Lonkerotölkki sihahtaa auki kuin siilin aivastus. Lämpö ja valo valuvat jäseniini vielä yhdentoista aikaan illalla, enkä aio ajatellakaan töitä nyt muutamaan päivään. Sen sijaan luen Kiira Korven runokirjaa.
Yllätyksekseni pidän ja en pidä siitä. Pidän siitä, koska siinä on kaunis tarinan kaari, ja se kertoo tuttuakin tutummasta kadottamisen, voimaantumisen ja uudelleen löytämisen kertomusta. Runot ovat kuin voimaannuttavan romaanin kappaleita, ja varmasti moni löytää tästä lohtua. Mutta mielestäni runot itsessään on päästetty liian helpolla suodattimella läpi. Ne eivät toimi ilman ympäristöään; edeltävää ja seuraavaa tekstiä. Kuin yksittäiset romaanin lauseet. Haluaisin, että teksti haastaisi minua enemmän, liikuttaisi, laittaisi ajattelemaan ja tuntemaan, palaamaan tekstiin takaisin uudelleen ja uudelleen.
Mutta ilo oli silti lukea se.
Runon kutsua
on vaikea vastustaa
juovuksissakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti