Luen (tai oikeastaan kuuntelen Antti Holman miellyttävänsoljuvalla äänellä luettuna) Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaa, ja olen jatkuvasti hämmästynyt siitä, miten tarkkanäköistä tekstiä se on. Ja miten ajankohtaista se on edelleenkin.
Näin sanoo Linna Akseli Koskelan (torpp.) suulla:
“Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistaan aina niin kuin ne olis Suomen asioita. ‘Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä.’ ‘Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla.’ ‘Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä.’ Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeassa ovat. Niitten yhteiskunta tämä onkin ja niitten Suomi tämä onkin.”
Tämä sama torppari / isäntä -juopa näkyy edelleen niin nykypolitiikassa kuin kauppakeskuksissakin (yrittäjävetoinen Kesko sekä osuustoimintaa harjoittava S-ryhmä ovat suurimmat toimijat). Omistava luokka, lupaillen vaurautta kaikille jotka toimivat oikein, on kasvanut vaivihkaa niin vaikutusvaltaiseksi, että sata vuotta sitten käydyt keskustelut alkavat jälleen kuulostaa tutuilta. Nykyajan torppareita ovat ruokalähettejä ja taksikuskeja, mutta myös niitä, joita pompotetaan järjestelmän toimesta Kelan luukulta toiselle, yhä monimutkaisempien tukiviidakoiden läpi, jotta"oppivatpahan olemaan nöyriä." Vakuutusyhtiöt ja ylikansalliset sosiaalisen median yhtiöt tekevät meistä torppareitaan, laittaen meidät allekirjoittamaan sopimukset, joiden mukaan he saavat koska vain, mistä tahansa syystä, vetää meiltä pois sähköpostit, somepresenssit, valokuvat ja koko digitaalisen omaisuuden ja identiteetin.
Ja aivan samoin kuin tuolloin, me laitamme toivomme kansalliseen ja ylikansalliseen lakiin, jonka uskomme (tai ainakin toivomme) olevan korruption yläpuolella. Sillä mitä muuta yhteiskunta on kuin kasa yhteisiä sopimuksia, jotka kirjoitamme laeiksi?
Sillä jos lakikaan ei toimi ja ihmiset alkavat laajalti kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolella, jälki voi olla hyvin rumaa.
(Suosittelen kyllä tätä klassikkokirjaa. Se on ollut pitkään lukulistalla, mutta nyt vasta sain napattua siitä kiinni. Ja ai ettien että, että onkin makoisaa kuunneltavaa. Myös yllättävän hauskaa sellaista, ja Holma on loistava lukija. Löytyy lukuaikapalveluista tai vaikka Spotifystä.)