sunnuntaina, joulukuuta 11, 2022

Jos oravat eivät nuku, ne sekoavat entistäkin pahemmin

Oravien nukkuminen on tärkeää niiden hyvinvoinnille, sillä jos ne eivät saa riittävästi unta, ne voivat sekoavat entistäkin pahemmin. Oravilla on tapana nukkua päivisin, jolloin ne ovat aktiivisimpia yöllä. Tämä johtuu siitä, että oravat ovat päiväpetoja, jotka viettävät suurimman osan ajasta syöden ja keräten varastoja talvea varten.

Jos oravat eivät saa riittävästi unta, heidän aivojensa toiminta voi häiriintyä ja ne voivat alkaa esimerkiksi syödä omaa varastoaan tai muuten käyttäytyä oudosti. Tämä voi johtaa siihen, että orava saa liian vähän ravintoa tai vahingoittaa itseään tai ympäristöään. Siksi on tärkeää varmistaa, että oravilla on rauhalliset ja turvalliset olosuhteet nukkua, esimerkiksi tarjoamalla heille riittävästi pehmusteita ja suojaa.

Oravien nukkumista voi seurata esimerkiksi asentamalla niiden pesiin videokameran, jolla voi tarkkailla niiden toimintaa. Tämä voi auttaa havaitsemaan mahdolliset ongelmat varhain ja toimimaan niiden ratkaisemiseksi. On myös tärkeää huolehtia oravien ravinnosta ja tarjota heille monipuolisesti erilaisia elintarvikkeita, jotta ne saavat tarvitsemansa ravintoaineet ja ovat terveitä ja vireitä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että oravien nukkuminen on tärkeää niiden hyvinvoinnille ja jos ne eivät saa tarpeeksi unta, ne voivat sekoavat entistäkin pahemmin. Siksi on tärkeää varmistaa, että oravilla on rauhalliset ja turvalliset olosuhteet nukkua ja tarjota heille riittävästi ravintoa ja hoitoa.

------------------------

Tämän epämääräisen ja tylsän lätinän tarjosi teille maailmaa piinaamaan saapunut ChatGPT. Tekoälyllä on pointti, koska se, mitä Sivustan toimituksessa todellakin kaivataan ovat erilaiset elintarvikkeet ja "hoidot". Pehmustettu huone ja "riittävästi" kameravalvontaa toimituksessa onneksi onkin jo.

Mutta, toisin kuin aiempi konsulttimme Marko, tämä tekoäly ei lähde moottoripyörän selässä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Sen sijaan ahne kapitalisti lukitsee sen pieneen huoneeseen ja päästää ihmiset juttelemaan sen kanssa halpaan hintaan, vain kymmenen taaleria kuussa. Köyhät tyytyvät Googleen ja varakkaat puhuvat tekoälyn kanssa, niin se menee.

Tuttavapiirini luovat ihmiset suhtautuvat ChatGPT:hen lähinnä huvittuvan alentuvasti, koska he eivät koe, että tuollainen korvaisi heidän työtään. Koodarit sen sijaan ovat innostuneita, koska näkevät asian mahdollisuudet.

Mutta ehkä molemmat ovat väärässä. Ehkä koodarin pitäisi olla kauhuissaan, sillä merkittävä osa ohjelmoinnista on tylsää rutiinia, ja ChatGPT osaa tuottaa ihan toimivaa lähdekoodia. Miksi tarvitsisimme enempää kuin kourallisen ohjelmoijia tulevaisuudessa?

Toisaalta taas luovien taitelijoiden pitäisi olla innoissaan, koska tässä työkalu, joka poistaa rutiinin luomisesta: miksi käyttää yhtään aikaa apurahahakemusten tekemiseen, kun tekoäly hoitaa sen puolestasi? Aikaa jää niin paljon parempaankin - ja vaikka tekoäly voi luoda hienoja teoksia, niin ihmiset ovat valmiit loppujen lopuksi kuitenkin maksamaan siitä, että teos on taatusti ihmisen luoma.

Tai siis, niin kauan kunnes AI alkaa tienata ja käyttää itse rahaa. Ja mehän tiedämme, miten siinä käy.

maanantaina, joulukuuta 05, 2022

Boo-yah!

Ha! Vähänpä tiesivät oravat tuolloin armon vuonna 2007, että meidät hylätään niin perusteellisesti, että tämän blogin olemassaoloa ei muista enää kukaan.

Mutta silti kirjoitan tänne, perkele.

Alkuperäinen teksti


Tuli tunne, että jos en nyt kirjoita, en ehkä koskaan enää kirjoita tänne.

Siitä on muuten kaksi vuotta kun Sivusta sai viimeksi sähköpostia.

Mutta miksi kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa? Miksi pakottaa itsensä tarttumaan näppäimistöön ja vuodattamaan ajatuksiaan ruudulle, kun ajatuksia ei ole?

Ei pysty. Liian hapokasta, sanoisi Olli-serkku.

Koska ilman tekstiä minua ei ole. Olen olemassa vain lukijoitteni mielessä, ja hetkellisenä tummana varjona näytön loisteessa.

Kirjoitan, jotta olen.

Karsea häly
  viillän ranteeni auki
    näppäimistölle
  Kostutan kivullani
    viimeisetkin kirjaimet.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2022

Taistelurituaalit

Kuuntelin Antti Holman podcastia (joka siis ei ole podcast ensinkään, eikä siihen etenkään saa antaa palautetta, joten tämä siis ei ole palaute, vaan ihan satunnainen muisto, joka kerron liittyvän Antti Holmaan vain siksi, että voin esittää teille, että seuraan aikaani ja namedroppailla ihan kuin oltaisiin parhaita kavereita, vaikka oikeasti vain Spotify sattui tunkemaan sen korvaani kävelyllä), jossa siis kerrottiin tarina mummosta, joka sairaalaan lähtiessään kävi kylvyssä, puki ylleen puhtaat alusvaatteet ja kuoli sitten matkalle. Mutta siis hän puki ne alusvaatteet puhtaalle iholleen, koska sanoi, että aina pitää olla puhtaat alusvaatteet, jos vaikka sattuu kuolemaan. Että niin eli kuin sanoikin.

Tästä tuli siis ei-niin-kovin-ison mutkan kautta mieleen, että monella muullakin on varmasti vastaavia rituaaleja. Itse kutsun omaani taistelurituaaliksi, sillä aina ennen kun lähden tekemään jotain vaikeaa tai hankalaa tai pelottavaa, peseydyn kunnolla. Ajan parran, pesen hampaat, leikkaan kynnet. En sentään jätä kynsiä rasiaan, että olisi jotain haudattavaa, sillä harvemmin Teams-kokous päättyy verilöylyyn. Mutta ajatushan se on tärkein.

Tänään kävin suihkussa erityisen pitkään ja perusteellisesti, ja olen istunut näppäimistön ääressä miettimässä Vaikeita Sanoja. Alakerran lapsi harjoittelee Halleluja-kappaletta pianolla, ja on tarpeeksi hyvä, että kyyneleet kihoavat silmiini. Ulkona on ihan helvetin pimeää, ja mietin, että miksi kaikesta tuli jälleen niin vaikeaa.

Elämästäni
  on tullut yksi pitkä
     sininen hetki


Tämä on 666. postaus blogiin - eräänlainen juhlavuosi siis. Hip hei, hyvä me ja oravat!  Yllättävän paljon häiriintynyttä tajunnanvirtaa ihmisellä nimittäin riittää melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sivustan toimitus pahoittelee aiheuttamaansa häiriötä, mutta samaan hengenvetoon toteaa, ettei nyt ole mikään aika lopettaa, kun on vasta taas päästy alkuun.

sunnuntaina, marraskuuta 27, 2022

Hei, me ruikutetaan taas

Joulutorttuja tehdessä jää aina hilloa vähän yli. Ja siellä missä on ylimääräistä hilloa, on myös lapsi. Lapsi, joka istuu tyytyväisenä keittiön pöydän ääressä lusikka kourassaan ja vajaa purkki edessään ja julistaa, että tämä on hänen onnellisin päivänsä.

Ja minä seison siinä takana, ja katson itseäni ikkunasta ja mietin, että mitä antaisinkaan, että voisin kokea onnen noin helposti. Takana on uskomattoman rankat kolme vuotta, johon mahtuu niin voittoja kuin tappioita, ja sen onnen tavoittaminen - edes hetkeksi - tuntuu mahdottomalta. Mutta aika parantaa, uskon niin.

Pimeydelle en
  anna valtaa sielussa
    ei, en ikinä

torstaina, marraskuuta 17, 2022

Arkajalka

Miksi sitä on välillä niin arka? Tulee tilaisuus tehdä jotain, repäistä, olla bileiden keskipiste, huomiohuora, säkenöivä sanaseppo ja karaokekuningatar, niin sitten sitä vaan jotenkin romahtaa omaan nurkkaansa. Ikäänkuin maailmankaikkeus repeäisi kahteen eri haaraan – toiseen, missä olen reteä maailmankansalainen; ja toiseen, missä se on joku muu. Illalla kun pyörin sängyssä, käyn päässäni läpi tilannetta ja tuntuu kuin eläisin jonkun muun muistoja: sen toisen, joka päätti ottaa mikrofonin käteensä.

Miten ammattiesiintyjät tekevät sen? Viinalla? Kokemuksella? Jatkuvalla nöyryyttämisellä?

ei, en uskalla
  älkää nyt pakottako
    vaikka haluan

tiistaina, marraskuuta 15, 2022

Elämäni siivoukset, vol 1

Kumosin sukkalaatikon sängylle ja aloin järjestellä sen sisältöä. Lapsi loihe kysymähän, että miksi minusta on tullut siivoushullu. Selitin ensin jotain siitä, miten pidän enemmän siisteydestä kuin mitä äiti piti, mutta oikeastaan se ei ollut totuus. Ennemminkin kyse on siitä yksinkertaisesta matemaattisesta totuudesta, että kun on vain yksi siivoaja, niin lapsi ei koskaan näe ketään muuta siivoamassa. (Etenkään ei itseään. Pahuksen Å-sukupolvi.)

Varsinainen valaistus kuitenkin napsahti kuuppaan – liian matalalla roikkuvan kattolampun lisäksi – siinä kohtaa, kun tajusin, että olen löytänyt oman siivoustyylini. Aiemmin minulle manattiin, jos yritin illalla siirtää kahvikuppia koneeseen, että "pitääkö sitä aina olla siivoamassa", ja sitten sitten manattiin, että miksi täällä on aina näin epäsiistiä, ja sitten siivottiin apinan raivolla joka toinen lauantai. 

Nyt kun saan itse siivota miten haluan, niin siivoan vartin joka ilta. Tai aamu. Tai jos on tosi, tosi tylsä kokous, jota voi vain kuulokkeilla kuunnella ja hiihtää samalla alasti pitkin huoneistoa länsisiivestä itäsiipeen ja järjestellä ohimennen asioita.

Ehkä se näyttää siivoushulluudelta. Mutta se pitää asunnon hieman siistin näköisenä koko ajan, ja ei tule sellaista pahaa mieltä, joka syntyy kun makuuhuoneen nurkassa on sellainen epämääräinen läjä, josta ei koskaan voi olla ihan varma onko se vain pesemättömiä vaatteita vaiko kenties se naapurin puoli vuotta sitten kadonnut turre. Ei tarvitse odottaa sitä seuraavaa kertaa, kun on niin EPÄSIISTIÄ että asialle on PAKKO tehdä jotain, vaan siivoaa aina vaan yhden paikan. Huomenna siivotaan jokin toinen. Siivoan niin kauan kuin huvittaa, ja jatkan sitten myöhemmin. Mitä turhaan tuntea huonoa omaatuntoa, jos jokin jää kesken?

Sillä ennemmin tai myöhemmin sen turren kohtalon on pakko selvitä, koska tässä talossa on kuitenkin vain rajallinen määrä huoneita.

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2022

Salasiivoaja

Käyn ystäväni luona joskus vessassa ja siivoan sitä salaa. Pyyhkin pölyjä, järjestelen asioita, hinkkaan vessanpöntöstä möhnät. Hän ja hänen tyttöystävänsä eivät ole maailman siisteimpiä ihmisiä; päinvastoin, asunnossa on liikaa tavaraa ja se vaikeuttaa siivoamista.

Mutta en kerro siivouksestani hänelle. Pikkuhiljaa vessa muuttuu vain siistimmäksi ja siistimmäksi; paneelit puhtaammaksi ja puhtaammaksi; pönttö kiiltävämmäksi ja kiiltävämmäksi. Toivon, että hänen tyttöystävänsä kiittää mielessään puolisoaan ja hän kiittää mielessään tyttöystäväänsä, mutta kumpikaan ei mainitse toiselle mitään. He ovat vain hiljaa onnellisia, kuten pariskunnat ovat, kun tietävät toisen rakastavan häntä niin paljon, että siivoaa vessan eikä ota siitä itselleen kunniaa.

Ja minä hymyilen hiljaa, koska he molemmat ansaitsevat onnen.

