Sivustan ensimmäinen runo, yhdeksäntoista vuotta ja rapiat päälle. Ja eikös, perkele, samassa tilassa olla palttiarallaa edelleen. Tai ainakin oltiin hetki sitten; tila on onneksi vahvasti nousujohteinen.
Onhan tämä aika kamala. Tuosta "runo" -lapusta oikealla saattaa löytyä parempia, tai sitten ei. Riippuu ihan siitä, miten hienostunut maku lukijalla on.
Runojen kirjoittaminen on ollut kuitenkin hirveän antoisaa. Se on mukavaa vastapainoa normikirjoittamiselle, ja on hauskaa yrittää potkiskella aivosoluja miettimään, miten pystyisi sanomaan mahdollisimman, no, kiinteästi asioita. Ehkä se on eräänlaista aivojen kapinaa itseään vastaan.
Olen harkinnut, että pitäisikö kohta häämöttävän 20v taiteilijajuhlan kunniaksi laittaa Sivusta ihan oikeisiin kansiin, hankkia kustantaja, ja röhnöttää sitten näillä runokirjan tuotoilla Monacon edustalla huvijahdilla koko loppuelämä. Ajoitus on vaikea tässä suunnitelmassa: huvijahdille siirtymän kun pitää tapahtua noin viisitoista minuuttia ennen kuolemaa, koska enempään tuskin on varaa.
Sinulle
Monet heistä tietävät jotain.
Toiset tietävät enemmän.
Muutama on arvannut, mutta harvat tietävät paljon.
Ja kukaan ei tiedä koko totuutta.
Sisälläni on tunteita: tunteita, joiden luulin jo kadonneen.
Ne purkautuvat ulos öisin, kun radiosta kuuluu surullista musiikkia.
Joitain tunteita ei voi tappaa. Niiden on annettava kuolla luonnollinen kuolema.
Sellainen kuolema, jonka voi tuoda vain aika.
Mutta aikaa ei ole.
Siksi sydämeni särkyy öisin, yksin.
Se tuntee lopun tulevan, ja se kaipaa ystävää.
Jotakuta, jonka kanssa kulkea samaan tahtiin.
Sellainen, joka pyyhkisi kuumat kyyneleet kylmässä talviyössä.
Sillä aina rakkaus ei riitä, ja lumoukset rikkoutuvat.
Kaikki ystäväsi eivät ole rinnallasi loppuun asti.
Etkä sinä voi pitää heistä kaikista kiinni.
Joskus vain asioille ei voi mitään.
Silloin sydän itkee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti