 |
| Kuva Antti Leppänen |
Selvitin nimittäin, miten on mahdollista, että pyykit jäävät märkinä odottelemaan kuivumaan laittamista ja sitten ne homehtuvat, eikä kenelläkään ole enää kivaa, kun ne joutuu pesemään uudelleen kuudessa kympissä.
Se käy nimittäin näin yksinkertaisesti:
Pese pyykkiä. Kun pyykkikone lopettaa, joudut kuitenkin lopettamaan jonkin asian kesken. Pyykit otetaan koneesta, ja viedään korissa pyykinkuivatuspaikalle(*).
Pyykinkuivatuspaikalla on kuitenkin täyttä, koska on ollut koko ajan jotain tärkeämpää tekemistä, kuin niiden viikkaaminen. Joten ensin pitää viikata vanhat pyykit. Tai ainakin laittaa ne myttyinä puhtaiden vaatteiden koriin(**). Mutta lakanat pitää viikata, koska muuten ne ovat ihan rypyssä, ja ryppyinen lakana on vähän kuin tyhjiö: universumi kavahtaa sitä (***).
Missä olinkaan?
Niin, lakanoiden viikkaus. Mutta ne tarvitsevat tasaisen tilan tasoittamista varten, joten ensin pitää pedata sänky, että on jotain, missä viikata (****).
Sängyllä olevat tavarat tarvitsevat kuitenkin jonkin paikan, johon ne voi laittaa. Kaappi on kuitenkin täysi, joten päädyn järjestelemään sen. Laatikoihin ei kuitenkaan mahdu, joten lähden Prismaan hakemaan uusia laatikoita ja Dymoon lisää nauhaa (*****).
Ja kun nyt olen Prismassa, niin samalla vaivallahan ostan vielä muutakin. Kuten esimerkiksi katson niitä parvekekalusteita. Mutta niitä varten tarvitsisi oikeastaan mitat... Prismassa ei ole mittanauhaa, joten ajelenpa Puuiloon vähän kauemmaksi. Puuilossakaan ei ole, mutta Mäntsälässä olisi. Mäntsälään pitäisi oikeastaan ladata auto, mutta sehän sujuu. Paitsi että latausjohto on rikki, ja ne ovat melko kalliita. No mutta minullahan oli se alennuskuponki, mutta se olisi Tallinnan Prismaan. Äkkiäkös toki sinne lautalla pääsee...
Ja hyvät ystävät, näin päädyin sheivaamaan jakkia Himalajalle (******).
No, tämä tarina muuttui toki jossain kohtaa fiktiiviseksi, mutta koin sen niin tärkeäksi, että ajattelin tulla kirjoittamaan tämän ylös ihan teitä varten. Koska jos en olisi kirjoittanut tätä, niin olisin unohtanut ja sitten olisin harmitellut jossain kohtaa päivää, että olipa hyvä idea, mutta momentum katosi, enkä koskaan kirjoittanut ideaani kynällä paperille (*******).
Olen miettinyt monesti, että olisiko minussa jonkinasteisia ADHD-piirteitä. Ehkä, mutta en toisaalta myöskään haluaisi medikalisoida itseäni sillä tavalla. En tarvitse diagnoosia tai halua laittaa itseäni johonkin laatikkoon selittääkseni itseäni, eikä tilanne nyt varsinaisesti vaadi mitään interventiotakaan. Ajattelin olla ihan silleen vain perinteisellä tavalla outo. Se on yksi niistä valkoisen, keski-ikäisen miehen etuoikeuksista: maailma on rakennettu meitä varten, joten me voimme olla vapaammin outoja, kuin ne, jotka eivät lähtökohtaisesti sovi muottiin. Naisen "outous" tulkitaan paljon herkemmin korjattavaksi virheeksi järjestelmässä; taudiksi, joka pitää parantaa. Nuoret taas ovat aina lähtökohtaisesti huonompia ja laiskempia kuin edellinen sukupolvi; olivat syynä sitten rockmusiikki, roolipelit tai sosiaalinen media.
On hyvä, että osaamme tunnistaa ja hoitaa erilaisia kirjolla olevia ihmisiä. Ihmiskunnan tietämys ja osaaminen on kasvanut merkittävästi viime vuosina (ja siksi diagnoosienkin määrä on lisääntynyt). Välillä vain tuntuu siltä, että on liiankin tärkeää pystyä selittämään se, miksi poikkeaa valtavirrasta, ja silloin diagnoosin hakeminen on yksi tapa. En tiedä johtuuko se siitä, että yhteisöllisyyden luonne on muuttunut vuosien varrella: markkinamiehet kertovat meille, miten me olemme kaikki yksilöitä, ja miten meidän on korostettava yksilöllisyyttä erilaisin vaattein, asustein, tuoksuin, huonekaluin, miten vain. Meta ja muut somejätit haluavat pitää huolta siitä, että meidän suhteemme toisiin ihmisiin kulkee heidän järjestelmiensä kautta: Yhteisöllisyyden verkko muuttuu kapitalismin tähdeksi, jonka keskellä on biljoonan dollarin arvoiset yritykset, joiden tekoälyt korvaavat inhimilliset suhteet. Niistä kun saa Mark-setä fyffeä, toisin kuten siitä, että menen kävelylle kaverin kanssa.
Ne pyykit ovat muuten edelleen tuossa. Märkinä, kuinkas muuten.
P.S. Kun pesee pussilakanan ja useampia tyynyliinoja samanaikaisesti, voi todistaa epäeuklidista, multidimensionaalista outoutta, kun tyynyliinat menevät sisäkkäin ja ristikkäin pussilakanan kanssa, muodostaen liinavaate-inceptionin.
Nyt kun vielä ymmärtäisin, miksi pyykkikoneeni on alkanut pitää outoa melua. Se kuulostaa jotakuinkin siltä kuin se messuaisi jotain outoa rukousta: "Iä! Iä! Cthulhu fhtagn! Ph'nglui mglw'nfah Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn!"
*) Oli minulla kuivausrumpukin, mutta se hajosi ja lapset ovat niin isoja, että sen korjaaminen ei ole erityisen akuuttia. Kestovaippa-aikana se kyllä oli aivan ehdoton kapistus.
**) Meillä on jokaisella oma kori, koska melkein aikuiset lapset osaavat kyllä itse viikata omat pyykkinsä. Tai siis osaavat, jos viitsivät. Joskus tyhjennän mielenosoituksellisesti ylitsepursuavan korin teiniolion sängylle. Auttaako se? No ei auta.
***) Keinoäly suositteli, että fysiikka-aiheinen vitsi parantaa aina tekstin laatua. Ei paranna. Aion antaa sille potkut.
****) Viikkaan siis useimmiten yksin, koska teinit katoavat aina maagisesti juuri silloin, kun pesukone lopettaa. He ovat oppineet, minä en.
*****) Oikeaan Järjestykseen kuuluu läpinäkyvät muovilaatikot, joihin on Selkeästi Kirjoitettu, mitä niissä on. Tämän opin aikoinaan Myytinmurtajia katsoessani, ja jos amerikkalainen jotain osaa, niin se on ideoiden juurruttaminen aivokudokseeni.
******) Tämä ns. "yak shaving" on ihan tunnettu termi ohjelmistoammattilaisten parissa.
*******) No näppäimistöllä amerikkalaiseen pilvipalveluun, mutta tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Sitä syntyy sattumalta johonkin kaupunkiin, ja sitten sen kaupungin lätkäjoukkue on se, mitä kannattaa loppuelämänsä.
Kerran sattuu maistamaan jotain leipää, joka on ihan mukiinmenevää ja sitten sitä samaa ostaa aina. Koska valikoima on liian suuri, eikä sitä millään viitsisi käydä kokonaan läpi. Paitsi joskus sitä maistaa Espanjan matkalla jotain kivaa ja sitten ilahtuu kun sitä saakin lähimarketista. Se kun on niin helppoa ostaa sieltä, jos vaihtoehtona olisi alkaa järjestellä maahantuontia ihan itse.
Muunmaalaisiakin on helpompi vaan inhota ja pelätä kuin mennä juttelemaan ja tutustumaan heihin.
Urheilulajikin valikoidaan sen perusteella, että sitä saattoi harrastaa koulun lähistöllä, ja sitten sitä onkin petankinpelaajan identiteetti. Tai futiksenpelaajan, koska kaveritkin harrasti futista ja oli vaan helpompi mennä sinne minne kaveritkin. Me emme voi erottaa enää omia kasvojamme siitä, miten ympäristö on meitä muokannut.
Herbert A. Simon kutsui tätä termillä satisficing (satisfy + suffice, riittävään tyytyminen), mutta itse sanoisin tätä vain positiiviseksi laiskuudeksi. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista, että ei yksinkertaisesti ole järkevää – ei edes mahdollista – yrittää optimoida jokaista elämänsä osa-aluetta. On järkevää olla laiska ja vain ottaa se, mikä maailmassa tulee vastaan.
Tietenkin halut ja tavat ja maut muuttuvat aina ajan myötä, mutta minusta tuntuu siltä, että aika usein me vain valitsemme sen helpoimman tavan ylittää aita. Tai oikeammin, sellaisen tavan, joka meistä on tarpeeksi hyvä. Ja sitten sitä kutsutaan identiteetiksi ja sitten sitä ollaan yhdessä muiden samanlaisten kanssa ja päädytään äänestämäänkin niitä, jotka on helpoimpia äänestää.
Tuntuu siltä, että ihmiset muuttavat identiteettiään – tai ehkä niitä pitäisi kutsua tavoiksi – vain silloin, jos se alkaa haitata elämää. Eikä usein silloinkaan; moni pitää kiinni identiteetistään, vaikka se lempiautomerkki olisi konkurssissa tai lempijoukkue lopettanut toimintansa. Me vain pidämme niitä naamioita yllä, koska me koemme sen tärkeäksi. Me koemme tärkeäksi olla jotain; erottua muista, mutta olla silti samanlaisia. Me etsimme oman heimomme ja pitäydymme siinä kiinni. Me elämme Sartren sanoin huonossa uskossa ja väitämme, että meillä on jokin kiinteä olemus; jokin identiteetti.
Monelle identiteetti taas on hyvin vaikea kysymys, koska ympäristö yrittää pakottaa heitä sellaiseen identiteettiin, jota he eivät koe omakseen. Tämä aiheuttaa paljon turhaa tuskaa maailmaan.
Jotkut toki rakentavat identiteettiään pitkään ja hartaasti, paukuttaen päätään harmaaseen kiveen ja rakentaen jotain omaa ja erityistä. Me kutsumme heitä hulluiksi, kunnes he saavuttavat menestyksen. Näitä rokkistaroja ja urheilutähtiä me sitten palvomme, me laiskurit.
Kun lähdin opiskelemaan kauan, kauan sitten (ja kaukaisessa galaksissa), äitini tyrkkäsi mukaani pienen juorun. Hän antoi sen huomaani lohduttavin ja luottavin sanoin: "no tuota sinä et ainakaan pysty tappamaan."
Enkä pystynytkään. Monen monta pistokasta myöhemmin se – tai oikeammin sen klooni – edelleen elää niin oman hyllykköni päällä. Ja aion laittaa sen myös omien lasteni mukaan, kun he lähtevät joskus kotoa.
On lohdullinen ajatus, että tuo pieni, sitkeä juoru elää sukupolvesta toiseen.
Olen haalinut - tuon aiemmin mainitun juorun lisäksi - kasveja myös ihmisiltä, jotka ovat tai ovat olleet elämässäni tärkeitä. He elävät paitsi muistoissani, myös olohuoneessani. Tuo vehka on sen vehkan vesa, joka on kasvanut vanhempieni luona "aina". Tuo on ex-vaimolta, tuo luotamme poistuneelta anopilta, tuo nykyiseltä kumppanilta.
Tuo on se mansikka, joka kukkii sitkeästi joka vuosi ja antaa minulle muutaman marjan.
Elämä jatkuu niin monissa muodoissa.
Luen (tai oikeastaan kuuntelen Antti Holman miellyttävänsoljuvalla äänellä luettuna) Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaa, ja olen jatkuvasti hämmästynyt siitä, miten tarkkanäköistä tekstiä se on. Ja miten ajankohtaista se on edelleenkin.
Näin sanoo Linna Akseli Koskelan (torpp.) suulla:
“Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistaan aina niin kuin ne olis Suomen asioita. ‘Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä.’ ‘Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla.’ ‘Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä.’ Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeassa ovat. Niitten yhteiskunta tämä onkin ja niitten Suomi tämä onkin.”
Tämä sama torppari / isäntä -juopa näkyy edelleen niin nykypolitiikassa kuin kauppakeskuksissakin (yrittäjävetoinen Kesko sekä osuustoimintaa harjoittava S-ryhmä ovat suurimmat toimijat). Omistava luokka, lupaillen vaurautta kaikille jotka toimivat oikein, on kasvanut vaivihkaa niin vaikutusvaltaiseksi, että sata vuotta sitten käydyt keskustelut alkavat jälleen kuulostaa tutuilta. Nykyajan torppareita ovat ruokalähettejä ja taksikuskeja, mutta myös niitä, joita pompotetaan järjestelmän toimesta Kelan luukulta toiselle, yhä monimutkaisempien tukiviidakoiden läpi, jotta"oppivatpahan olemaan nöyriä." Vakuutusyhtiöt ja ylikansalliset sosiaalisen median yhtiöt tekevät meistä torppareitaan, laittaen meidät allekirjoittamaan sopimukset, joiden mukaan he saavat koska vain, mistä tahansa syystä, vetää meiltä pois sähköpostit, somepresenssit, valokuvat ja koko digitaalisen omaisuuden ja identiteetin.
Ja aivan samoin kuin tuolloin, me laitamme toivomme kansalliseen ja ylikansalliseen lakiin, jonka uskomme (tai ainakin toivomme) olevan korruption yläpuolella. Sillä mitä muuta yhteiskunta on kuin kasa yhteisiä sopimuksia, jotka kirjoitamme laeiksi?
Sillä jos lakikaan ei toimi ja ihmiset alkavat laajalti kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolella, jälki voi olla hyvin rumaa.
(Suosittelen kyllä tätä klassikkokirjaa. Se on ollut pitkään lukulistalla, mutta nyt vasta sain napattua siitä kiinni. Ja ai ettien että, että onkin makoisaa kuunneltavaa. Myös yllättävän hauskaa sellaista, ja Holma on loistava lukija. Löytyy lukuaikapalveluista tai vaikka Spotifystä.)
“Heippa”, virkkoi yksinäinen mies aina tullessaan kotiin, tavan vuoksi. Lapset ja vaimo olivat lähteneet ajat sitten, mutta tapa oli jäänyt.
“Heippa”, hän sanoi aina lähtiessään, ja sanat jäivät kiertelemään ja kaartelemaan pitkin tyhjää asuntoa, kunnes ne uupuivat verhoihin ja mattoihin ja sohvan pehmeyteen.
Ja näin hän jatkoi vuosia, jokainen aamu ja ilta. Heipat kasaantuivat kirjahyllyn alle, sohvan taakse ja niihin parempiin astioihin, jotka odottivat vieraita, joita ei koskaan tullut. Ne vapisivat siellä ja hakivat turvaa toisistaan, sillä niin alaston on yksinäinen sana. Ne lymyilivät ja vahvistuivat vuosikymmenten ajan.
Ja niin kävi, että eräänä iltana, kun mies tuli kotiin, asunto kuiskasi hänelle takaisin.
Toimitusharjoittelija pysäyttää ihmisiä kadulla, ja pyytää heiltä mielipiteitä. Koska kuten tiedämme, mielipide on maailman tärkein asia ja siksi niitä pitää kerätä todella paljon. Nimittäin se, jolla on eniten mielipiteitä päivän päätteeksi voittaa palkinnon, mainetta ja kunniaa, sekä saa paljon huomioita halutulta sukupuolelta.
Komea ja charmantti herrasmies, jonka silmissä on paniikkiin joutuneen oravan katse, pysähtyy. Pitempiaikaisemmat lukijat tunnistavat hänet päätoimittaja Z:ksi.