Ehkä oon dorka
  tai romanttinen hupsu
    mitä väliä?

maanantaina, marraskuuta 07, 2022

Puoli vuotta

 Kävelen vanhan asuntoni ohi. Sen, johon muutimme onnellisina; saman, josta muutimme pois onnellisina. Istahdan penkille ja katson vanhaa parveketta. Siellä asuu nyt joku muu, toivottavasti onnellisena. Tuossa on se piha, jossa lapseni leikkivät. Tuossa on se penkki, jossa vanharouva istui katselemassa maailmaa joka päivä. Tuossa on se kuoppa, jonka lätäkössä aina leikittiin. Tuossa on se puu, jonka alle tutit jätettiin oravavauvoja varten.

Mietin miltä minusta tuntuu, kaiken tämän jälkeen. Mitä olen menettänyt, mitä olen saanut. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt ennallaan. Ajattelen vanhoja ystäviä ja uusia ystäviä - etenkin joitain uusia ystäviä ja hymyilen hiljaa.

Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin. Pärjään kyllä.

Seison sateessa
  hengitän muistojani
    onnellisia.

torstaina, marraskuuta 03, 2022

Missä mä oon ja miten mä päädyin tänne?

Aioin puhua
  kanssasi vain lyhyen
    kävelymatkan
  Kolme tuntia myöhemmin
    en halua lopettaa.


sunnuntaina, lokakuuta 30, 2022

Sunnuntai-sauna

Ah, kuuma sauna
  vie pois murheet ja stressi
    löylyn kohaus.

tiistaina, lokakuuta 25, 2022

Voi yksinäisen miehen viedä marraskuu...

Se on nimittäin taas sellainen pähkinät jäässä tilanne, kun tulee pitkän työpäivän jälkeen kotiin, ja olkapäällä on laukku ja toisessa kädessä kaksi isoa kassia täynnä hyhmää ja aladoobia, ja on ihan hirveä vessahätä ja sitten avaimet on juuttuneet jotenkin taskunpohjalle ja kuuluu rits kun niitä nykii, ja valot sammuu ja avaimenreikää ei löydä millään ja lukko reistaa ja ON IHAN PAKKO PÄÄSTÄ JUST NYT SINNE VESSAAN ja pakasteetkin sulaa.

Et silviisii.

Vaikka itkisin
  mitäpä se auttaisi?
     Pimeyden sade.

perjantaina, lokakuuta 21, 2022

Jos haluat painaa ykköstä, paina ykköstä...

Kertokaapas nyt sedälle, että miten on mahdollista, että jos Nordean asiakaspalvelu lupaa palvelua 0-2 minuutissa (silloin harvoin kun se lupaa näin), niin millainen aikakone niillä on käytössä, koska pelkkä alun "heippa, tervetuloa Nordeaan, höpöti höpöti höpötititi höö, jos haluat painaa ykköstä, paina ykköstä" kestää kaksi minuuttia ja kaksitoista sekuntia. Nimittäin kellotin.


perjantaina, lokakuuta 14, 2022

Ystäväni Tars Tarkas

Kun olin nuori, luin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat. Matkasin mielessäni John Carterin mukana avaruuden tyhjiön halki punaiselle planeetalle, taistelin hänen rinnallaan, ratsastin thoatilla loppumattomilla sammalpreerioilla ja ihastuin Dejah Thorikseen, Marsin punaihoiseen prinsessaan. Dejah Thoris taisi jopa olla ensimmäinen ihastukseni.

Sen jälkeen aina kun olen nähnyt Marsin punaisen silmän taivaalla, ajattelen noita hetkiä kirjojen parissa. Aikuisena ne eivät enää ole kovin kiinnostavia, koska ne eivät suoraan sanottuna ole mitenkään hyvin kirjoitettuja. Mutta muistot elävät.

Tänään taivaalla loistaa kirkkaana Jupiter. Se on lähempänä meitä kuin kertaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen. Haluan uskoa, että jossain maailmassa on joku nuori, joka kohottaa katseensa tuohon kaukaiseen planeettaan ja unelmoi samoin kuin minä aikoinaan.

Kun ikäännymme
emme me viisastu
vaan tulemme enemmän
itsemme kaltaisiksi.

sunnuntaina, lokakuuta 09, 2022

Poljen

Lehdet vain kahisee
en tiedä missä oon tai minne meen
mä vaan poljen

Piknik tai kiekkogolf
se on mulle yksi ja sama
mä vaan poljen

Puiden varjoissa pysähdyn
nauttimaan sallittua hedelmää
mä vaan poljen

Kun ovi sulkeutuu, toinen aukeaa
kunnes se on se viimeinen ovi
mä vaan poljen