torstaina, joulukuuta 30, 2004

Anteeksi, että kiroilen

...mutta Iltasanomien verkkoversiosta löytyy Ihan Vitun Saatanan Tyhmiä suomalaisia.

Vetää kyllä sanattomaksi tuollainen. Voipi olla, että jos joku tulisi sönköttämään minulle jotain tuollaista anaalisen typerää juuri nyt, tempaisisin ns. lättyyn sen kummemmin asiaa pohtimatta. Rajansa se on minunkin pasifismillani. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa seuraavat (kirjoitusvirheet alkuperäisten tekijöiden):

Mitä asuvat sielä... ei suomen korkeudella tuollaisia tapahdu, ja kaikki tiettävät että sielä käy noin vähän väliä, joten tyhmät uhraavat vaaraa ja matkustavat!
AmizHemmo (29.12.2004 21:18)

(Mitä lyödään vetoa siitä, että jos siirtäisimme Intian ja Indonesian rantapopulaatiot Suomeen, tämä sama kaveri valittaisi siitä, ettei Suomeen mitään pakolaisia, perkele. Ja Intian valtameressä tapahtuu tsunami keskimäärin kerran 700 vuodessa.)

Miksei ne juoksenu karkuun, ihan kuule oma vika, jos jäi aallon alle!!
Tsunami (29.12.2004 20:30)

(Niin, ja kun sinä jäät väärään suuntaan 200 km/h ajavan rekan alle moottoritiellä, niin sehän oli sun oma vikasi kun et juossut karkuun.)

Kerätään ensin rahaa Suomelle jotta olisi varaa parempaan terveydenhoitoon yms. ja sitten vasta keskitytään muiden maiden tarpeisiin!
Steffy88 (29.12.2004 15:14)

(Muistutan sinua tästä seuraavan kerran kun ilmateitse leviävä tauti, joka on saanut alkunsa kehitysmaan huonoista hygieniaoloista, saapuu Suomeen ja tappaa puolet populaatiosta.)

Ensin Aasia vie meiltä työpaikat ja sitten ne mankuvat rahaa meiltä työttömiltä! Häpeämätöntä! Eikö heidän tulisi ennemmin antaa rahaa tänne köyhään Pohjolaan?
Mies20v (29.12.2004 14:38)

(Antakaa minulle kirves.)

Ei missään nimessä. Ei suomalaiset sotilaatkaan ja perheet saaneet raha-apua ulkomailta katastrofissa nimeltään talvisota.
Kansanääni (29.12.2004 17:17)

(Voi. Pyhä. Jysäys.)

Erityisesti tuo viimeinen harjaa tehokkaasti vastakarvaan: paitsi että se on jälleen kerran esimerkki tuosta ammottavasta haavasta, jota raavitaan niin paljon, ettei se ikinä parane, se on myös tyystin väärä: Suomea tuettiin talvisodan aikaan noin 4.6 miljardilla markalla - puhumattakaan niistä tuhansista vapaaehtoisista, jotka tulivat taistelemaan avuksemme.

Ymmärrän kyllä, että puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempää, ja ymmärrän niitäkin, jotka rehellistä itsekkyyttään tai muuten rahatilanteensa takia jättävät auttamatta, mutta että noin silkkaa yksinkertaisuutta, pahansuopuutta, itsehyväisyyttä ja sokeaa myytteihin takertumista?

Tässä tämänkertainen "katastrofista selviäminen" -sarjamme osa: "Pyhä viha".

keskiviikkona, joulukuuta 29, 2004

Hautakiveni

Jostain syystä olen jotenkin morbiidilla tuulella. Jos jotain tekstiä hautakiveeni haluaisin, se olkoon vaikka seuraava:

Menehtyi lemmen liekkeihin
suolistokaasuin täytetyn ilmapatjan
leimahtaessa rakkauden kipinästä.


P.S. Minä en ainakaan kykene vielä laskemaan leikkiä jo yli 60 tuhannesta kuolleesta, toisin kuten Lehti. Ymmärrän houkutuksen ja tarpeen käyttää huumoria ja sarkasmia vakavien asioiden käsittelyyn, mutta suoraan sanottuna voin pahoin kun luin Lehti-blogin juttuja. Vaikka ongelma on yksinomaan minun - saahan sitä kirjoittaa mitä haluaa - niin silti kaikelle on oma aikansa. Ja kuolleille nauraminen kun monella on ystäviä ja sukulaisia vielä kateissa, eikä tuhojen laajuus ole vielä täysin tiedossa, ei ehkä ole aivan oikeaa ajoitusta. Huumori on vaikein taidelaji, ja oikea ajoitus on avainkysymys. Toivotan onnea Lehdelle, mutta se ei ole minun lehteni.

lauantaina, joulukuuta 25, 2004

Pyyhkeitä

Niin, yksi asia tälläistä typerämpää miehenpuolta ihmetyttää, ja toivoisin, että lukuisat naislukijani osaisivat selittää mistä ihmeestä on kysymys:

Miksi, oi miksi, ihmisten vessoissa on kaksi käsipyyhettä, joissa toisessa lukee "Kädet" ja toisessa "Vieraat"? Jos minä olen vieras ja haluan pyyhkiä klähmäiset käteni, niin kumpaa minun pitäisi käyttää!?!

Entäs jos olen kämpän asukki ja minun pitäisi pyyhkiä kasvoni?

Apua! Ei voi ymmärtää!

perjantaina, joulukuuta 24, 2004

Viimeinen päivä

On jouluaatto. Vettä, aurinkoa ja hyvää lannoitetta kaikille lukijoille!

Jotkut vihaavat joulua, jotkut rakastavat sitä. Toiset toivovat, ettei tänä jouluna isi joisi; toisille joulu merkitsee jo kymmeniä kertoja toistettuja kiusallisia perinteitä. Jotkut ovat jo oppineet tekemään oman itsensä näköisen joulun. Joillekin se vanha perinteinen joulu on se ainoa oikea. Ja jotkut viettävät joulua yksin.

Mutta kaikkia se koskettaa.

Tämä on se aika vuodesta, jolloin arkipäivän aherrus keskeytyy hetkeksi ja maailma muuttuu pienen ajanjakson verran. Muutos on tärkeää, ja joskus asioiden pitää muuttua huonompaan suuntaan, että ne voivat olla loppujen lopuksi parempia.

Nauttikaa tästä hetkestä juuri nyt.

Sivustan Joulukalenterin kahdeskymmenesneljäs luukku:

Jouluaattona
  jokaisen elämä on
    erilaisempaa.
  Katson lumisadetta,
    mietin lukijoitani.


Hyvää joulua.

Toivottaa Sivustan joulutonttu- ja kumkvattidivisioona.

torstaina, joulukuuta 23, 2004

Yksi yö jouluun on...

...laskin ihan itse eilen. Tai siis eilen oli kaksi yötä. Hyvin sekavaa.

Sivusta, tuo laajahko kattopaanu- ja korvakarvojenpoistolaiteorganisaatio, on poistunut oravineen jo joululaitumille, ja on jättänyt kahden viimeisen päivän merkinnät joulukaktuksensa hoidettavaksi. Pahoittelemme siis toimituksen puolesta merkintöjen laatua.

Sivustan Joulu Kalenterin Toiseksi Viimeinen Luukku:

Valoa en näe
  kaipaan lämpimään kesään
    tuoreeseen multaan
  leppeään tuulahdukseen
    juoksevan veden ääreen.

keskiviikkona, joulukuuta 22, 2004

Stressi laukeaa

Kurottaessani lasia hyllyltä se putosi. Tuoreet, lämpimät joulutortut ja maito lakosivat kirosanojen tieltä, kun horjahdin ja astuin suoraan puoli sekuntia aiemmin lattialle muodostuneeseen sirpaleläjään.

Istun vessassa ja desinfioin haavaani Yön Joutsenlaulun soidessa taustalla. Mietin, miten selviäisin, jos haava tulehtuisi ja jalkani pitäisi amputoida. En ole niin vahva, että pystyisin sen välttämään halutessani, enkä niin rohkea, ettei ajatus mieltäni kauhistuttaisi.

Työtoverit alkoivat poistua tänään, kuka minnekin. He vaikuttivat rauhoittuneilta, suorastaan tyytyväisiltä. Oikea termi lienee "väsynyt, mutta onnellinen".

Sivustan Pakanallisen Yule Kalenterin Toinenkolmatta Luukku:

Vaikea olisi
  kuvitella joulua
    ilman rakkautta.
  Olkaa onnellisia,
    nauttikaa toisistanne.


(Lämmin ajatus kaikille niille, jotka viettävät joulua yksin, oli se sitten omasta tahdosta tai ei. Nauttikaa itsestänne, sillä sekin on ihan sallittua.)

tiistaina, joulukuuta 21, 2004

Liihottelevia ajatuksenhahtuvia

Pomo kehaisi tänään. "Hyvää työtä", se sanoi, ennen kuin siirryimme seuraavaan aiheeseen. Köyhän on otettava, mitä annetaan.

Televisio-ohjelman mukaan adventistikirkko syntyi, kun koulukiusaaja heitti nuorta tyttöä kivellä ja isku paitsi tuhosi hänen kasvonsa, myös sai aikaan aivovaurion. Niin voimakkaan aivovaurion, että hän alkoi nähdä jumalallisia ilmestyksiä. Samaten ohjelmassa kerrotaan, että useampikin näkyjen näkijä voi olla vain yksinkertainen epileptikko, ja että voimakkaat magneettikentät voivat saada herkät ihmiset näkemään enkeleitä ja pikkupiruja.

Jumalalla aikaa olla aika ahdasta nykymaailmassa.

En tiedä, millaisen pilvilinnan Mea on kadottanut, mutta pilvien luonteeseen kuuluu olla katoavaisia. Ne tulevat helposti ja pakenevat herkästi, ja jos niistä saa kiinni, ne ovat kuin perhosia: liian läheinen kosketus rikkoo ne, eivätkä ne enää koskaan lennä. Ja vaikka sen saisikin elämään kämmenellä hetken, se kuolee illalla pois.

Mutta silti ne ovat kauniita katsella ja tarpeellisia maailmassa.

Vahvuutta ei ole se, että osaa kestää mitä vain, mitä vastaan tulee. Vahvuutta on se, että valitsee omat taistelunsa - olivat ne sitten pilvilinnojen pihoilla tai elektronien keinotodellisuudessa.

Sivustan Kaksikymmentä Yhdes Joulu Kalenteri Luukku:

Katson perhosta
  murheissani: tietääkö
    se kuolevansa?
  Puhallan ja se lentää
    vapaasti - ei välitä.

maanantaina, joulukuuta 20, 2004

Erään aikakauden loppu

Rakas Herra Selli: voin vakuuttaa, että sivusta on todellakin mahdollista penetroida ja vieläpä varsin mukavasti. Sopii rauhalliseen menoon. Kama Sutra valaissee asiaa, ja ihan omilla kokeiluillakin pääsee kivasti alkuun.

Palatakseni kuitenkin varsinaiseen asiaan, tai siis asiantynkään, tai siis pelkkään tynkään, koska meillä ei siis täällä Sivustassa muuta ole - ei etenkään asiaa niin paljon että siitä saisi edes tynkää. Ei, en siis viitannut peniksiemme keskipituuteen. Tai siis... (Lopeta jo hyvän sään ajoissa -toim. huom.)

Tapahtuipa jotain, mikä sai haikailemaan aikoja menneitä ja olemattomia: Katsoin Tarun Sormusten Herrasta loppuun. Tarinoissa on surullista se, että ne voi aloittaa ja lopettaa vain kerran; kaikki muut kerrat ovat edellisten toistoa.

Sivustan Kaksikymmenes Joulun Aluspäivä:

Raukea olo
  Pitkän taipaleen tehnyt
    poistuu harmauteen.
  Jään tuijottamaan tyhjään
    kutsuni tuo vain kuvan.

sunnuntai, joulukuuta 19, 2004

Vaihteeksi jotain muuta

Naapurissa taistellaan jälleen. Kuuntelen vaimeita riidan ääniä ja mietin hajamielisesti, mistä mahtaa olla tällä kertaa kysymys. Tiedän, että jos menisin käytävään, kuulisin paremmin, mutta en salakuuntele kuin hetken lähtiessäni lenkille. Palatessani riita jatkuu yhä; äänet ovat jo särkyneet ja kuulostavat kuin lasin raastamilta.