— Anteeksi, herra! Haluaisin mielipiteenne olympialaisista!
— Siis mistä?
— Olympialaisista? Tiedättehän, ne talviolympialaiset, jotka juuri päättyivät?
— Ah, siis jotkin kisat? Kuka voitti?
— Öh, siis, olihan siellä monta voittajaa.
— No mutta sehän oli kiva, että kaikki voittivat. Kaikki pelaa, kaikki voittaa. Olivatko nämä alakoululaisia?
— Eeeei, ihan aikuisia. Siellä oli siis monta urheilulajia.
— Vai niin, no sittenhän se on entistä hienompaa, että on voittanut monta urheilulajia. Oliko siellä montakin lajia vai oliko se niinkuin kymmenottelu?
— Olihan siellä yli sata erilaista mitalia jaossa!
— No on siinä on ollut sitten aika paljon kotiin kannettavaa.
— Oletteko te nyt ihan tosissanne? Eivät kaikki tietenkään voittaneet yhtään mitalia?
— No minkä takia ne sitten sinne kisoihin menivät?
— Kuulkaas nyt! Tämä haastattelu on typerä ja te olette typerä. Mutta tästä saa hyvää kontsaa meidän Instagramiin. Mikäs teidän nimenne on?
— Janis Petke
— Kiitos, herra Petke.
— Ei kestä kiittää. Onnea valitsemallanne uralla.
Aamulla oli se sellainen kiire, että sitä päätyy bussiin Niissä Huonoissa Alushousuissa. Niin, juuri niissä, mitkä nipistelevät huonoista paikoista, tiedätte kyllä.
No, koska yhteiskunta on silleen mätä, että julkikulkuvälineessä ei vaan voi tunkea kättään housunkauluksesta sisään ja pyöritellä pallejaan irti alushousujen saumoista (eikä etenkään aamupalaverissa kahdenkymmenen työkaverin kanssa), niin minä sitten kärsin. Kiehnäsin tuolilla ja yritin livauttaa ihopoimuja oikeaan kohtaan, että edes hetkeksi saisin rauhan.
Voi pojat, että oli muuten vapauttava tunne päästä vessaan aamupalaverin jälkeen.
(Ei, en osaa selittää, miksi minulla on vielä nämä alushousut. Kun eivät ne ole niitä alushousuja, joista puoliso sanoisi iih ja aah ja pidäthän noita viikonloppuna, kun mennään jorma-sedän kuuskymppisille. Ei, nämä ovat niitä alushousuja, joita mies pitää ja käyttää hampaat irvessä, kunnes niissä on enemmän reikiä kuin kangasta ja viimeinenkin koherenssia ylläpitävä lanka katkeaa ja ne putoavat kuin lannevaate haudasta nousseen yltä.
Koska "ihan hyväthän nämä vielä on".)
Teini oli tyttöystävänsä kanssa käymässä. Istuivat huoneessaan, ovi raollaan. Kannoin pyykkejä kartanoni liinavaatekaappiin ja pitkähkö matka kulki kyseisen raon ohi. Kas, sieltä kuuluikin viaton teinin ihmettely, että kuka se Jane Austen oikein on.
Setämiespätevyys valtasi mieleni ja lakanat sylissäni potkaisin oven auki.
"JANE AUSTEN ON OG CHICK LIT! TYÖTTÖMÄT MUIJAT ETSII PROVIDER-MIESTÄ!" selitin taidokkaalla gen alpha -murteellani.
Teinini ilme muuttui yllättyneestä kärsiväksi, kun selitin Jane Austenin vaikutusta moderniin kirjallisuuteen. Välillemme syntyi täydellinen sanaton kommunikaatio: sellainen, jonka vain veriside voi mahdollistaa. Teinini kommunikoi ilmeellään minulle "isi, kiitos, mutta voitko painua jo hemmettiin siitä ovenraosta selittämästä", ja minä puolestani: "ei kun anna kun isi selittää tässä nyt kun pääsee kerrankin pätemään."
Ah. Vanhemmuus. Se palkitsee niin monin tavoin.