Miten vietin lomani?

Pieni 

  täydellinen

    hetki

virheetön juustokakku

ranskalaisessa kahvilassa

erämaaluonnon keskellä

saksalainen symfonia

synkronoidut sähköhammasharjat

leirintäalueen vessassa

suunnittelematon vierailu

ihossa savun kosketus

auringonlasku järvellä

Juoru

Kun lähdin opiskelemaan kauan, kauan sitten (ja kaukaisessa galaksissa), äitini tyrkkäsi mukaani pienen juorun. Hän antoi sen huomaani lohduttavin ja luottavin sanoin: "no tuota sinä et ainakaan pysty tappamaan."

Enkä pystynytkään. Monen monta pistokasta myöhemmin se – tai oikeammin sen klooni – edelleen elää niin oman hyllykköni päällä. Ja aion laittaa sen myös omien lasteni mukaan, kun he lähtevät joskus kotoa.

On lohdullinen ajatus, että tuo pieni, sitkeä juoru elää sukupolvesta toiseen.

Olen haalinut - tuon aiemmin mainitun juorun lisäksi - kasveja myös ihmisiltä, jotka ovat tai ovat olleet elämässäni tärkeitä. He elävät paitsi muistoissani, myös olohuoneessani. Tuo vehka on sen vehkan vesa, joka on kasvanut vanhempieni luona "aina". Tuo on ex-vaimolta, tuo luotamme poistuneelta anopilta, tuo nykyiseltä kumppanilta.

Tuo on se mansikka, joka kukkii sitkeästi joka vuosi ja antaa minulle muutaman marjan.

Elämä jatkuu niin monissa muodoissa.

Vasen, ei kun oikea

Minä taittelen lakanat aina niin, että ensin se taitetaan pitkältä sivulta niin, että taitos jää vasempaan käteen ja kaksi irtoreunaa oikeaan käteen. Sitten taitos tuodaan vasemmalla kädellä oikean viereen ja oikeanpuolimmainen irtoreuna pudotetaan alas. Se pyöräytetään sitten alakautta ympäri vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko pinkan alareuna nostetaan vasemmalla kädellä vaakatasoon ja lakana vedetään.

Näin sen on minulle äitini opettanut ja näin se on hyvä.

Paitsi että... Eihän äitini ole voinut minulle opettaa tuota juuri noin, koska toisessa päässä oleva apurihan näkee kaiken peilikuvana!

Eli äitini on tehnyt sitä tavalla, jonka hän on oppinut peilikuvana omalta äidiltään – ELI MINÄ TEEN SEN SAMOIN KUIN OMA ÄIDINÄITINI. Samaten omat lapseni oppivat tekemään sen nyt samalla lailla kuin mumminsa!

Tämä selittää myös ne kiistat, joita syntyy silloin kun kaksi ihmistä kohtaa ja rakastuu ja alkaa taitella lakanoita yhdessä. Jos satut olemaan "väärässä vaiheessa", niin jompi kumpi teistä joutuu synkronoitumaan sen toisen suvun vaiheeseen. Oikea pitää opettaa vasemmaksi tai vasen oikeaksi.

(Tällä asiallahan ei ole mitään merkitystä, mutta kohta on loma ja aivoni alkavat olla myös loman tarpeessa.)

Kaki kärpläkäsi kirpasläkä

kuului tömähdys kun kärpänen putosi viereeni
oli lentänyt – kesää rinnassaan – suoraan ikkunaan
pitkään se näki tähtiä 
pesi sitten itsensä huolellisesti 
lähti taas tutkimaan maailmaa 
etsimään jotain, mitä vain kärpänen voi ymmärtää

saman pöydän ääressä jaoimme hetken
että kaikkien elämä on oikeastaan samanlaista

(Toimitus ei yleensä selittele otsikoita, mutta tuo oli jo Sivustankin mittapuulla niin kryptinen, että oli pakko laittaa kesätoimittaja jalkapuuhun ja piestä sitä "tyynyillä", kunnes saatiin vastaus:

Kotikaupungissani oli aikoinaan alakoululaisten koululaislehti, johon oli koottu parhaita paloja lasten vastauksista. Jostain syystä mieleeni on jäänyt tämä vastaus kirjoituspromptiin "Jos olisin kärpänen, niin...". Vielä kymmeniä vuosia ilmestymisen jälkeen olemme sisarusteni kanssa pähkineet, että mitä kirjoittaja on oikeasti tarkoittanut, emmekä ole tulleet hullua hurskaammiksi. Ehkä tietyllä tavalla tämä on toiminut myös sykkeenä omalle kirjoittamiselleni. Au.)

Jotkin kirjat nyt vaan kannattaa lukea

Luen (tai oikeastaan kuuntelen Antti Holman miellyttävänsoljuvalla äänellä luettuna) Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogiaa, ja olen jatkuvasti hämmästynyt siitä, miten tarkkanäköistä tekstiä se on. Ja miten ajankohtaista se on edelleenkin.

Näin sanoo Linna Akseli Koskelan (torpp.) suulla:

“Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistaan aina niin kuin ne olis Suomen asioita. ‘Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä.’ ‘Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla.’ ‘Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä.’ Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No kyllä ne siinä oikeassa ovat. Niitten yhteiskunta tämä onkin ja niitten Suomi tämä onkin.”

Tämä sama torppari / isäntä -juopa näkyy edelleen niin nykypolitiikassa kuin kauppakeskuksissakin (yrittäjävetoinen Kesko sekä osuustoimintaa harjoittava S-ryhmä ovat suurimmat toimijat). Omistava luokka, lupaillen vaurautta kaikille jotka toimivat oikein, on kasvanut vaivihkaa niin vaikutusvaltaiseksi, että sata vuotta sitten käydyt keskustelut alkavat jälleen kuulostaa tutuilta. Nykyajan torppareita ovat ruokalähettejä ja taksikuskeja, mutta myös niitä, joita pompotetaan järjestelmän toimesta Kelan luukulta toiselle, yhä monimutkaisempien tukiviidakoiden läpi, jotta"oppivatpahan olemaan nöyriä." Vakuutusyhtiöt ja ylikansalliset sosiaalisen median yhtiöt tekevät meistä torppareitaan, laittaen meidät allekirjoittamaan sopimukset, joiden mukaan he saavat koska vain, mistä tahansa syystä, vetää meiltä pois sähköpostit, somepresenssit, valokuvat ja koko digitaalisen omaisuuden ja identiteetin.

Ja aivan samoin kuin tuolloin, me laitamme toivomme kansalliseen ja ylikansalliseen lakiin, jonka uskomme (tai ainakin toivomme) olevan korruption yläpuolella. Sillä mitä muuta yhteiskunta on kuin kasa yhteisiä sopimuksia, jotka kirjoitamme laeiksi?

Sillä jos lakikaan ei toimi ja ihmiset alkavat laajalti kokea olevansa yhteiskunnan ulkopuolella, jälki voi olla hyvin rumaa.

(Suosittelen kyllä tätä klassikkokirjaa. Se on ollut pitkään lukulistalla, mutta nyt vasta sain napattua siitä kiinni. Ja ai ettien että, että onkin makoisaa kuunneltavaa. Myös yllättävän hauskaa sellaista, ja Holma on loistava lukija. Löytyy lukuaikapalveluista tai vaikka Spotifystä.)

Kevät

Kevät keikkuen kulkevi

korkkareilla kipsuttelevi

kassit kireinä kipuilevi

simapullot sihahdellen

valkolakit vaaterissa

haalarikansan hihkuessa

Heippa

“Heippa”, virkkoi yksinäinen mies aina tullessaan kotiin, tavan vuoksi. Lapset ja vaimo olivat lähteneet ajat sitten, mutta tapa oli jäänyt.

“Heippa”, hän sanoi aina lähtiessään, ja sanat jäivät kiertelemään ja kaartelemaan pitkin tyhjää asuntoa, kunnes ne uupuivat verhoihin ja mattoihin ja sohvan pehmeyteen.

