Eräs siivoamisen tärkeistä, minulle sydäntä lähellä olevista, alalajeista on jotain mitä kutsun "ennen lähtöä tapahtumaksi raivosiivoamiseksi, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ensin ajatella siivoamista." Se tapahtuu yleensä ennen lähtöä kauhealla raivolla, ettei sitten takaisin tullessa tarvitse ajatella ensimmäiseksi siivoamista.
(Tiedän, nimi kaipaa vielä vähän hiomista. Toisaalta se sopii hyvin sarjaan "työpöydän siivoaminen siinä kohtaa, kun et kerta kaikkiaan löydä hajun lähdettä muualta" ja "biojäteastian vieminen ulos siinä kohtaa, kun roskat tulevat työpäivän jälkeen ovella vastaan kertoen julistaneensa sodan sinua vastaan ja olet melko varma siitä, että biojäteastia on niiden johtaja.")
Joka tapauksessa, kotiin tulemisessa aina poissaolon jälkeen on jotain erityistä. Koti on paikka, joka kuvastaa itseäsi ja mielenmaisemaasi. Sanat kertovat, millainen ihminen haluaisit olla; mutta koti kertoo, millainen ihminen olet niin nyt, kuin että mikä historiasi on ollut. Koti sitoo meidät meidän omaan tarinaamme; hetkiin, joita itse kullekin on kertynyt aikojen saatossa.
En halua, että kotiin tullessa minua vaivaavat kaikki tekemättömät asiat. Arvostan sitä, että voin potkaista kengät jalasta ja istahtaa sohvalle ilman, että ensimmäiseksi katseeni kiinnittyy tiskaamattomiin astioihin tai leivänmuruihin pöydän alla. En halua, että tarinani on sellainen, missä ei ikinä rauhoituta.
Työpöytäni saa olla sotkuinen, koska rakastan sitä, että minulla on keskeneräisiä projekteja, joita voin jatkaa helposti ja puuhailla. Niiden keskeneräisyys ei haittaa, koska ne ovat omia valintojani. Se kuvastaa mielenmaisemaani, joka kulkee kaikkialla kaikkien kanssa koko ajan.
Mutta keittiö, olohuone, makuuhuone? Niiden on syytä olla siistejä kun tulen kotiin.
Hulluudellakin
on oma logiikkansa,
keskinkertainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti