Kävin viikonloppuna harjoituttamassa miimisiä lihaksiani (oikeitahan minulla ei ole), eli siis kävin opiskelemassa miimistä teatterityöskentelyä.
Kurssi oli lyhyt, mutta on se kuulkaa aika jännää, kun sen jälkeen on hirveä hyperfokus omaan kehoon. Jokainen arkinenkin toimenpide, kuten oven avaaminen tai teen keittäminen muuttuu vaikeaksi, kun koko ajan miettii, että mitä minä oikeastaan teen – nostan kättä, aion ottaa kiinni, otan kiinni, nostan, mitä tämä painaa, miten se liikkuu...
Illalla huomasin myös alkavani matkia ihan arkipäiväisiä ääniä: mikroaaltouunin kilahdusta, kupin laskemista pöydälle, oven narahdusta. Sillä opin, että miimi on sanatonta, mutta ei hiljaista.
On niin upeaa huomata, että pystyy vielä näin keski-ikäisenä löytämään itsestään, kehostaan ja omasta mielestään kokonaan uusia juttuja.
Elämä ei ole pelkkää rapistumista kohti lopullista kohtaloa. Se on myös leikkiä ja iloa uuden löytämisestä.