Näen heitä joskus rappukäytävässä, eivätkä he näytä onnellisilta. En tiedä, miksi he pysyvät yhdessä. Joskus mietityttää, että tietävätköhän he, että naapurit kuuntelevat ja miettivät missä vaiheessa pitäisi soittaa poliisi paikalle. En usko, että he välittäisivät.

Sivustan Yhdeksännentoista Päivän Luukku:

Rakkaus kuolee hiljaa
se ei kestä valoa
se käpertyy nurkkaan
itkee elämänsä pois.

Yksinäisen sydämen kotona
hidas kellon tikitys vie
elämäni pois.

Lehdissä toiset kilvan
rakkauttaan esittelee
Juoksen loskan seassa
sydämeni pakahtuu.

Muistan riidat palavat
ne sanat kauheat
Anteeksi olen antanut
mutten vielä saanut.

Asuntosi oven ali
keltaisen lapun sujautan
Toivon, vaikken ole
pitkään uskaltanutkaan.

Kuin lintu tuhkasta
sydän syttyy uudelleen
kun kosketat minua
katseellasi hymyillen.

Yksinäisen sydämen kotona
hidas kellon tikitys vie
elämäni pois.

lauantaina, joulukuuta 18, 2004

Ei mitään sanottavaa

Sivustan Joulu Kalenterin Kahdeksastoista Päivä:

Vain kuusi yötä
  ennen jouluaattoa
    katselen ulos.
  Toivon mustaa joulua,
    muistuttamaan menneestä.

perjantaina, joulukuuta 17, 2004

Joulun uhrit

Työpaikalla alkaa olla kireä tunnelma. Mies istuu tietokoneen ääressä, eikä reagoi kun kutsun häntä nimellä. Kutsun toiste, ja hän kääntyy katsomaan minua tyhjin, tuijottavin silmin. Tunnistan oireet: jouluzombie on saapunut toimistoon. Hän ei lepää, ei syö, ei näe muuta kuin tietokoneen. Hän puhuu monotonisella äänellä, vakuuttaa olevansa "ihan ookoo", mutta ei varmasti muista minun käyneen paikalla viisitoista sekuntia myöhemmin.

Palaverissa naisen tietokone päättää seota kriittisellä hetkellä ja kertoo fataalista ongelmasta, jonka korjaaminen vaatisi mikrotuen paikallaoloa. Hän romahtaa, kyyneleet pyrkivät silmiin. Pidämme kahden minuutin tauon, ja hän kokoaa itsensä ulkona; esittää taas vahvaa tullessaan sisään. Puhumme vielä palaverin päättymisen jälkeen hänen elämästään jonkin aikaa, ja huomaan ajattelevani ensimmäistä kertaa häntä ihmisenä.

Alkavatkohan nämä zombiet vaatia kohta uhreja?

Sivustan Joulu Kiireiden Täyttämän Kalenterin Seitsemästoista Päivä:

"Aivoja", vaatii
  jouluzombien ääni
    kaukaa perältä.
  Istun hämärässä ja
    pelkään sieluni puolesta.

torstaina, joulukuuta 16, 2004

Tyhjäpäisyydestä

Kauniiden ihmisten menomestasta, Menopaussista, bongasin tämän keskustelunaloituksen tyhjäpäisyydestä.

Koska Sivusta nyt kerta kaikkiaan sattuu olemaan Suomen johtava asiantuntija nimenomaan juuri tyhjäpäisyyden saralla - täällähän kirjoitetaan joka päivä tekstiä niin, ettei se käy kertaakaan aivojen kautta, vaan siirtyy suoraan television komediaohjelmista sormien kautta tietokoneen ruudulle - olemmekin päättäneet antaa joitain käytännön vinkkejä, mikäli tyhjäpäisyys on kovinkin yleinen vaiva.

...

...

Jaa. Eipä tulekaan mitään mieleen.

Sivustan Mato- ja Tamponi Yhdistyksen Joulu Kalenterin Kuudestatoista Päivä:

Joulun resepti:
  lämpöä ja rakkautta,
    ruokaa, lepoa.
  Ei tätä kiirettä ja
    tekemisen pakkoa.

keskiviikkona, joulukuuta 15, 2004

Pomo tuli ja sanoi, että olis nakki

Pitää... kestää... työ... vielä... viikko... Olla... luopua... taivutuspääte... koska... ne... turha.

Orava kirjoittaa tietokone, ottaa naukku. Ihan hyvin ymmärtää. Vaikka joskus ei aina. Tämä helppo, huudahtaa. Ottaa toinen naukku, tämä kerta iso. Orava sammua roskakori, toinen orava nauraa vieri paska.

Sivustan Viidestoista Päivä Tätä Joulu Kalenteriksikin Kutsuttua Juttua Kirjoittaessa:

Googlettaa, sano
  se entinen sinkku, kun
    deittiä etsi.

tiistaina, joulukuuta 14, 2004

Satunnaisia ajatuksia, osa MMMCMLVI

Lakanani alkavat tuoksua epäilyttävästi. Toisaalta, eipä niissä kukaan muu olekaan nukkunut hetkeen, joten ihan itseäni saan syyttää. Voisin viedä täkin ulos tuulettumaan, mutta kävisi kuitenkin niinkuin viimeksi, ja päädyn vain homeaddiktion ensiasteelle haistelemaan paniikissa tyynynkulmaa.

Minulla on koko päivän ollut sellainen olo, että täällä tapahtuu jotain mistä minulle ei kerrota.

Tietäisivätköhän oravat?

Sivustan Neljästoista Iltapäivä Joulu Kalenterin Merkeissä:

Neljästoista yö,
  ei edelleenkään rauhaa.
    Kaipaan, odotan.
  Ihan ystävällinen
    kosketuskin sopisi.

maanantaina, joulukuuta 13, 2004

Katson autiota hiekkarantaa...

Joka paikassa pimpattavat iloiset joulujinglet ovat saaneet minun melkein vihaamaan kaikenlaista joulumusiikkia. Mutta muutama harva kappale on saanut sellaisen paikan sydämessäni, että niitä ei sieltä hevillä kouri pois paatuneinkaan mainosnikkari. Meeminomaisesti laitan ne jonkinmoiseen järjestykseen tähän alle:

En etsi valtaa, loistoa - lievästi hintahtavasta sanoituksesta huolimatta varsin kyyneliä nostattava kappale. Ja hyvin laulettuna kirkkoakustiikalla veret seisauttava kokemus.
Sylvian joululaulu - vähän tunnettu ja inhan vaikea kappale laulettavaksi, mutta kaunis kuin sika pienenä (ennen kinkkuastetta, siis).
Oi jouluyö - en edes yritä laulaa tätä, vaan tyydyn siihen värinään, joka juoksee pitkin selkääni, kun Joku Joka Osaa Oikeasti laittaa vibran ääneen päälle ja kiekauttaa "oi jouluyö, sä lohtu ihmisten".
Sika - kinkku on oikeasti hyönteinen, toukkavaiheessa nimeltään "possu". Meilläkin setä joi verta. Juicen Jouluvirsi on myös kova, muttei niin kova kuin väärin tähdistä laulavat ipanat.
Varpunen jouluaamuna - pienenä minulla kävi hirveän sääliksi sitä varpusta. Oli pakko rakentaa koulussa lintulauta, jotta olisi voinut ruokkia varpusia (ja punatulkkuja ja isompia rohmuja).

Käänteisenä esimerkkinä mainittakoon "Tule joulu kultainen", jota en nykyään voi kuunnella saamatta kauheita mainostakaumia - siinä kappale, joka on ainiaaksi pilattu.

Sivustan Laulu- ja Leikki Kalenterin Kolmastoista Päivä:

Marketissa soi
  jokin joulumusiikki
    liian kovalla.
  Hengähdän pakkasilmaa
    ja päätän jättää väliin.

sunnuntai, joulukuuta 12, 2004

Totuus ja valhe

Eilisen merkinnän kommenttiosastolla minua epäiltiin Jorma Ollilaksi. Ei, en ole. Olen kyllä kerran Jorman nähnyt kiikaritähtäimen läpi, mutta en silti voi väittää tuntevani häntä sen enempää kuin eri astianpesuaineiden ominaisuuksiakaan.

On mielenkiintoista se, miten ihmiset valitsevat uskomuksensa. Mikä tahansa järkevän kuuloinen lausahdus oletetaan automaattisesti todeksi, ja mikä tahansa oudolta kuulostava automaattisesti vääräksi. Jos sanon, että päässäni asuu pieniä vihreitä olioita, kukaan ei korvaansa lotkauta. Jos sen sijaan väitän olevani maailman parhaimmin ansaitsevan prosentin joukossa, syntyykin keskustelua.

Tai hetkinen. Yritänkö minä nyt sanoa, että te uskotte helpommin sen, että muukalaiset tekevät vuosihuoltoa aivoilleni, kuin sen, että minulle maksettaisiin palkkaa?

En tiedä. Mutta mikäli saan kiinnittää huomionne tuossa oikeassa laidassa majailevaan tekstiin - tämä on fiktiivisen henkilön yhtä fiktiivinen blogi. Uskokaa juttuni ihan omalla vastuullanne. Ja sama tietysti koskee kaikkia blogeja: vaikka joku kirjoittaisi nimellisesti omalla nimellään, niin se voi silti olla nimimerkki ja kertoa idealisoidusta, muutetusta tai täysin valheellisestakin elämästä.

Internetissä vastuu on lukijalla. Se on se sananvapauden valitettava kääntöpuoli.

No. Joka tapauksessa se luumujuttu oli tosi. Aikuisten oikeesti.

Sivustan Joulu Kalenterin Kahdestoista (ja Krapulainen) Päivä:

Pikkujouluista
  on muistettava yksi
    asiantynkä:
  Kopiokoneeseen saa
    laittaa vain paperia.

lauantaina, joulukuuta 11, 2004

Tämä tarina voi myös olla fiktiivinen

Toisinaan joku heittää ohimennen jotain, mikä jää pyörimään päähän päiviksi; kalvamaan aivolisäkettä kuin nälkäinen orava jäistä pähkinäänsä. Toisinaan taas joku tulee ja heittää pöytään niin vastaansanomattomat faktat, että aivot lyövät hetken tyhjää kun joltain isolta uskomukselta putoaa pohja.

Näin joulun alla on ihan hyvä laittaa asioita hieman perspektiiviin. Olin aina kuvitellut olevani vain ihan hyvin toimeen tuleva - kunnes löysin sivun, josta voi käydä tarkistamassa, mihin oikeasti sijoittuu hyvinvointipyramidioravanpyörässä: http://www.globalrichlist.com/.

Minä olen maailman 45.628.765:ksi rikkain ihminen. Siis 5.9 miljardia ihmistä elää pienemmällä rahamäärällä. Olen maailman top-listalla johtavien 7.6 promillen joukossa.

Kauhistuttaa. Hävettää. Järkyttää. Ja myös ilahduttaa, aivan kuin olisin tehnyt jotain syntistä jäämättä siitä kiinni.

Sehän on jo ihan helvetin hyvin! Miksi minun pitäisi kiivetä tikkailla enää yhtään ylemmäs? Miksi juuri minä olisin muka ansainnut tämän? Olenko muka? Miksi en ole sisäistänyt tätä aiemmin? 45 miljoonaa rikkaampaa ihmistä on vähän. Todella vähän. On aivan kuin olisi juossut aamulenkillään vahingossa olympialaisten maratonjuoksun sekaan ja voittanut täysin yllättäen kultaa.

Tätä pitää miettiä syvällisesti. Ja laittaa joulupataan enemmänkin kuin perinteinen kymppi.

Sivustan Joulu Kalenterin Yhdestoista Päivä:

On todellakin
  totta: vauraus ei tee
    onnelliseksi.
  Mutta ei välttämättä
    tee onnettomaksikaan.


(P.S. Miksi helvetissä kesätakkini taskussa oli avaamaton pussi kuivattuja luumuja? Tontut? Haamut? Anyone?)

perjantaina, joulukuuta 10, 2004

Minä, yksinkertainenko?