Ja näin hän jatkoi vuosia, jokainen aamu ja ilta. Heipat kasaantuivat kirjahyllyn alle, sohvan taakse ja niihin parempiin astioihin, jotka odottivat vieraita, joita ei koskaan tullut. Ne vapisivat siellä ja hakivat turvaa toisistaan, sillä niin alaston on yksinäinen sana. Ne lymyilivät ja vahvistuivat vuosikymmenten ajan.

Ja niin kävi, että eräänä iltana, kun mies tuli kotiin, asunto kuiskasi hänelle takaisin.

Setämiehen kevät

Mistä tietää kaltaiseni setämies kevään tulleen? 

Siitä, kun auto kulkee 20 Wh/km vähemmällä kuin normikulutus ja sitä haluaisi huutaa kaikille. 

Siitä, kun autentikaattori kysyy numeroa 69, niin oikein hersyvästi läikähtää huono vitsi rinnassa.

Siitä, kun alkavat taas korvat herkistyä korkojen kopinalle ja silmät hameiden heilahduksille. 

Siitä, kun aurinkolasit sujahtavat silmille ja vastustamattomasti painuu luu lepäämään avoimelle ikkunalle. 

Niistä tietää kevään tulleen setämiehelle.

Olumpialaisista

Toimitusharjoittelija pysäyttää ihmisiä kadulla, ja pyytää heiltä mielipiteitä. Koska kuten tiedämme, mielipide on maailman tärkein asia ja siksi niitä pitää kerätä todella paljon. Nimittäin se, jolla on eniten mielipiteitä päivän päätteeksi voittaa palkinnon, mainetta ja kunniaa, sekä saa paljon huomioita halutulta sukupuolelta.

Komea ja charmantti herrasmies, jonka silmissä on paniikkiin joutuneen oravan katse, pysähtyy. Pitempiaikaisemmat lukijat tunnistavat hänet päätoimittaja Z:ksi.

— Anteeksi, herra! Haluaisin mielipiteenne olympialaisista!

— Siis mistä?

— Olympialaisista? Tiedättehän, ne talviolympialaiset, jotka juuri päättyivät?

— Ah, siis jotkin kisat? Kuka voitti?

— Öh, siis, olihan siellä monta voittajaa.

— No mutta sehän oli kiva, että kaikki voittivat. Kaikki pelaa, kaikki voittaa. Olivatko nämä alakoululaisia?

— Eeeei, ihan aikuisia. Siellä oli siis monta urheilulajia.

— Vai niin, no sittenhän se on entistä hienompaa, että on voittanut monta urheilulajia. Oliko siellä montakin lajia vai oliko se niinkuin kymmenottelu?

— Olihan siellä yli sata erilaista mitalia jaossa!

— No on siinä on ollut sitten aika paljon kotiin kannettavaa.

— Oletteko te nyt ihan tosissanne? Eivät kaikki tietenkään voittaneet yhtään mitalia?

— No minkä takia ne sitten sinne kisoihin menivät?

— Kuulkaas nyt! Tämä haastattelu on typerä ja te olette typerä. Mutta tästä saa hyvää kontsaa meidän Instagramiin. Mikäs teidän nimenne on?

— Janis Petke

— Kiitos, herra Petke.

— Ei kestä kiittää. Onnea valitsemallanne uralla.

Kalsarit ja tunteet

Aamulla oli se sellainen kiire, että sitä päätyy bussiin Niissä Huonoissa Alushousuissa. Niin, juuri niissä, mitkä nipistelevät huonoista paikoista, tiedätte kyllä.

No, koska yhteiskunta on silleen mätä, että julkikulkuvälineessä ei vaan voi tunkea kättään housunkauluksesta sisään ja pyöritellä pallejaan irti alushousujen saumoista (eikä etenkään aamupalaverissa kahdenkymmenen työkaverin kanssa), niin minä sitten kärsin. Kiehnäsin tuolilla ja yritin livauttaa ihopoimuja oikeaan kohtaan, että edes hetkeksi saisin rauhan.

Voi pojat, että oli muuten vapauttava tunne päästä vessaan aamupalaverin jälkeen.

(Ei, en osaa selittää, miksi minulla on vielä nämä alushousut. Kun eivät ne ole niitä alushousuja, joista puoliso sanoisi iih ja aah ja pidäthän noita viikonloppuna, kun mennään jorma-sedän kuuskymppisille. Ei, nämä ovat niitä alushousuja, joita mies pitää ja käyttää hampaat irvessä, kunnes niissä on enemmän reikiä kuin kangasta ja viimeinenkin koherenssia ylläpitävä lanka katkeaa ja ne putoavat kuin lannevaate haudasta nousseen yltä.

Koska "ihan hyväthän nämä vielä on".)

Turk(k)i ja jänteet

Teini oli tyttöystävänsä kanssa käymässä. Istuivat huoneessaan, ovi raollaan. Kannoin pyykkejä kartanoni liinavaatekaappiin ja pitkähkö matka kulki kyseisen raon ohi. Kas, sieltä kuuluikin viaton teinin ihmettely, että kuka se Jane Austen oikein on.

Setämiespätevyys valtasi mieleni ja lakanat sylissäni potkaisin oven auki.

"JANE AUSTEN ON OG CHICK LIT! TYÖTTÖMÄT MUIJAT ETSII PROVIDER-MIESTÄ!" selitin taidokkaalla gen alpha -murteellani.

Teinini ilme muuttui yllättyneestä kärsiväksi, kun selitin Jane Austenin vaikutusta moderniin kirjallisuuteen. Välillemme syntyi täydellinen sanaton kommunikaatio: sellainen, jonka vain veriside voi mahdollistaa. Teinini kommunikoi ilmeellään minulle "isi, kiitos, mutta voitko painua jo hemmettiin siitä ovenraosta selittämästä", ja minä puolestani: "ei kun anna kun isi selittää tässä nyt kun pääsee kerrankin pätemään."

Ah. Vanhemmuus. Se palkitsee niin monin tavoin.

Me

Hyvää huomenta ja uutta vuotta, kaikki pienet talipallerot ja repsikat siellä kotikännyköittenne lasin toisella puolella. Oliko hyvä joulu ja saittehan paljon villasukkia?

Joo ei, en tiedä mistä puhun taas. Ehkä se on vain taas eskapismi, joka nostaa pientä pörröistä päätään, kun katson uutisia.

Sanotaan, että Internet vahvistaa kaikkea (ja tekoäly kiihdyttää kaikkea). Mietin tuossa, että modernin kapitalismin ehkä nerokkain keksintö oli vahvistaa vasemmistossa luonnostaan asuvaa individualismia hyperindividualismiksi: Kun erilaisia identiteettejä on tuhansia ja tuhansia, niin ihan jo pelkästään niiden tiedostamiseen ja nimeämiseen, saati sitten suojelemiseen menee paljon aikaa. Enkä siis sano, että se on sinällään huono asia. Päinvastoin, on tärkeää, että mahdollisimman moni pystyy elämään täysipainoista elämää vapaassa yhteiskunnassa, joka ei sorra ketään.

Kun tuon hyperindividualismin tiedostaa, niin sitä pystyy käyttämään hyväksi. Kovasti yhtenäinen lauma ihmisiä, joka identifioituu yhden aatteen tai henkilön ympärille ja puolustaa sitä henkeen ja vereen – vaikka se olisi itselle haitallista  – pystyy pienelläkin porukalla hallitsemaan laumaa epäyhtenäisiä yksilöitä, joilla jokaisella on yksilölliset huolet.

Ainakin siihen asti, että ihmisille tulee vihdoin mitta täyteen.

Tehdään ihmisistä yksilöitä
niitä on helpompi hallita
Yksilön voi poimia kadulta
pienelläkin jengillä
Mutta jos me olemme me
miljoonapäinen me
meitä ei voi vaientaa
meitä ei voi vangita