Kevät

Kevät keikkuen kulkevi

korkkareilla kipsuttelevi

kassit kireinä kipuilevi

simapullot sihahdellen

valkolakit vaaterissa

haalarikansan hihkuessa

Heippa

“Heippa”, virkkoi yksinäinen mies aina tullessaan kotiin, tavan vuoksi. Lapset ja vaimo olivat lähteneet ajat sitten, mutta tapa oli jäänyt.

“Heippa”, hän sanoi aina lähtiessään, ja sanat jäivät kiertelemään ja kaartelemaan pitkin tyhjää asuntoa, kunnes ne uupuivat verhoihin ja mattoihin ja sohvan pehmeyteen.

Ja näin hän jatkoi vuosia, jokainen aamu ja ilta. Heipat kasaantuivat kirjahyllyn alle, sohvan taakse ja niihin parempiin astioihin, jotka odottivat vieraita, joita ei koskaan tullut. Ne vapisivat siellä ja hakivat turvaa toisistaan, sillä niin alaston on yksinäinen sana. Ne lymyilivät ja vahvistuivat vuosikymmenten ajan.

Ja niin kävi, että eräänä iltana, kun mies tuli kotiin, asunto kuiskasi hänelle takaisin.