On perjantai-ilta. Istun yksin kotona puisen ruokapöydän ääressä, verkkarit jalassa, ja nautin kallista (mutta kylmää) tuontiolutta sekä itse leivottua (mutta lämmintä) pullaa.

Voisin olla kaupungilla riekkumassa. Voisin olla työkaverin pippaloissa (joihin minua ei tosin kutsuttu - en tiedä oliko se vahinko vai tahallinen teko). Voisin istua trendibaarissa ja katsella pitkään ohi kulkevia naikkosia ja ryystää vielä kalliimpaa (mutta ihan yhtä kylmää) tuontiolutta. Voisin olla salilla vääntämässä rautaa solmuun. Voisin kulkea kaupungilla kaulukset korville vedettynä, riitaa teinien kanssa haastamassa, nyrkkirauta taskussa.

Televisio pauhaa joulumainoksia. Osaan jo olla kuuntelematta. Lahjat olen jo melkein ostanut; ensi viikolle jää vielä muutama. Olen ollut ajoissa liikenteessä, vain vaikeimmat lahjat puuttuvat.

On vaikeaa tehdä yksinkertaisia valintoja.

Sivustan Jolu Kalenterin Kymmenes Ilta:

En väsyneenä
  en yksinäisyyttäni
    ole haikea.
  Vain yksinkertaisempaa
    elämää joskus kaipaan.

torstaina, joulukuuta 09, 2004

Joulusaunamarina(adi)

Blogeissa on vuoronperään maristu jouluruoista, joulukiireistä, joululahjoista, joulupakosta, joulukilikelloista, joululomista, joulupukista, jouluhissimusiikista, joulukalenterista, jouluaikatauluista, joulupuukkohipoista, joulustressistä ja yleisesti ottaen kaikesta, mitä jouluun liittyy.

Yksi tosin puuttuu joukosta: joulusauna.

Enkä minäkään aio marista siitä, sillä se on minulle joulun ehkä tärkein perinne. Joulu ei voi alkaa, ennen kun on hidastuttu, rauhoituttu, rentouduttu ja puhdistauduttu pitkän kaavan mukaan koivunhajuisessa löylyhuoneessa. Sisään menee hermokimppu, hienhajuinen raivopää, ulos tulee lämmin ja hyvänhajuinen, rauhallinen suomalainen äijänkötjäle.

On uskomatonta, mitä voi saada aikaiseksi kuumalla huoneella, kasalla kiviä, sangollisella vettä ja pakastimeen puoli vuotta aiemmin sullotulla, koivunoksista rakkaudella kasatulla kimpulla. Niin, ja pullollisella hyvää olutta.

Sivustan Joulu Trauma Kalenterin Yhdeksäs Päivä:

Sauna, ah, sauna!
  Paha maailma jossain
    kaukana poissa.


(Koska Sivustan lukijoissa on varmasti myös paatuneita saunanvihaajia ja pienenä saunatraumoja saaneita, sana on vapaa - jälleen kerran - kommenttiosastolla. Näitkö joulupukin alasti saunassa? Tungettiinko sinut erehdyksessä kiukaaseen, kun setä luuli sinua pilvessä haloksi? Liukastuiko isä joka joulu saippuaan suihkussa?)

keskiviikkona, joulukuuta 08, 2004

Tänään ollaan hiljaa...

...sillä joka puolella hiipii hiippalakkisia vakoojia. Minä tiedän, sillä olen yksi heistä.

Sivustan Kalenterin (Runo-, Joulu-) Kahdeksas Päivä:

On aika pukki
  tuo äijä punanuttu,
    aikojen henki.
  Lapsille valehdellaan,
    kiristetään kilteiksi.

tiistaina, joulukuuta 07, 2004

Traumatiimistä, päivää

Eilinen merkintäni synnytti jo jopa ihan oikeaa palautetta (mikä sivumennen sanottuna oli sen tarkoituskin).

Ilmaistakoon heti kärkeen, että mielestäni Jani puhuu järkeä, niin myös gorilla. Mielestäni lukijalla on vakava trauma, jos lukee tekstini sotaveteraanien mollaamiseksi.

Ei silti: arvelinkin, että moni sen tulkitsee niin. Toiset varmasti lukevat tämän mediakriittisenä tekstinä, ja kolmannet iskuna suomalaista naapurikateusmentaliteettia vastaan. Joku varmasti näkee tämän väkivallan vastaisena kannanottona, ja joku taasen luulee, että kaipaan uutta sotaa. Joku nauraa lukiessaan rivien välistä hyvän vitsin, tai lataa sivua uudestaan ja uudestaan haistaessaan tulikivenkatkuisen riidan kommenttiosastolla. Varmasti muutama jopa on sitä mieltä, että mielestäni itsensä talouskasvulle uhranneet ovat niitä todellisia sankareita; tai että työttömiä pitäisi juhlistaa itsenäisyyspäivänä. Tai että mielestäni vaipat maksavat liikaa, jos auton joutuu myymään. Yhdet näkevät sarkasmia siinä, missä sitä ei ole, ja toiset eivät tunnistaisi sitä vaikka Arvi Lind selittäisi sen heille isolla alleviivauskynällä viivaten. Ja joku, täysin riippumatta siitä mitä sanoja käytän, näkee tekstissäni kannanoton juuri hänen edustamaansa maailmankuvaa vastaan.

Onko joku heistä oikeassa tulkinnassaan? Ehkä. En itsekään tiedä, mitä kaikkea tarkoituksella monimerkityksisten sanojeni takana seisoo.

On niin vaikeaa tunkeutua toisten mieliin, nähdä sanojen taakse, tunnistaa eri merkitykset, maistella nyansseja ja osata erottaa mikä tekstistä on oman pään siihen liittämiä merkityksiä ja mikä kirjoittajan. Teksti syntyy useammalla tasolla, niin minun kuin lukijoideni päässä. Raamatun tekstillä ei olisi juuri painoarvoa, jos sen mukaan ei eläisi miljardi ihmistä. Minun tekstilläni ei olisi merkitystä, jos se ei herättäisi teissä tunteita. Siksi minun tulkintani tekstistä ei voi olla se ainoa oikea - eikä myöskään kenenkään muun. Voin vain jälkikäteen sanoa mitä en ainakaan tarkoittanut... jos se maksaa vaivan.

Siksi ehkä kirjoittaminen on niin palkitsevaa ja niin raastavaa. Palkitsevaa siksi, että se avaa minulle reitin toisten ihmisten ajatusmaailmaan. Raastavaa siksi, että aina löytyy joku, joka osaa kertoa minulle, miten minun tekstiäni pitäisi oikeastaan tulkita.

Tieteellinen kirjoittaminen ei salli monimerkityksisyyttä. Runous taas on kuin astia, jonka lukija täyttää itse. Ne ovat kirjoittamisen Yin ja Yang.

Sivustan Joulu Runo Kalenterin Seitsemäs Päivä:

Sinun sanasi
  merkitsivät minulle
    kuuta, taivasta.
  Sinä lähdit pois, etkä
    ikinä ymmärtänyt.

maanantaina, joulukuuta 06, 2004

Sankareita ollaan me kaikki (ja paskat)

Tänään on, kuten eräs kauan sitten unohdettu ystäväni asian ilmaisisi, itsepäisyyspäivä.

Ihmettelen, kuten My typo:kin, milloin virallinen Suomi pääsee eroon sotatraumoista. Eikö suomalaisilla ole muuta ylpeyden aihetta kuin kuusikymmentä vuotta sitten taistelleet miehet?

En halua parjata sotaveteraaneja, mutta minusta on aikamoista nykysukupolvien parjausta vihjata, ettei heistä ole syntynyt mitään muisteltavaa tai Suomen itsenäisyyden kannalta merkittävää. Ehkä kyseessä on vain perinteinen suomalainen vaatimattomuus, falski nöyryys, jossa siirretään vastuuta omista tekemisistä jo liki kokonaisuudessaan kuolleen kansanosan harteille: "Ei meillä täällä olisi asiat niin hyvin, jos isoisä ei olisi lähtenyt sotaan." Totta. Mutta eipä olisi asiat hyvin siltikään, jos maata ei olisi jälleenrakennettu sodan jälkeen uupumatta, tai suuret ikäluokat eivät olisi muuttaneet kaupunkeihin luomaan länsimaista hyvinvointia.

Jos ei ota kunniaa omista tekemisistään, niin miksi sitä ottaisi vastuutakaan?

Suomessa vallitsee sankareiden puute. Kun urheilijat päätyvät känneissä lööppeihin, saippuasarjatähdet pettävät toisiaan, poliitikot ovat skandaalien pelossa harmaampia kuin virkamiehet, filosofit hyväksytään vain, jos he puhuvat järkeviä sosiaalidemokraattisia totuuksia ja liikemiehet leimataan herkästi ahneiksi huijareiksi, niin kuka uskaltaisi enää nousta harmaan massan yläpuolelle iltapäivälehtien purtavaksi? "Onneksi" täällä on sotaveteraaneja, jotka ovat kaiken arvostelun yläpuolella niin kauan kuin yksikin heistä on elossa. Heidät kärrätään juhlapäivinä esiin palvottavaksi muistelemaan aikaa, jonka Suomi muistuttaa nykyistä Suomea vähemmän kuin Viro nyky-Suomea. Vain heitä voivat kaikki arvostaa, koska he eivät enää rieku ravintoloissa, harrasta irtosuhteita tai lausu kiusallisia totuuksia. Heitä ei voi enää kaataa jalustaltaan yksilöinä. He ovat turvallisia sankareita, jotka eivät petä.

Suomessa juhlitaan sotaveteraaneja virallisesti Kansallisena veteraanipäivänä (27.4.), Kaatuneitten muistopäivänä (15.5.-21.5. välisenä sunnuntaina) ja Puolustusvoimain lippujuhlana (4.6.). Eikö joku voisi käydä etsimässä suomalaisille uusia sankareita, ihan itsenäisyyspäivän kunniaksi?

Sivustan Kuudes Ja Itsenäisyys Päivä:

Mies, yksinäinen
  puurtaa yrityksessään
    pitkiä öitä.
  Nainen uhraa perheensä
    punaiselle viivalle.

Työtön kaupassa
  laskee vaippojen hintaa,
    auton myyntiä.
  Talousihmeessä hän on
    vain pieni miinusmerkki.

sunnuntai, joulukuuta 05, 2004

Anttilassa Ale

Kaupassa kiireiset ihmiset lyövät toisiaan tahatta käärepaperirullin. Vaikka minulla on talvitakki päällä, minulla ei ole kuuma. Muilla sen sijaan näyttäisi olevan, sillä hien haju pistää haistinelimiini. Stressijuovat kiristävät vastaantulevien otsaa, kolme palloksi puettua ipanaa raahautuu melkein itkevän äidin kädessä.

Joulun ihme on se, että näistäkin reppanoista kuoriutuu joulupäivänä kylläisiä ja levänneitä ihmisiä.

Sivustan Viides Päivä:

"Osta, kuluta"
  kaikavat joulun kellot
    vielä viikkoja.
  Seison liukuovien
    vieressä ja virnuilen.

lauantaina, joulukuuta 04, 2004

Eräänä pitkänä lauantai-iltana joulukuussa

Pimeys kiertyy ympärilleni tiukan hupun tavoin. Vedän verhot ikkunan eteen ja sytytän valot, yritän pitää talven ulkona. Silti täällä on pimeää ja jalkojani paleltaa.

SivUsTaN RunO joUlU KalEnTerIN neljÄS PäIvä:

Nyt jo kaduttaa
  lupaus kirjoittaa runo
    joka illaksi.
  Käpertyisin mieluummin
    itseni luo, lämpimään.
  Unohtaisin maailman -
    paitsi teen ja piparit.

perjantaina, joulukuuta 03, 2004

Viinapiru

Aamulla joukkoliikennevälineessä viereeni istui ns. laitapuolen kulkija. Kohteliaasti hän kysyi: "Saanko jutella?" ja vastausta odottamatta jatkoi monologiaan.

"Viina on piru. Viinapiru."

Kaikki katselivat vaivautuneina muualle.

"Se on se viinapiru, joka minut laittaa juomaan. Viisi kuukautta olen korkeintaan juomatta ollut, ja sitten se viinapiru tulee ja kaataa viinaa kurkusta alas."

Minäkin yritin olla huomioimatta häntä, kuten kaikki muutkin. Hän ei haissut viinalle.

"Se on se viinapiru. Minä en sille vaan voi mitään. Kaikkea olen yrittänyt. Kuka rukoilisi minun puolestani?" hän jatkoi, ei kenellekään erityisesti puhuen. Hän jatkoi yksinäistä puhettaan ja kertoi elämäntarinaansa.

Ovi aukeni ja astuin kirpeään pakkasilmaan. Olo tuntui pahalta. Olisin halunnut sanoa jotain, lohduttaa, auttaa. Mutta minut on jo turrutettu olemaan reagoimatta.

Olisiko minun pitänyt sanoa hänelle, että "se on kuule susta itsestäs kiinni?" Tai "hae apua?" On niin helppoa täällä lämpimässä suoda ylenkatsettaan itseään huonommin pärjääville, tai akateemisesti väitellä siitä, mistä alkoholismi tai jokin ATM:yys on kiinni. Mutta kun sen joutuu oikeasti kohtaamaan, minä menen sanattomaksi.

Mitä voi sanoa ihmiselle, joka on jo kaiken kokenut?


Sivustan Kirjo Lohi- ja Joulu Runo Kombinaatin Kolmas Päivä:

Mies jää taakseni,
  kertoen tarinaansa.
    Kukaan ei kuule.
  Suren itsekkäästi omaa
    heikkouttani, en häntä.

torstaina, joulukuuta 02, 2004

Aamun pimeydessä ryömii vain toimistotyöntekijöitä

Kaupunki on aamuseitsemältä rauhallinen. Se kääntelehtii jo levottomasti painettuaan herätyskellon torkkunäppäintä ja yrittää nukkua vielä viisi minuuttia, kunnes on ihan pakko lähteä.

Potkiskelen bussipysäkillä jääkokkareita ja mietin, miksi minua kutsuttiin eilen monimutkaiseksi. Miten hän sen sanoikaan? "Tyynet vedet ovat niitä syvimpiä." Ehkä se oli kohteliaisuus. Tai ehkä se tarkoitti sitä, että minut pitäisi laittaa hoitoon.

Ehkä jokainen pitää ajatuksesta, että juuri hänessä olisi jotain erilaista, jotain mikä erottaisi Suuresta Massasta. Vaikka se onkin kerettiläinen ajatus ja kaikki ovat kuitenkin samaa massaa heitettäväksi puskutraktorien eteen kun vallankumous tulee.

Minä ainakin pidin.

Runo Joulu Kalenterin Toinen päivä:

Valoton joulu
  väsynyt vaeltaja
    lahjaton lapsi.
  Sulkeudun kotiini ja
    yritän olla yksin.

keskiviikkona, joulukuuta 01, 2004

Joulu-SIDA

Kas, toveri Mitvit loihe lausumahan syviä sanoja tämän päivän todellisesta merkityksestä. Minä tunteettomana ääliönä en tietenkään muistanut koko päivää julistaessani eilen Suuren Bloggaajakuninkaan päivää.

Pahus.

Tämä kyllä selittää tietysti sen, miksi minua katsottiin niin kieroon, kun kuljin toimistolla alasti ja ehdotin jokaiselle vastaantulijalle: "Jaa kanssani tämä hieno päivä ja sen syvempi sanoma." Vaikka Sivusta onkin suhteellisen avomielinen kondomi- ja silitysrautafirma, niin kaikkea ei täälläkään katsota sillä silmällä.

Joka tapauksessa, Sivusta haluaa nyt avata Oman Runo Joulu Kalenterinsa. Olkaa hyvä:


Ensimmäinen päivä:

Loiskuva askel
  Ravassa takin helma
    Niskassa vettä.
  Ehkäpä jo huomenna
    alkaa oikea talvi.

tiistaina, marraskuuta 30, 2004

Suuri Totuus Yhteisöistä

Koska useammassakin paikassa on heiluteltu virtuaalista alahuulta siitä, onko meillä verkkopäiväkirjoittajilla nyt jokin yhteinen superyhteisö, johon kuuluu automaattisesti halusi tai ei, Sivustan tutkivat journalistioravat ovat päättäneet paljastaa suuren totuuden.

Kyllä, me kaikki kuulumme yhteen isoon blogoslavia-kekoon, jota johtaa Suuri Kuningasbloggaaja. Kaikki ajatuksemme ja tekomme tulevat yhdestä lähteestä, sillä olemmehan kaikki lähtöisin samasta siemenestä. Suuri Kuningasbloggaaja on vain jakanut itsensä useammaksi pienemmäksi palaksi, joiden väliset riippuvuussuhteet, vihat ja rakkaudet ovat vain pieniä Suuren Kuningasbloggaajan neuronien sykäyksiä.

Blogosfäärin läpi virtaavat meemit ovat Hänen ajatuksiaan, ja blogoslavian asukkaiden tavatessa tapahtuu Maaginen Yhtyminen, jossa Suuren Kuningasbloggaajan henki laskeutuu väliimme ja hitsaa meidät yhdeksi yliälykkääksi yksiköksi.

Veljet ja siskot! Viettäkäämme huomenna keskiviikkona Suuren Kuningasbloggaajan päivää! Kunnioittakaamme Häntä riisuutumalla alasti ja halaamalla toista bloggaajaa - ehkä niin pääsemme lähemmäksi alkulähdettämme. Kylpekäämme Hänen valossaan linkittämällä Suureen Kuningasbloggaajaan, jotta Hän pääsisi Ylipappien listalla ylöspäin ja saisi jo perintönsä unhoittaneet bloggaajat kuulemaan oman verensä kutsun.

Huomenna, 1.12.2004, on Blogistanian suurin päivä - päivä, jolloin me bloggaajat kohotamme oman häntämme ja palvomme Sitä, joka on antanut meille niin paljon.

maanantaina, marraskuuta 29, 2004

Päivän matemaattinen mietelause

"Ainoat asiat, joita jaetaan kertomalla, ovat tarinat."

Kertominen ja jakaminen rikastuttavat tarinoita. Kuulemme jutun, muutamme sitä hieman tahallisesti tai tahattomasti, ja kerromme tarinan toisille. He tekevät saman, ja maailma on hieman rikkaampi kuin ennen, koska jokainen kertoja lisää tarinaan hieman itsestään.

Ja jos nuotio on tarinoiden kukkapenkki, niin internet on niiden petrimalja.

(Öinen meemini ei oikein tainnut itää. Sääli.)

Vuoden Oudoin Meemi

Onni ostaa pienehkön lusikan, sillä Onni on mopo.

keskiviikkona, marraskuuta 24, 2004

Surua blogistaniassa

Pahuus tihkuu kuin
  vesi kiven sisältä.
    Ilkeät sanat
  suunnattu satuttamaan,
    purkamaan katkeruutta.

tiistaina, marraskuuta 23, 2004

Elämää lopun jälkeen

Seison käsi taikinakulhossa ja vaivaan. Talo on hiljainen; televisiossa Carrie pesee kenkiään Pariisissa, kauniin musiikin soidessa.

Mietin, jos yhteiskunta romahtaisi huomenna. Kaikki, mihin olemme luottaneet, katoaisi. Lentokoneet eivät lentäisi, pyörät eivät pyörisi, sähkö ei virtaisi töpselistä.

Mitä silloin ryöstäisin lähikaupasta? Mikä olisi se tärkein asia, jota hamstraisin itselleni? Vesi? Patterit? Säilyketölkit?

Ei. Minä hamstraisin mausteita. Pippuria, suolaa, meiramia, kardemummaa, muskottia, oreganoa, timjamia, rosmariinia, paprikaa, kanelia, rakuunaa, chiliä, basilikaa... Kaikkea mahdollista.

Koska vaikeimman ajan yli meidät auttavat muistot. Pullan ja piparkakun tuoksu, ne ihanat maut, jotka liittyvät siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä kaikki hyvin.

Kaoottisessa, tuhotussa maailmassa joku voisi pärjätä hyvin myymällä muistoja.

Hiljaisen talven
  illan täyttää muistojen
    hempeä tuoksu.
  Riisun esiliinani,
    istun teemukin ääreen.

torstaina, marraskuuta 18, 2004

Terveisiä

Sain yllätyksekseni sähköpostin Marko Määtältä, joka pyysi kopioimaan sen Sivustan lukijoille. Tässä se siis on: Markon viimeinen viesti...

From: "Marko Määttä" <markomaatta31@hotmail.com>
To: sivusta@yahoo.com
Subject: Terve
Date: Thu, 18 Nov 2004 12:27:32 +0100

Hei.

Halusin vain kertoa kaikille, että olen terve ja hyvässä kunnossa.
Olen Etelä-Italiassa Eevan ja käytetyn Kawasakini kanssa. Löysimme
pienen talon mäen etelärinteeltä, ja asumme nyt siellä. Elämä
on ihan kivaa. Olen ostanut öljyvärit ja päivisin kiertelen ympäri
maaseutua ja maalaan. Iltaisin harrastamme paljon seksiä. Se on kivaa.

Voitko, hyvä Z, laittaa tämän viestin nähtäville Sivustaan? Vaikka
se tuhosi entisen elämäni, jotkut olivat silti minulle ystävällisiä.
Haluaisin, että he tietäisivät minun olevan onnellinen nyt.

T: Marko Määttä (nyk. vapaa taiteilija)

P.S. Vaimo laittoi avioeropaperit. Se on ihan hyvä. En minä siitä
lihamurekkeesta oikeastaan pitänytkään.

_________________________________________________________________
Nopea ja hauska tapa lähettää viestejä reaaliaikaisesti - MSN
Messenger.
http://messenger.msn.fi Lataa nyt käyttöösi ilmaiseksi.

Lykkyä, Marko. En minä sinulle kaunaa kanna, vain hieman tälle siipimutteri- ja riisivanukaskonglomeraatille, joka tunnetaan nimellä "Sivusta". Kehtasivatkin pysäyttää hyvin alkaneen ryyppyputken...

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2004

Mystiikkaa

Täytyy myöntää, että joskus tämä kirjoittaminen tuntuu aivan tervanjuonnilta. Tekstiä ei synny, ei sitten millään. On vain tunne, että pitäisi kirjoittaa, mutta mitään järkevää tekstiä ei tule. Se on vähän sama kuin olisi ummetus.

Ummetukseen voisi syödä luumuja, mutta mitä pitäisi vatsaan laittaa, jos teksti ei kulje? Viinaa kai jotkut käyttävät, mutta eipä sekään tunnu auttavan.

Sanoi hän yhden oluen jälkeen.

Tyhjä paperi:
  toivottomuuden tunne
    valtaa mielen.

maanantaina, marraskuuta 15, 2004

Oletko vainoharhainen, jos sinua tosiaan seurataan?

Lasken aina portaat, kun kuljen niitä. Muistan, paljonko portaita on eri kerrostaloissa. Vanhassa kotitalossani oli ensin kolme, sitten yhdeksän ja sitten joka kerroksen välissä 11 porrasta.

Ai miksikö?

Uskon vakaasti siihen, että jos joku saa päähänsä laittaa minut virtuaalitodellisuuteen, jossa ei tiedä, mikä on totta tai ei, hän ei varmasti viitsi laskea taloni portaita - sillä eihän kukaan kiinnitä niihin ikinä huomiota. Kaikkiin tuollaisiin jää aina huolimattomuusvirheitä.

Jokin päivä portaita on eri määrä kuin ennen. Olen varma siitä.

(Marko Määttää kaipailleille tiedoksi: Marko on ilmeisesti ihan ok - hän on ostanut tuhatkuutioisen matkamoottoripyörän ja on viimeksi nähty suunnistamassa Saksan Autobahneille jonkun 19-vuotiaan vaaleaverikön kanssa. Vaikutti kuulemma kovasti onnelliselta.)

Moottoripyörä
  nielee tietä ja sade
    piiskaa visiiriin -
  insinöörin viimeinen
    vapauden, onnen hetki.

lauantaina, marraskuuta 13, 2004

Ehkäpä

Pimeä velloo;
  mutta tänään en pelkää
    syksyn kylmyyttä.
  Painaudun vasten häntä
    ja juon lämpöä pitkään.

perjantaina, marraskuuta 12, 2004

...ja mitä sitten tapahtui?

Sivustan ilta:
  Nosto, pisto, ravistus;
    kierähdys, pieru.
  Sitten lukemaan blogit -
    kaikki tarpeet täytetty.


(Itsekritiikki on vieläkin hukassa. Apua!)

((Toveri puhuu muuten järkeä. Miksi tosiaan?))

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2004

Kadonnut

Itsekritiikki. Pieni ja pörröinen, tottelee nimeä "Kaaleppi". Nähty viimeksi Someron Essolla viime lauantaina. (Pieni) palkkio.

Yst. vast. tlk. nimim. "Ethän sä oikeasti kirjoittanut tuota edellistä merkintää, ethän!?!"

Odottamaton hyötynäkökulma

Naiset kuulemma pöntöllä istuessaan kykenevät näkemään jätteentuottoprosessinsa ainakin suurelta osaltaan. Miehillä taasen ovat kulkuset välissä, joten ne suojaavat näkymiä strategisesti. Yleensä ne vielä roikkuvat niin alhaalla, että nesteen tyhjennyskin istuessa vain kuuluu, mutta ei näy. (Paitsi jos on kylmä ja kurtistunut, jolloin on suuri vaara, että urea lirahtaakin ison renkaan ja posliinin välistä housuille. Silloin sitä joutuu istumaan toinen käsi pöntön sisällä ja pitelemään käsin kiinni veitikasta.)

On niistä kasseista siis jotain ihan konkreettista iloakin tälläisille herkkämielisille ihmisille. Taas yksi hyvä syy olla mies.

Kylmähkö rinki,
  katse tiukasti eteen:
    en katso alas.
  Kiellän todellisuuden,
    oman raadollisuuden.


(Olkoon tuo vastaukseni Kobaïan kutsuun.)

Onni ja suru

Kuulin mielenkiintoisen teorian: "Onni saturoituu, suru kertyy."

Suomeksi tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos sinulle sattuu päivällä yksi hyvä asia, olet iloinen. Jos sinulle sattuu toinenkin hyvä asia, olet vähän iloisempi. Kolmannen tai neljännen jälkeen olet jo onnesi kukkuloilla - mutta yksikään uusi iloinen tapahtuma ei lisää onnesi määrää.

Surun suhteen tilanne on päinvastainen: päivän toinen inha tapahtuma lisää suruasi kuten ensimmäinen, samaten kolmas ja neljäs ja viides. Suru kertyy joka kerralla yhtä tehokkaasti kuin ensimmäisellä, ja sitä ei voi pysäyttää.

Ehkä siksi surusta toipumiseen menee pidempään kuin onnen laantumiseen. Sitä ehtii kertyä enemmän ja nopeammin, ja onnea tarvitsee paljon surun taltuttamiseen.

(Ja ihan kiusallanikin mainitsen, että nuorempana näin painajaisunia Kati Bergmanin violeteista sukkahousuista "Mutapainin ystävät" -tv-sarjassa. Vanhat kauhut hyökkäsivät jälleen silmille, kun vahingossa osuin kanavalle. Joten pahoittelen: jos rakkaani ikinä soittaa minulle kertoakseen uusista keltaisista sukkahousuista, en tosiaan aio olla onnellinen. Minulla on Trauma.

Sitäpaitsi, minusta tuntuu juuri nyt siltä, että alushousuni ovat putoamassa. Outoa. Eihän minulla ole alushousuja ylläni.

Korvatkoon tämä mielikuva jokailtaisen runonne.)

sunnuntai, marraskuuta 07, 2004

Korneja elämänohjeita, osa I

Televisiossa pyörii Ylen kausivideo, joka suuresti muistuttaa Mary Schmichin "Everybody's Free to Wear Sunscreen" -tekstiä. Olen aina rakastanut tuota Schmichin tekstiä, ja sen hengessä haluankin kertoa tässä joitain asioita, joita olen elämässäni oppinut.



Haluan kertoa teille jotain siitä, mitä olen elämäni aikana oppinut. En sano, että teidän pitäisi elää elämänne näin, vaikka varmasti joku näin sanani tulkitseekin. Ja se olkoon siis ensimmäinen asia:

Vaikka kuinka mietit sanojasi, joku tulkitsee sinut aina väärin. Ja vaikket miettisi mitä sanot, joku tulkitsee sinut oikein. Ja he kaikki kuvittelevat tietävänsä paremmin kuin sinä, mitä oikeastaan tarkoitit.

Kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa. Älä siis kuvittele olevasi vahingoittumaton, vaikka osaisit mitä ja olisit kuka hyvänsä.

Bileistä kannattaa lähteä silloin, kun ne ovat parhaimmillaan.

Kävele paljon. Hoida polviasi ja jalkojasi hyvin, sillä kaipaat niitä kun ne ovat rikki.

Hanki itsellesi vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä. Sinkkuaikana heidän ystäväpiiristään saattaa löytyä sinulle Se Oikea, ja parisuhteessa heiltä voi aina kysyä neuvoa. Mutta älä mene liian lähelle.

Toimi olkapäänä muutamalle, mutta älä kaikille. Hanki itsellesi muutama olkapää, jota vasten itkeä, mutta älä nojaa kaikkien olkapäihin.

Sotke värejä.

Opi antamaan periksi ja myöntämään olleesi väärässä. Opi myös pitämään kiinni asioista, jotka uskot oikeiksi. Ja mikä tärkeintä, opi erottamaan nämä asiat toisistaan.

Opettele laittamaan ruokaa. Älä pelkää kokeilla. Mutta älä kokeile uusia ruokalajeja, jos sinulle on tulossa vieraita. Tarkista myös etukäteen, mitkä ainekset ovat myrkyllisiä ja vaativat erikoiskäsittelyn.

Ulkomailta voi tuliaisiksi aina tuoda syötävää tai juotavaa. Krääsää harvemmin kukaan oikeasti kaipaa.

Ole suvaitsevainen. Mutta älä ole liian suvaitsevainen, sillä mikään ei ole suvaitsemattomampi kuin liikasuvaitsevaisten joukko.

Älä sotkeudu turhiin väittelyihin. Niissä puhuvat vain ihmiset, jotka rakastavat omaa ääntään. Ketään ei saa muuttamaan kantaansa inttämällä.

Suojaa kuulosi. Se tuhoutuu yllättävän helpolla, ja kuulon menemistä ei itse huomaa, ennen kuin se on alentunut merkittävästi. Tinnitus on saanut ihmisiä tappamaan itsensä.

Älä pelkää mitään, mistä ei voi vammautua pysyvästi.

Muista, että maailmassa on aina joku, jolla menee paremmin kuin sinulla. Ja miljoonia, joilla menee huonommin. Auta heitä.

Mieti, mihin oikeasti, loppujen lopuksi uskot. Se ei ehkä ole sitä, mitä olet aina luullut.

Löydä omat vahvat puolesi ja käytä niitä. Etsi omat heikot puolesi ja vahvista niitä.

Et voi koskaan oppia tuntemaan itseäsi täysin. Mutta yritä silti, sillä se löytöretki on parhain mahdollinen. Mutta myös vaikein.

Matkusta. Puhu paikallisten kanssa.

Yritä ymmärtää muita. Asetu heidän asemaansa. Älä tuomitse heti, vaan kuuntele ja tuomitse vasta sitten. Huomaa: sanoin KUUNTELE, en "anna heidän sanojensa valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". He saattavat tietää enemmän kuin sinä, ja se, ettet ymmärrä mitä he sanovat voi johtua myös sinusta.

Harjoita aivojasi ja kehoasi. Vanhana molemmat rapistuvat.

Unohda listat, jotka kertovat, miten elämä pitäisi elää. Mutta tee oma listasi ja kerro siitä muille. Sillä sinäkin olet oppinut jotain.




Hm. Jotenkin irvokasta. Mutta ehkä siitä joku jotain tolkkua saa. Ainakin liudan väärinkäsityksiä, jos ei muuta... Ehkä olisi pitänyt ottaa oppia ennemmin tästä.

Mies, yksinäinen,
  takoo näppäimistöä,
    purkaa sydäntään.
  Katsoo sitten sanojaan,
    huokaa: "...mä mitään tiedä."

perjantaina, marraskuuta 05, 2004

Kauhua kerrostalossa

Kotona haistelin: onpa täkissä timmi tuoksu.
Ulkona vielä aurinko paisteli, vilkutti silmää.
Heitin peiton, tyynytkin parvekkeelle sen kaveriksi.
"Haistelkoot hekin raitista ilmaa", ajattelin.

Sohvalla uusi kirja vei huomioni.
Kääntelin sivuja, ahmin sanoja kuin nälkiintynyt.
Ilta pimeni, vain pieni tuikku valaisi huoneen.
Ravistelin lopulta lumetodellisuuden harteiltani,
ravitsin itseäni jääkaapin sisällöllä.
Kuuntelin sateen ropinaa, mussutin leipää.

Nukkumatin tullessa visiitille keitin sille teetä.
Juttelimme hetken, sitten vetäydyin makuukammariin.
Katsoin: missä ovat peitto ja tyynyt? Oliko täällä käynyt varas?
Sitten muistin: ai niin.
Sitten käsitin: VOI EI!

Se sade.

Asunnossani
  peitot, tyynyt levällään,
    kosteita kaikki.
  Kääriydyn vilttiin, toivon
    parempaa ymmärrystä.

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2004

Olen palanut

Epämääräisetkin ystävät ovat ystäviä. Kiitos, "Luigi".

Sivusta, tuo kansainvälinen silakka- ja merianturakonsortio, on päättänyt lopettaa ulkoistamiskokeilun ainakin toistaiseksi, ja päästänyt minut takaisin ns. puikkoihin.

Olin viikonloppuna bileissä. Vaikka meteli oli hurja ja ihmiset olivat rempseästi pukeutuneet, en jotenkin oikein päässyt tunnelmaan. Hiljaisessa sivuhuoneessa keskusteltiin politiikasta ja filosofiasta. Sekin tuntui turhalta.

Kuolleet tanssivat
  tänä marraspäivänä
    ilakoidessaan.
  Istun yksin joukossa,
    jotakuta kaivaten.

tiistaina, marraskuuta 02, 2004

"Tiedote"

No se on "Luigi" täältä "asiakaspalvelusta" moi. "Juteltiin" tuossa hetken aikaa Marko Määtän kanssa ja kyllä se sitten "suostui" antamaan meille nämä salasanat tänne, "järkevä" insinööri"mies" kun on. Kunhan me löydetään entinen päätoimittaja "Z" jostain "kapakasta", ja "selviämään", niin eiköhän se saada takaisin "kirjoittamaan" "juttuja" tänne.

Että se on moro. Ja ei kun takaisin "Tampereelle" täältä "Vantaalta". Pitää vaan ensin "koukata" YTB Consultingin kautta...

keskiviikkona, lokakuuta 27, 2004

Viimeinen merkintä

Minut on erotettu YTB Consulting Groupin palveluksesta. Syyksi ilmoitettiin "liiallinen henkilökohtaisten asioiden julkinen käsittely". Tämä ei ilmeisesti sovi firman profiiliin. Minun olisi pitänyt pysyä asialinjalla.

Tulin kotiin. Essi-vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset ja koiran mennessään. Oli jättänyt aseen teipattuna jääkaapin oveen. "Osoita olevasi mies, ammu ittes. Jääkaapissa on lihamureketta", sanoi viesti.

Verkkopäiväkirjoittaminen tuhosi elämäni.

Olen vaihtanut salasanat enkä kerro niitä kenellekään. Kukaan ei siis voi poistaa näitä tekstejä. Maailmalla on oikeus tietää.

Sivusta vaikenee.

T: Marko Määttä (ex-konsultti)

Slide8.JPG


Iltamerkintä

Ei ollut lihamureketta.

Vaimo oli löytänyt tämän verkkopäiväkirjan. Yritin selittää, etten ole etsimässä täältä naisseuraa, vaan että tämä on työprojekti. Hän ei oikein ymmärtänyt. Puhui vain internettreffipornosivuista ja "pildensaantirajasta", jota kuulemma en ole ylittänyt moneen kuukauteen, enkä ylitäkään lähiaikoina.

