulumisen kirpeyden sydämeen.

Suvivirsi soi
  parvekkeella cha cha cha
    oi, vapaus.
  Elämän keväässä on
    aina kirpeä siemen.