Isän tuska

Kun lapsi seisoo ruokapöydän vieressä kyyneleet valuen ja ulvoo ruokaa, niin kyllä vain vuosimiljoonaiset vaistot kuristavat sydäntä. Ei sillä väliä, että viimeisen puolen tunnin ajan kaikki yritykset lapioida kalkkunakeittoa suuhun on torpattu kommentilla "ei kelpaa", ja että hyvin tietää, että termi "ruoka" tässä tapauksessa on laajennettu koskemaan myös vastaleivottuja joulutorttuja, joiden saaminen luonnollisesti riippuu merkittävästi edellämainitun kalkkunakeiton syömisestä.

Vaistot on silleen hassuja, että sitä haluaisi tehdä mitä tahansa, että lapsi olisi onnellinen ja lakkaisi huutamasta.  Ja sitten kun tekee sitä ihmeellistä asiaa, että harjoittaa sitä vapaata tahtoa ja kykyä järkeillä itsensä vaistojen ohitse, sitä ihmeellistä asiaa, joka meidät eläimistä erottaa, niin sitä tulee niin helvetin paska olo.  Ja tuo ipana vaistoaa sen kyllä.

Ei ole helppoa tämä ihmisenä olo, ei.

Niin

Moottoritiellä tuli vastaan ylpeä, tuore isä. Ai mistä tiedän? Koska upouuden auton rekisterinumerona oli "ISI-11".

Herkät paikat sattuvat eniten

Nousen unesta
  ahdistuksesta rikki
    kaipaan ystävää
  kenelle minä puhuisin
    jos en sinulle?

Bashōta mukaillakseni:

Ah, loma?
  Loma, ah!
    Ah, loma...

Puhumisen tärkeydestä

Piti ostaa banaaneja. Vaimo teroitti lähtiessä, että ostat sitten keltaisia banaaneja. Ei vihreitä, eikä etenkään niitä missä on jo ruskeaa, koska muuten ilmeisesti maailma loppuu tai jotain sinne päin.

Noin kuutiometrin banaaneja seulottuani löysin kolme täydellistä yksilöä. Niissä ei ollut pienintäkään vikaa, ja jos ne olisi laittanut banaanien missikisoihin, jokin niistä olisi varmasti voittanut ainakin toisen perintöprinsessan palkinnon - niin täydellisiä ne olivat.

Toin banaanit sitten kotiin ja esittelin ne vaimolle, joka oli hyvin tyytyväinen. Sitten asettelimme banaanit kauniisti maljaan, siihen shakkipalkinnon ja esi-isän kuvan väliin.

Aamulla sitten heräsin vaimon moittivaan ääneen. "Näissä banaaneissa on täpliä."

NO KAI NIISSÄ NYT JUMALAUTA ON TÄPLIÄ KUN NE OLIVAT EILEN HYVIÄ JA NYT NE OVAT KYPSYNEET KOKO YÖN.

Miehen ja naisen
keskustelussa syntyy taikaa
joka pakenee ullakolle
ja vinkuu siellä peloissaan
aikojen loppuun asti.

(Runotorstai.)

"Compassion" could be my middle name. But it's "asshole".

Hyvät naiset (ja muut lukijat),

te ette tiedä miten upeaa on osata röyhtäistä ja pieraista samaan aikaan. Tämän taidon olen vihdoin, vuosien ahkeran harjoittelun jälkeen, itselleni hankkinut.

Kutittaa niin saakelisti

Suomalaisen kesä on sitä kun seisoo alasti pimeässä puskan juuressa yhdellä jalalla ja potkii toisesta muurahaisia, huitoo toisella kädellä hyttysiä, muna toisessa kädessä ja yrittää kusta kahden promillen kännissä ilman, että menee reisille.

Saatoin narrata.

Ei ole pimeää, vain hämärää.

Isi herkistyy

Sitä tulee niin ristiriitaisia tunteita, kun näkee oman lapsensa leikkimässä vanhempiensa leluilla. Ja samaan aikaan tajuaa, että on epähuomiossa rikkonut vanhan pehmoeläinperheensä, kun osa on mummin ja vaarin luona ja osa lapsen sängyssä.

Niillä täytyy olla ikävä toisiaan.

Snif.

Uusi Design

Tai siis hyvin vähän tuunattu Bloggerin valmispohja. Nauttikaa VIELÄ HETKI ENNENKUIN ISO AMPIAINEN TULEE JA SYÖ KARJALANPIIRAKKANNE!

Arjen sankari, osa 2

Vaimo laittoi ostoslistan mukaan. Listassa oli Ihan Tavallisia Asioita, maitoa ja sensellaista, siistissä riveissä ranskalaisin viivoin. Kun täytin ostoskoria, viivailin niitä mielessäni yli, koska niin asiat pysyvät järjestyksessä.

Viimeisenä listassa luki "- jotain hyvää :-(". Niin, siinä oli lopussa tuollainen uudenaikainen hässäkkä, josta, kun tarpeeksi päätään kääntää, voi hahmottaa nyreän naaman kuvan. Jouduin hetken miettimään, miten tämän ratkaisisin, mutta sitten välähti ja suuntasin kotiin tyytyväisenä.

Kotona sitten kerroin vaimolle ratkaisustani: "Lopuksi ostin sinulle jäätelöä."

"Voi kun kiva!" vaimo huudahti, ja taputti pieniä käsiään ja otti pari tanssiaskelta keittiön lattialla.

"...mutta söin sen itse kotimatkalla", vastasin.

Mielessäni tyytyväisenä viivasin yli viimeisenkin kohdan. Nyt oli vaimolla nyreä naama.

Oman elämänsä Sulo Vilen

Oli hieman kiire, mutta ei niin kiire, ettei voisi ostaa katukauppiaalta paria munkkia kotiinvietäväksi. Ymmärrättehän, että katukauppias ei ollut oikeasti kadulla, eivätkä munkit olleet oikeasti munkkeja, mutta yritän suojella kaikkien osapuolten yksityisyyttä tässä.

Joka tapauksessa, minulla oli ruhtinaalliset kymmenen minuuttia kävellä joukkoliikennevälineen pysäkille, joka sijaitsi peräti sadan metrin päässä. Edessäni kuitenkin seisoi sellainen keskikokoinen ja -ikäinen mieshenkilö, samanlainen kuin tuhat muuta ympärilläni olevaa. Käytiin seuraavanlainen keskustelu:

"Päivää. Mitäs tässä on?"

Niin, siinä oli isolla kirjoitettuna "omenamunkkeja", "mustikkamunkkeja", "lihamunkkeja" ja "kasvismunkkeja". Mutta jotenkinhan se keskustelu pitää avata.

"Niin, tässä on näitä omenamunkkeja ja mustikkamunkkeja ja lihamunkkeja ja kasvismunkkeja."

"Jaa, no mitäs nämä ovat?" Mies kysyi, osoittaen lihamunkkien kylttiä.

"No ne ovat lihamunkkeja. Myyn näitä nyt tässä alennuksella, kaksi euroa kappale."

"Jaa..."

Katson ennakkoaavistuksen vallassa miehen kasvoja, joille leviää ilahtunut hymy.

"No voitko sitten laittaa yhden omaan pussiin." Myyjä alkaa siirtää tavaraa pussiin.

"Ja sitten kahdeksan lisää." Myyjän otin pysähtyy hienoiseksi hetkeksi, mutta jatkaa sitten. "Siis kahdeksan? Siinä on sitten koko sakille."

"Eeei meitä ole kuin kaksi."

Myyjä työskentelee ripeästi, mutta on voimaton asiakkaan lumivyörymäisesti kasvavan tilauksen edessä. Kun halvalla saa, niin pitäähän se ottaa.

"Sitten vielä kaksi noita ja kaksi noita ja kaksi noita..." Pihdit heiluvat ja pussikasa kasvaa. Alan hieman huolestuneena vilkuilla kelloani.

Asiakas alkaa sitten laskea rahasummaa ihan itse, ettei kauppiaan tarvitse. "Noista tulee kaksi kymppiä, ja noista tulee neljä ja noista tulee neljä ja noista tulee neljä ja paljonkos se tekee yhteensä?"

Jono takanani alkaa kasvaa.

Myyjä kertoo, että ovatkin viimeistä päivää tässä paikassa, ja siirtyvät seuraavana päivänä naapurikauppaan. Tämä on ilmeisesti jossain määrin järkyttävä tieto:

"Ai siis ette enää ole tässä huomenna?"

"Ei, muutamme naapurikauppaan."

"Siis minnekä te muutatte?"

"Naapurikauppaan."

"Te ette siis enää sitten ole tässä huomenna?"

"Ei, muutamme tuonne naapurikauppaan."

"Ai minne siis?"

"Tuonne naapurikauppaan. Vuokrasopimus menee umpeen."

"Ai, ettekö te siis olekaan tässä enää huomenna?"

Tässä vaiheessa oli pakko syöksyä väliin, tunkea rahat myyjälle kouraan ja puoliväkivalloin survoa munkit pussiin ja suorittaa kanssaihmisiä uhmaava indianajonesmainen syöksy joukkoliikennevälineeseen.

Joskus ihmiset jäävät jumiin ikuiseen silmukkaan, aivan kuten tietokoneetkin. Silloin ei ole syytä enää jonottaa, vaan hylätä opitut käytösmallit ja vain tehdä se, mikä on tehtävä. Tai muuten voi olla vaarana joutua suomalaiseen sketsiin.

Ratsu G4

Saatanan fiksu.

Valuva tuska.

Tyhjä ihastus.

Nainen ja piiska.

Turvaton työ.

hymyillen seison
  taas oudoilla ovilla
    ja astun sisään


Jotain jossain runotorstaissa. Jumankavita, kohta 200 täynnä!

Ihan tavallinen suomalainen mies

Naiset kehuvat minulle jatkuvasti, miten olen kuulemma parempi eroottinen tanssija kuin Johanna Tukiainen.

...

Siinä teille mielikuvaa.

Piereekö nainen, jos kukaan ei kuule?

Täällä Sivustassa ollaan jo pitkään ihmetelty, miksi naiset eivät kakkaa eivätkä piereskele. Monta monituista tuntia onkin vierähtänyt naisten vessoissa, asiaa empiirisesti tutkiessa, korva tiukasti painettuna ohuisiin oviin. (Tietenkin tämä on pitänyt toimittaa valepuvussa. Lempivalepukuni on panda, koska kuulen jatkuvasti nuorten naisten hokevan "vitsi, mä näytän ihan joltain vitun pandalta", kun he tulevat myöhään yöllä vessasta, kaverinsa käsipuolessa horjuen. Lisäksi pandavalepukuun on helppo laittaa toppauksia, mahdollisen paljastumisen varalta.)

Nyt, kiitos Internetin tutkivien kansalaisjournalistien, asia on selvinnyt. Naiset, nuo ovelat perkeleet, ovat salanneet ruumiintoimintonsa koppaamalla kätevästi jätökset ilmasta, ennen kuin ne ovat ehtineet saada aikaan paljastavan loiskahduksen. Kun ei ole kulkusia tiellä, niin vikkelästihän siitä sitten sujahtaa käsi haarojen väliin ja eliminoi todisteet siepparin nopeudella. Ja hajusteetkin saa näppärästi vaimennettua vessapaperilla! (Vanha teoriani oli, että naisilla on siellä jossain hana, johon on kiinnitetty ilmapallo. Siitä sopii sitten illan jälkeen päästää varovasti tsuhnut ulos kun ei ole kukaan havainnoimassa. Toinen vaihtoehto oli, että naisten entsyymit muuntavat kaasut ruusuntuoksuksi ja sublimoivat ne ihon kautta ulos. Mutta nyt tämäkin on internetkeskustelupalstan tieteellisellä tarkkuudella vääräksi todistettu.)

Näin sitä vihdoin ja viimein selvisi, että ihmisiä - tosin hyvin näppäräsormisia sellaisia - ne naisetkin vain ovat. Ja että naispesäpalloilijoiden pukuhuoneissa etenkään ei haise.

(Ai niin, lisäsin tänne nyt Feisbuuk -jaon. Jos tykkäät, niin jaa. Jos et tykkää, niin et jaa. Jos otat, niin jaat. Jos et ota, niin luultavasti jonkinasteinen itsesuojeluvaisto iskee päälle ja et jaa. Suosittelen ottamista.)

Minä olen sentään nähnyt Paavo Lipposen alasti

Kylmää HK:n sinistä, suomalaista olutta ja syväanalyysi Keskustapuolueen ja AY-liikkeen suhteesta Suomen Kuvalehdestä.

Tässä sitä on todellisen keski-ikäisen miehen torstai. Ai jumalauta, älkää tulko nuoret silmille hyppimään kun setä kertoo miten maailma toimii ja mikä on oikein.

(Mikäs tuo rintakehässä rutistava tunne o

Cookies

Tein pikkuleipiä. Lopputulos ei kyllä ollut kuin Strömsöstä - mutta kuten täällä meillä päin sanotaan: se oli vähän kuin keski-ikäisten seksiä: ei kovin kaunista katsella, mutta mielellään siitä itse nauttii.

Toivoton tammikuu

Ostin itselleni PVC-housut, kun täytin 40. Toiset ostavat Porschen, mutta meillä tutkijoilla ei ole varaa kuin puolalaiseen PVC:hen. Jos edes siihenkään.

Siinä sitten seisoin peilin ääressä, vatsa roikkuen valkeana kuin tykkylumi kiiltävän pellin päällä, ja yritin hokea itselleni, että kyllä minä ainakin itseäni vielä panisin, ja että jos vain lähtisin nyt vaikka klubbaamaan, niin supliikkini ja elämänkokemukseni kaataisi ainakin yhden kaksvitosen naisen ellei kaksikin. Eihän omasta nuoruudestakaan ollut kuin pari hassua vuotta ja kyllä tässä vielä olisi vientiä muidenkin kuin yh-äitien ja hormonihuuruissaan epätoivoisesti viime hetken lapsentekokumppania jahtaavien parissa.

Sitten vaimo, matkalla yön ensimmäiselle pissalle, sattui vilkaisemaan eteiseen ja loihe nauramaan niin että ne pissat tulivat sitten siihen olohuoneen matolle. Saatoin menettää malttini ja marssia ulos. Perkele, minulle ei naureta. Miehelle parhaassa iässä. Minun kohtaloni on minun käsissäni, ei muiden.

Ulko-ovi meni kiinni ennen kuin tajusin, että kännykkä ja avaimet oli jääneet niiden mukavien Dockersien taskuihin. Niin, näissä housuissahan ei taskuja edes ollut. Eikä juuri muutakaan. Vihan kihinä lakkaa meinaan nopeasti kolmentoista asteen pakkasessa, kun reisiä ja persettä ympäröi pelkkä muovi.

Viimeisenä karisee ylpeys. Sitten jää jäljelle vain epätoivo.

Lunta ja jäätä

voiko vitutukseen kuolla

kuin pakkaseen?

Runotorstai.