Nukun tämän yön sohvalla. Täällä on vaikea nukkua, sillä kello valvottaa. Ja koira kuorsaa. En tiennyt, että koira voi kuorsata.

Olen ottanut konjakin. Pullo alkaa olla aika lopussa.

Minua harmittaa.

T: Marko Määttä

tiistaina, lokakuuta 26, 2004

Slide7.JPG




Minusta oli hyvä, että Kokoomus voitti vaaleissa. Minä ainakin äänestän Kokoomusta.

Kiitos Menopaussille, Sinisen kirjan marginaalille sekä Naamioiden Takananille verkkopäiväkirjoissa olleista linkeistänne. Sivustan uuden politiikan mukaisesti arvostamme kaikkia linkkejä. Verkkopäiväkirjoittamisessa on tärkeää linkittää toisiin.

Menen nyt kotiin. Olisikohan vaimo tehnyt tänään lihamureketta? Pidän lihamurekkeesta.

T: Marko Määttä

Slide6.JPG




Minulle on naureskeltu tänään toimistolla. Kuulemma esimieheni on kysellyt muilta, juonko useinkin arki-iltoina. Moraalianikin on epäilty.

Haluaisin näin julkisesti sanoa, että kyseessä oli vain koeluontoinen humalatilamerkintä. Tämä ei tule toistumaan. Pyydän anteeksi työkumppaneiltani, esimieheltäni, YTB Consulting Groupin osakkeenomistajilta sekä vaimoltani.

T: Marko Määttä

Slide5.JPG


Humalatilamerkintä

Tutkimuksissamme olemme todenneet, että säännöllisin väliajoin suoritettu hauskahko humalatilamerkintä, eli kansanomaisesti "kännibloggaus", on omiaan nostamaan verkkopäiväkirjan markkina-arvoa. Se tekee verkkopäiväkirjoittajasta inhimillisemmän, sekä paljastaa intiimejä yksityiskohtia niille lukijoille, jotka hakevat sosiaalipornografiaa.

Olen nyt siis nauttinut lasillisen konjakkia. Vaimo ja lapset ovat jo nukkumassa.

Koira nukkuu eteisessä.

Seinäkello tikittää. Saimme sen isovanhemmiltani häälahjaksi.

Auto ajaa ohi. Näen sen valot. Liekö tuo se schäferin omistaja.

On hiljaista.

Hyvin hiljaista.

Taidanpa mennä nukkumaan. Jos vaimo päästää. Minä kuulemma kuorsaan. En minä nuorempana.

T: Marko Määttä

maanantaina, lokakuuta 25, 2004

Slide4.JPG


Slide3.JPG


Slide2.JPG


perjantaina, lokakuuta 22, 2004

Slide1.JPG



Tässä vähän maistiaisia ensi viikon herkuista...

Hyvää viikonloppua lukijoilleni.

T: Marko Määttä

Merkintä

Hyvää huomenta.

Minun nimeni on Marko Määttä. Minulla on vaimo, Essi, ja kaksi poikaa: Ville (6v) ja Pasi (3v). Perheeseeni kuuluu myös nelivuotias kultainen noutaja "Hopi". Meillä on siis joskus aikamoinen meno, joskus tuntuu ihan siltä, ettei ehdi mukaan. Hehheh. Asumme rivitalossa Vantaalla. Koulutukseltani olen AMK-insinööri. Olen töissä YTB Consulting Groupissa.

Noniin, ehkäpä siinä oli se tarpeellinen henkilökohtainen ote ja huumori. Toistaiseksi minulla on nyt vastuullani Sivustan päivittäminen. Haluaisin nyt esitellä YTB Consulting Groupin uuden innovaation Sivustan parantamiseksi: PowerPoint-verkkopäiväkirjoittamisen.

PowerPoint on hyvä, nykyaikainen työkalu. Suorastaan elintärkeä konsultille. (Vähän lisää huumoria, jos joku tosikko ei huomannut.) Siksipä on luonnollista, että verkkopäiväkirjoittamisen luonnollinen evoluutio on käyttää standardoituja ohjelmistoja kuten Microsoft PowerPoint. Joten tulevaisuudessa Sivustan kaikki merkinnät ovat PowerPoint-kalvoja. Tällä saadaan luotua tälle sivustolle tarpeellinen asiallinen ilme.

Aloitamme tämän sarjan esittelemällä projektisuunnitelman, jolla Sivusta nostetaan jaloilleen. Yksi PowerPoint-kalvo per päivä.

Mielestäni hyvässä verkkopäiväkirjamerkinnässä on yksi tai useampia seuraavista:

  • Hauskahko, henkilökohtainen tapahtuma

  • Mielenkiintoinen linkki (hauskat linkit on parempi lähettää sähköpostitse toimiston sisäisesti)

  • Syvällinen, kahden rivin pohdinta

  • Urheilutieto tai -tulos

torstaina, lokakuuta 21, 2004

Tiedote

Sivustan toimituksessa on katsottu huolestuneena maailman menoa ja Sivustan edelleenkin surkeampaakin surkeaa suoritusta Blogistanian pörssissä. Olemme päättäneet keskittyä ydinosaamisalueeseemme - varpaiden kaiveluun - ja etsimme synergiaetuja fuusioiden, irtisanomisten sekä voittoa tuottamattomien konsernin osa-alueiden eliminoinnin kautta.

Sivusta-blogin pitäminen on päätetty ulkoistaa YTB Consulting Groupille, jotta pystymme palvelemaan asiakkaitamme entistä paremmin esimerkiksi täsmäartikkelein, lisensoidun huumorin, säännöllisten päivitysten, laadukkaampien kommentoijien sekä korkeatasoisen kuvamateriaalin myötä.

Sivustan jo aiemmin ulkoistetun "asiakaspalvelun" johtaja, "Luigi", uskoo, että yhteistyö YTB Consultingin kanssa tulee olemaan hedelmällistä. "Sillä jos ei ole, niin..." kommentoi "Luigi".

Mainituista yrityksistä:
Sivusta on Suomen johtava nöyhtä-, home- ja varvassieniasiantuntija. Sivusta-konserni työllistää 3500 ihmistä, eläintä ja sientä eri puolilla Uukuniemeä.

YTB Consulting Group on Suomen johtava blogiasiantuntija. Vuodesta 1882 asiakkaitaan menestyksekkäästi palvelleen firman asiakaslistalla on useita Ylemmän Tason Blogeja kuten iSchizo, Varoisin jos osaisin, Mitäs Jumprahuitia ja Nötköttielämää.

maanantaina, lokakuuta 18, 2004

Gallup-tuloksia, osa I

Sarjassamme juttuja, joista tuskin koskaan tulee ilmestymään osaa II, ja jos ilmestyykin, ihmiset toivovat, ettei se olisi koskaan ilmestynytkään, Sivusta jatkaa Kysyn Vaanin parempia perinteitä julkaisemalla uusimmat gallup-tulokset:

Mitä teemme suihkussa yksin?

  • Harrastamme villiä onanointia: 91%

  • Muodostamme käsistä kupin ja annamme siihen kertyneen veden räsähtää lattialle. Toistuvasti: 82%

  • Fantasioimme kuuluvamme keskustapuolueeseen: 44%

  • Kuvittelemme virheellisesti säästävämme aikaa pesemällä hampaat samaan aikaan: 23%

  • Hieromme nännejämme ja mietimme, miltä tuntuisi omistaa rinnat: 22%

  • Tarkastelemme kriittisesti maailmanvalloitussuunnitelmaamme: 19%

  • Yritämme epätoivoisesti estää shampoopullon reikää hyytymästä puhaltamalla siihen: 18%

  • Puhaltelemme saippuakuplia shampoopullolla: 12%

  • Puhdistamme sytytystulppia: 1%

  • Mietimme seuraavaa blogimerkintäämme: 0.0001%

torstaina, lokakuuta 14, 2004

Mieli maassa, taas kerran

Luulen, että asunnossani on joku. Säpsähdän, kun tietokone rasahtaa tai putket kolisevat. Odotan koko ajan jonkun tulevan toisesta huoneesta ja hymyilevän minulle.

Mutta niin ei tänään käy. Eikä huomenna.

Frendit telkussa -
  minä yksin sohvalla.
    Haikea mieli.
  Muistan onnen hetkiä,
    hymyilen, halaan tyynyä.

keskiviikkona, lokakuuta 13, 2004

Siitä seksin romanttisuudesta

Niin että sitä minun vielä piti lisäämäni tähän superseksikeskusteluun, että minä olen kokenut sen romanttisen kahden neitsyen kohtaamisen kynttilänvalossa. Ja se oli ihan vitun kauheaa. Meinasimme jättää seksin kokonaan sen jälkeen.

Odottelimme "sitä oikeaa aikaa" ja tutkiskelimme toistemme seksuaalisuutta monta kuukautta etukäteen. Mutta kun tuli sitten itse tositoiminnan hetki, kaikenasteinen romanttisuuden häiväkin katosi paikalta surkeampaakin surkeiden aloittelijoiden räpellyksessä. Todellisuus iskee lujaa, kun sille päälle sattuu.

Joten ihan vapaasti, sen kuin romantisoitte kahden ihmisen ihanaa kohtaamista onnen suurimman täyttymyksen merkeissä, mutta uskokaa vanhaa perverssiä setää, kun se sanoo, että teitä tulee vituttamaan jälkikäteen. Jos seksi osoittautuu kivaksi, teitä vituttaa se, ettette aloittaneet aiemmin. Jos se taas osoittautuu parhaimmillaankin kivuliaaksi, teitä vituttaa - piste. Ja jos se on jostain siltä väliltä, niin kyllä teitä vituttaa muuten vain viimeistään nelikymppisenä.

Lounasmarkkina-arvoteoria

Tulipa tuossa lounaalla erään toisen bloggaajan kanssa idea, siis se semmoinen juttu joka liimautuu päähän kuin Keskustan vaalihymni (jos niillä siis sellainen olisi), eikä suostu menemään pois. Valitan jo etukäteen tätä klähmäistä ajatusta.

Kun nämä ATM-bloggaajat nyt selvästi omaavat mitä suurinta tietoteknistä kykyä (nörttejä kun ilmeisesti ovat), niin miten olisi, jos he ottaisivat tietokoneen känsäiseen kouraansa ja tekisivät ihan empiiristä kokeilua markkina-arvoillaan. Pinserin listan seuraksi voitaisiin rakentaa semmoinen kiva "bloggaajapörssi", jossa eri bloggaajien markkina-arvoa voisi mitata. Päästäisiin siis kerrankin tilanteeseen, jossa todelliset Ylemmän ja Alemman Tason Bloggaajat erottuisivat ja pääsisivät pätemään omalla pätemättömyydellään.

Hyvänä peruskysymyksenä olisi luonnollisesti: "Paljonko maksaisit lounaasta bloggaajan X kanssa?" - eli paljonko olisit valmis maksamaan parista tunnista aikaa keskustella ko. bloggaajan kanssa ihan noin elävässä elämässä. Tällä kysymyksellä mitataan, ketkä olisivat todella mielenkiintoisia bloggaajia. (Lounaspörssissä ei tietenkään liikutella mitään oikeaa rahaa, vaan jotain virtuaalileikkieuroja - vähän niinkuin oikeassakin pörssissä.) Samaten tätä olisi huomattavasti helpompi arvioida kuin laskeskella sitä, kuinka monta kertaa kukakin on saanut pildeä tai jormaa - valitettavasti kun Suomesta puuttuu Stasin kaltainen tehokas valvontakoneisto, jolla epäilyttävät väitteet tusinasta penetraatiosta viikossa voitaisiin tarkistaa kattavasti.

Esimerkiksi itse voisin maksaa vaikkapa Ihmissuhteiden Henryn seurasta vitosen, ihan vain nähdäkseni millainen heebo siellä oikeasti on. Varo Vaan voisi kirvoittaa minusta irti jo kympin (ilman Resurssia). Schizo-Janneen en varmaan uhraisi kolikkoakaan, koska sen näkee missä tahansa bloggaajien kissanristiäisissä kuitenkin. Anonyymit bloggaajat olisivat tosin lähtökohtaisesti kovemmassa asemassa (kaikki haluavat nähdä ovatko Tiramisun tytöt todellakin niin kauniita kuin huhut väittävät), mutta eiköhän se tilanne siitä tasoittuisi aikaa myöten.

Hanska on heitetty. Tehkää jotain. Minen osaa.

sunnuntai, lokakuuta 10, 2004

Puhtaasti miehis-suorituspainotteinen näkökanta naisten seksikumppanien määrään

Niin, sen minä vain halusin sanoa tähän keskusteluun, että tälläiselle elämättömälle luuseri-ATM:lle on itse asiassa aika suuri kunnianosoitus, jos seksiä villisti nuoruudessaan harrastanut nainen pitää hyvänä sänkykumppanina. Miehenä sitä kuitenkin aina alitajunnassaan vertaa itseään toisiin miehiin: "Onko mulla isompi muna ja teenkö mä nyt kaiken oikein just niinku toi haluu..."

Sitä meinaan aina pyörii sellainen epäilys päässä, että jos naikkonen ei ole koskaan harrastanut seksiä juuri kenenkään kanssa, niin iskeekö sille jossain vaiheessa kokeilunhalu ja hinku lähteä harrastamaan hullua irtoseksiä ja hakemaan niitä kokemuksia sitten jälkikäteen. Mies käyttää tässä itse omaa käytöstään mallina.

Ehkä tämä on se syy siihen, miksi miehet pelkäävät seksuaalisesti kokenutta kumppania. Neitsyt kun ei ole koskaan parempaa kokenut, mutta metrikaupalla peniksiä mittaillut amatsooni voi pitää ATM:n pikkupiliä silleen "hellyttävällä tavalla ihan söpönä, mutta..."

Tiedetään, tiedetään, ei naiset ajattele näin. Mutta jossain aivolisäkkeessä meissä miehissä asuu tämmöinen alkukantainen käyttäytymismalli ja uskomus, ja sen tietoinen voittaminen vaatii yritystä. Ja kokemusta.

(Ja juu, täälläkin luetaan Varo Vaania liki uskonnollisessa hurmiossa aina kun uusi päivitys on tullut. Kiitos kunniasta :)

tiistaina, lokakuuta 05, 2004

Onnen hetki

Siististi pukeutunut vanha mies, varmaan yli seitsenkymppinen, kaiveli aamulla roskakoria joukkoliikennevälinettä odotellessaan ja löysi sieltä puolillaan olevan Gambina-pullon. Hän sujautti sen muodikkaaseen kassiinsa tyytyväisenä ja huomatessaan minun katselevan, hymyili minulle hieman häpeilevästi.

Hänen elämäntarinansa olisi varmaan kuulemisen arvoinen.

maanantaina, lokakuuta 04, 2004

Ensi kerralla otan pelkän t-paidan ravintolaan

Tulipa ryypättyä ja oksennettua. Siinähän ei sinällään mitään pahaa ole, mutta tulipa taasen kerran todettua, että vaistot eivät aina toimi aivan niinkuin pitäisi:

Sen viidennen nopeasti juodun oluen jälkeen alkoi tuolla kilpirauhasten kohdalla tuntua senlaatuinen jomotus, että naapuruston kunnioituksen menettämisen välttämiseksi oli syytä lähteä kohti pikkulaa. Noin kymmenen metriä ennen ovea urheasti taistellut nielu luovutti, ja ruokatorvessa jo messevästi kuplinut töhnä turskahti yhteen likistettyjen hampaitten välistä ulos.

Fiksuna miehenä laitoin kädet suun eteen, jottei ravintolan peilikirkkaanpuhdas lattia aivan likaantuisi. Laatta ryöppysi ja täytti kämmenien muodostaman kupin nopeammin kuin mitä sormustin täyttyy vesiputouksessa, ja ylijäämä valahti - aivan oikein - suoraan takin hihaan.

Vessassa sitten kumartelin vesialtaan ääressä ja yritin pelastaa vaatteistani ja maineestani sen mitä pelastettavissa oli. Mutta on todella vaikeaa näyttää coolilta ympärillä pyörivien gigolojen silmissä, kun hiuksesi ovat sekaisin, haiset, horjut, yökkäilet ja oksennuksensekainen pesuvesi valuu hihastasi lavuaariin.

Maailma pyörii,
  katseet oudoksuvat.
    Pääni ei kestä.

perjantaina, lokakuuta 01, 2004

Kello 5.30 aamulla

Herään aamulla itkien, tyyny puristettuna tiukasti syliini.

Unessa rakastin naista, mutta hän kuoli. Tapettiin, minun takiani - jotta olisin taipunut, murtunut, ja tehnyt muiden tahdon mukaan. Minä en suostunut, koska olin itsekäs ja kuvittelin olevani enemmän oikeassa kuin muut. Onko mikään päätös oikea, jos siitä syntyy loppujen lopuksi enemmän kärsimystä?

Makaan valveilla herätyskellon soittoon asti ja suren olematonta, ihmetellen miksi.

Puoli kuudelta
  taivas on vielä tumma
    pohjoisessakin.
  Unettomana minä
    kaipaan lohduttajaani.

keskiviikkona, syyskuuta 29, 2004

Lusikoita ja matematiikkaa

Tira hyvä, luonnollisesti se joka on pienempi, on lusikka-asennossa helpommin sylissä. Tämä on ihan perusgeometriaa.

Alasti yössä,
  sylissä lämmin keho
    ja hiusten tuoksu.
  Mutta herätessäni
    käteni on puutunut.

maanantaina, syyskuuta 27, 2004

Tuskaa, tuskaa, enemmän tuskaa

Sivustan toimituksessa taasen rämmitään murheen alhojen syvimmissä pohjamudissa, koska vaikuttaa siltä, että olemme pysyvästi pudonneet Pinserin top-listan kolminumeroisilla luvuilla hyvyytensä ilmaisevien joukkoon.

Onneksi meitä sentään joku lukee, vaikka viime aikoina kirjoitustahti onkin hidastunut. Pahoittelen, mutta ammattibetoniporsaan työ on varsin kiireistä nykyään, ainakin siihen asti kun routa tulee ja TVL:n miehet palaavat takaisin lämpimiin koloihinsa kylmän vaimon ja rääkyvän kakaran tykö.

Koettakaa kestää. Yritän tehdä elämästäni taasen surkeaa ja onnetonta, niin ehkä se alkuvoimainen luomiskykykin sieltä jälleen pullahtaa esille.

Katson näyttöä,
  tuijotan kipein silmin:
    Luovuus kateissa.
  Laitan koneen kiinni ja
    juoksen ulos sateeseen.

perjantaina, syyskuuta 24, 2004

YTN:kin on vain ihminen

Pysäkillä seisoo kaunis, tummahiuksinen nainen. Hänen kasvonsa ovat hieman erikoisen näköiset, sellaiset jotka herättävät huomiota ja kääntävät päitä. Hän on pukeutunut tyylikkäästi; ja pysäkillä olevat miehet vilkuilevat syrjäsilmin minihameen paljastamia, sukkiin verhottuja sääriä. Hän seisoo pitkänä ja suoraselkäisenä, korkeakorkoisissa mokkasaappaissaan, ja miesten kaiho tuntuu melkein käsin kosketeltavana. Hän on selvästi YTN, ja tietoinen siitä.

Hän nousee bussiin sirosti, istuu viereiselle penkkiriville. Hän heilauttaa jalkansa toisen yli sievosti ristiin, ja saa osakseen muutaman kateellisen katseen lähistöllä istuvilta virkamiesnaisilta.

Hän kaivaa esiin vanhan, repaleisen kirjan ja syventyy siihen; uppoutuen outo hymy huulillaan johonkin tuttuun ja turvalliseen. Hetken ajan hänessä on jotain tuttua, ystävällistä.

Nousen pois ennen häntä, ja vilkaisen varovaisesti kuluneen kirjan kantta ohi mennessäni.

"Taru Sormusten Herrasta."

Virnuilen koko kävelymatkan töihin.

tiistaina, syyskuuta 21, 2004

Hän on poissa

Kysyn Vaan on vetänyt töpselin seinästä.

Toivottavasti hän työntää töpselinsä jälleen takaisin luovuuden pistorasiaan taasen jokin päivä - tai itse asiassa, olen liki varma, että hän sen tekee.

Sanotaan vaikka näin, että minusta tuntuu siltä. Kuten jokunen lukijani tietää, ennustukseni naisten suhteen ovat yleensä varsin hyvin osuneet kohdalleen.

Taivaan suuressa lounasravintolassa tavataan salaattipöydän - joka kuuluu hintaan - äärellä.

Hautausmaalla
  sytytän kynttiläni
    blogin muistolle.
  Niin monta ajatusta;
    ikuisesti kadonneet.

sunnuntai, syyskuuta 19, 2004

Yksin yössä, joukossa

Elokuvateatterissa kaksi ihmistyyppiä ärsyttää minua erityisesti. Toinen on se teini-ikäinen, ylipainoinen pojanjolppi, jonka mielestä on hauskaa jos kankaalla roiskahtaa veri, tahi kaksi ihmistä osoittaa minkäänasteisia tunteita toisiaan kohtaan. "Asiaa" ja "vähänks siistii" ovat yleisesti käytettyjä sanontoja, jotka kuuluvat yleensä myös viisi penkkiriviä eteenpäin. Samoin kun se Beavis & Buttheadilta lainattu röhönauru, joka saa silmäni verestämään ja otsasuonen pullistumaan.

Se toinen ihmistyyppi on se, jonka tupakanhimo pakottaa vetämään askillisen juuri ennen näytöstä ja sen jälkeen he tulevat viereesi haisemaan. Eivätkö he tajua, miten käsittämättömän paha se lemu on? Voisiko joku kertoa sen heille hellävaroen? Minä en yökkäilyltäni kykene.

Pimeän huoneen
  taustalla valkokangas.
    Hys. Taika alkaa.

lauantaina, syyskuuta 18, 2004

Liimaa, tarjoilija

Pöydälle on kerääntynyt tavaraa. Siirrän yhtä, ja toisessa päässä pöytää putoaa yllättäen lasi lattialle. Ei arvokas, muuten kuin muistoarvoltaan. Sydän ehtii heittää monta volttia kun kurkistan vahinkoa. Ohut jalallinen lasi, putoaa suoraan kyljelleen - se on varmasti säleinä.

Paitsi ettei ole.

Se on säilynyt ehjänä jonkin mystisen yhteensattuman kautta. Hengähdän helpotuksesta ja siirrän lasin turvaan.

Myöhemmin illalla istun taas pöydän ääreen.

Tällä kertaa pudotan pussillisen kovia karamelleja, jotka rusahtavat ilkeästi osuessaan lattiaan.

On se hyvä, että ihminen oppii virheistään. Tai sitten ei.

Pöydän toisella
  puolella tyhjä tuoli.
    Hiljainen talo.
  Kaipaan jonnekin kauas
    niin kovaa että koskee.

tiistaina, syyskuuta 14, 2004

Syysillassa soi vain kaipaus

Kuulen hassut tupsuhattuiset tyypit ennen kuin näen heidät. He ovat kerääntyneet pieninä ryhminä puistoihin ja museoiden kulmille. He ovat pääosin miehiä, joskin muutama nainen seisoksii joukossa mukana. He laulavat lämpimikseen viileässä syysyössä: iloisia teekkarilauluja, joiden sävel on tuttu ja sanat rempseän härskit.

Oma, ensimmäinen opiskeluvuoteni palaa mieleeni varoittamatta. Oli samanlainen pimeä ja lämmin syksy ja kuljin rakkaani kanssa käsi kädessä - rakkaani, jonka kanssa kuvittelin naiivisti eläväni onnellisena kunnes kuolema meidät erottaisi. Tuntemattomassa kaupungissa kaksi epävarmaa sydäntä nojasi toisiinsa ja katseli silmät ymmyrkäisinä teekkareiden touhuja. Eksyneinä, mutta vapaina; kiinni vain toisissaan.

Silloin todella elin ensimmäisen kerran.

Yöllä soi uuden
  seikkailun kutsu muille;
    minä jään paitsi.
  Nostan kaulukset pystyyn
    ja kiirehdin eteenpäin.

sunnuntai, syyskuuta 12, 2004

Lauantairunoutta

Sanovat, että valmistuneen ja opiskelijan ero on siinä, että valmistunut ymmärtää, että kaikkea ilmaista viinaa ei tarvitse juoda.

Mutta kukaan ei sanonut mitään halvasta viinasta.

Pahus.

Maailma pyörii
  Silmät savusta märät
    Paita lemuaa.
  Tahdon halata häntä
    ja kaikkia muitakin.

perjantaina, syyskuuta 10, 2004

Kuinka olla jumala

Maailma koostuu transitioista, siirrostiloista alun ja lopun välillä. Muutoksia on jatkuvasti käynnissä - me synnymme, kasvamme, kuolemme - ja kaikkia emme edes huomaa, koska ne ovat niin hitaita. Jotkin muutokset tapahtuvat nopeasti, ja ne aiheuttavat meille ahdistusta tai iloa. Ehkä tärkeä sukulainen siirtyy parissa viikossa eloisasta elottomaksi, tai muutto kaukomaille pelottaa.

Kun sammutat lampun illalla, se on transitio. Äkkinäinen muutos valoisasta pimeään - juuri se hetki, jolloin auringon tasaiseen laskuun savannilla tottuneet vaistot rääkäisevät paniikissa. Valon jälkikuvat leikkivät hetken verkkokalvoilla, ja maailma on vain mustaa ja valopilkkuja.

Silloin et ole missään.

Maailma lakkaa olemasta sillä hetkellä kun katkaiset fotonien virran. Kuvittelet tuntevasi tai kuulevasi jotain, mutta kuten vihreät valopisteet silmiesi edessä, se on vain harhaa. Vasta muutaman sekunnin kuluttua yön maailma liukuu esiin ja korvaa päivän.

Juuri tällä transition hetkellä on mikä tahansa mahdollista, jos tiedät mitä teet.

Pimeä nousee -
  nopea sielu ottaa
    haluamansa.

torstaina, syyskuuta 09, 2004

Virkistävää teetä työpaikalla

Teen juominen on vähän kuin rakastelisi kauniin naisen kanssa.

Ensin se pitää lämmittää juuri sopivan lämpöiseksi keittiössä. Sitten se siirretään oikeaan paikkaan itse tekoa varten; katsoa miten se mukautuu esineen muotoihin ja tuntea kuinka tyynen pinnan alla kiehuu.

Laadukkaan teepussin repäisy muistuttaa minua kondomipaketin aukaisusta. Kääreet heitetään menemään, ja itse pussit dipataan syvään, lämpöiseen ja kosteaan koloon. Tekovälineen pitää liikkua juuri sopivasti, että se pääsee vaikuttamaan kaikkialle. Lusikallakin voi hämmentää, jos ei halua liata sormiaan.

Kun alkaa vihdoin olla valmista, kosteat pussit nykäistään varovaisesti pois, etteivät roiskeet lennä seinille. Tässä vaiheessa kannattaa hämmentää kiivaasti, jotta kun vihdoin ja viimein ruiskautat maidot mukaan, syntyy jännittäviä pyörteitä. Sitten ei muuta kuin hautaat kasvosi astiaan ja alat lipoa sekä nautiskella.

Muistathan lopuksi laittaa käytetyt pussit piiloon. Biojäteastiaan, siis. Mmm...

tiistaina, syyskuuta 07, 2004

Unohdus, tuo maallinen vaiva

Sitä näkee kadulla kulkiessa kaikenlaista. Jonkinasteista addiktoituneisuutta kirjoittamiseen varmaan kuvaa se, että heti miettii mitä se tuo mieleeni, onko se kenties runo, vaiko mahdollisesti merkintä blogiin tai jotain siltä väliltä.

Mutta jos ajatustaan ei heti kirjoita ylös, se katoaa.

Ammattikirjoittajilla on kuulemma vessassaankin lehtiö ja kyniä, etteivät hyvät ideat katoa. Minä korkeintaan taittelen vessapaperista lentokoneita ja yritän saada ne kiertämään stripparitangon. Siksi moni hyvä idea katoaakin, ja jäljelle jää vain tälläisiä tuhkanmakuisia blogimerkintöjä. Merkintöjä, jotka syntyvät juuri sillä maagisella hetkellä kun päivän työt ovat ohi, mutta kotiin ei ihan vielä halua lähteä.

Kaiuttimissa
  Neljä Ruusua - otan
    takin ja lähden
  sateeseen. Siellä hypin
    lammikosta lammikkoon.

maanantaina, syyskuuta 06, 2004

Asvalttikukka

Joku joskus minulle väitti, että tankarunous liittyy aina jollain lailla luontoon. Ehkä näin - luonto ja ihmisen suhde siihen on kerrassaan erinomainen lähde runoudelle. Se on jotain, mistä moni ymmärtää jotain, ja kaikilla on omat kokemuksensa ja mielipiteensä.

Suuri (ellei peräti suurin) osa länsimaisista ihmisistä asuu kaupungeissa nykyään. Omat runonräpellykseni ovat varsin selvästi urbaaneja tarinoita: kertomuksia citysinkkuudesta ja elämästä betonin ja bensankatkun keskellä.

Toisaalta, samasta asiasta sitä loppujen lopuksi on kysymys: ihmisen ja maailman välisestä suhteesta. Maailma muuttuu, joten se suhdekin muuttuu, vaikkei itse ihminen muuttuisikaan. Siksi runous on sekä ajatonta, että ajankohtaista.

Asiasta toiseen, vaikkei oikeastaan kuitenkaan:

Osanottoni mealle. Lähdin itse kymmenen vuotta sitten pitkälle ulkomaanmatkalle, ja muistan vieläkin kuin eilisen sen hetken, jolloin jätin hyvästit omalle, rakkaalle koiralleni, jonka kanssa olin elänyt natiaisesta saakka. Näin hänen silmistään, että loppu oli lähellä, ja että hän ei kestäisi enää kauaa.

Palattuani jäljellä oli vain tuore hautakumpu.

torstaina, syyskuuta 02, 2004

Reissu-Lassen mietintöjä, osa I

Matkustaminen avartaa. Sitä katsoo maailmaa aina uusin silmin kun on nähnyt muita ihmisiä, kuullut heidän sanojaan, syönyt heidän ruokaansa, haistellut heidän kaupunkiaan, elänyt heidän elämäänsä. Edes hetken verran.

Taksit suoltavat
  viisaita ihmisiä
    konttorin eteen.
  Jossain kaukana lapsi
    itkee yksinäisyyttään.

sunnuntai, elokuuta 29, 2004

Käytävällä katseet kohtaavat

Pitkä kokous puolillaan. Joku ehdottaa taukoa, ja punakat, pönäkät pukumiehet nousevät ähkien tuoleiltaan ja alkavat soitella Tärkeitä Puheluita. Toiset venyttelevät ja alkavat viritellä vapaamuotoista keskustelua ja kolmannet suunnistavat vessaan tekemään sitä mitä vessassa nyt yleensä tehdään.

Minä olen niitä, jotka menevät vessaan.

Palatessani raikkaana ja hehkeänä vastaan kävelee käytävää pitkin ihminen, jonka näen olevan menossa vessaan. Hänellä kun on Se Katse ja Se Kävelytyyli. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä tekisi, kun katseet kohtaavat.

"Ai säkin oot menossa vessaan" ei ole ehkä niitä luontevimpia keskustelunaiheita. "Minäkin kävin juuri makoisalla kakkosella, joten kannattaa varoa sitä laitimmaista koppia" ei myöskään ole välttämättä juuri se lause, jolla saadaan ylennyksiä - kyllähän hän sen mätänevän rotan kaltaisen löyhkän huomaa viimeistään minuutin päästä.

Minä tiedän, että hän on menossa vessaan. Hän tietää, että olen juuri tulossa sieltä. Mutta tuntuu luonnottomalta tavata toinen ja olla sanomatta sanaakaan - moikkaus tuntuu typerältä kun olemme kuitenkin tavanneet toisemme päivän mittaan jo monta kertaa. Ja keskustella - edes asiasta - ei oikein hirvitse, koska toisella saattaa olla ensihöyryt jo tulossa puntinsuusta ulos.

Mitä siis teen? Isken silmää salamyhkäisesti, kuin salaliittolainen toiselle, ja myhäilen itsekseni. Suorastaan näkee kun toisella lyövät rattaat päässä tyhjää hetken ja pieni paniikinpoikanen herää kilkuttelemaan aivolohkoja. "Mitä se tuolla tarkoitti", hän miettii huolissaan avatessaan vessan oven tavallista varovammin. "Onko sinne viritetty kenties jokin käytännön pila, vai toimiiko vessa ollenkaan, vai pitääköhän tuo minusta sillä lailla?"

Tavallisesta vessakäynnistä onkin tullut selviytymiskoe.

(Siitähän saavat, perkeleet, kun aiheuttavat minulle tälläisiä ongelmia. Miettikää sitä.)

perjantaina, elokuuta 27, 2004

Jotain vanhaa, jotain sinistä...

Häitä pukkaa taasen päälle (muutama vuosi sitten kaikki pariutuivat keväällä - nyt kaikki pariutuvat syksyllä. Miksi? Johtuuko se siitä, että ystäväpiirini on aloittanut jo toisen kierroksen?). Sen kunniaksi kaivan arkistoista jotain runontapaista: jotain minkä eräs tietty henkilö sai minussa herätettyä. Kiitos hänelle.

(Jep, on vanhaa, käytettyä ja sinistä. Varastaa en kehtaa. Vai pitikö sitä vain lainata?)

  Taivas vaalenee,
    muut nukkuvat tuhisten.
  Minä vuodatan
    kuumia kyyneleitä
      kauniin rakkauden tähden.

torstaina, elokuuta 26, 2004

Lahjat on, jos on

Miksi lahjakkaista ja ahkerista ihmisistä ei välttämättä kehity koskaan mitään sen kummempaa? Juuri niistä tyypeistä, joista ylioppilaskirjoitusten tai ensimmäisten urheilukilpailujen jälkeen sanotaan "hän pääsee vielä pitkälle!"

Nobelin palkinnon sijasta he tyytyvät keskinkertaisuuteen, etsivät itselleen tavallisen elämän - jotka he varmasti lahjakkuutensa takia saavat aikaan varsin helposti. He pärjäävät kohtuullisesti ja heillä on "ihan kiva elämä". Eikä siinä ole mitään pahaa, kukin valitkoon oman polkunsa.

Mutta silti minusta on surullista nähdä ihmisiä, joilla oli aikoinaan upea tulevaisuus edessään. Ihmisiä, jotka valitsivat olla tavallisia, tai olivat muuten vain kykenemättömiä selviämään erinomaisuutensa kanssa. Jotkut putoavat korkealta ja kovaa ja joutuvat koko kansan naurun aiheeksi (eräs mäkikotka tulee mieleen), mutta sama näytelmä käydään kaikkien tuttavapiirissä joka päivä pienemmässä mittakaavassa.

Näin mitään oikeasti osaamattoman silmin (=annettu vain lusikalla) näyttää vain jotenkin niin... tuhlaukselta, kun ihminen, jolle on annettu kauhalla, jättää taitonsa käyttämättä. Se on surullista se.

maanantaina, elokuuta 23, 2004

Sivustan pårnonurkka, osa I

Niin, Sivustassa on oltu vähän hakoteillä monenkin asian suhteen viime aikoina, ja valitettavasti täällä toimituksessa taidataan edelleenkin olla täysin hakusessa, mutta ehkäpä tämä uhkaavasti lähestyvä syksy ja tsunamin tavoin lähestyvä masennus, jonka ensi merkit jo korvakarvoja ihanasti liikuttelevat, saisi aikaan ahkerampaa päivitystä.

No, joka tapauksessa tässä sitä luvattua pornoa, jolla on tarkoitus saada nostettua sijoitusta alhaisin keinoin:

Älä naurata
  naista, jolla on suussaan
    arin elimesi.
  Hetken huumorista voi
    tulla pysyvää pilkkaa.

perjantaina, elokuuta 20, 2004

Yksin seurassa

Kaksi tuntia:
 ja vain kymmenen sanaa.
Yksinäinen voi
 olla isonkin joukon
  kanssa - myös ystävien.

torstaina, elokuuta 19, 2004

Nautinto

Elämän pieni
 ilo: oikein laskettu
  vaahto lasissa.

maanantaina, elokuuta 16, 2004

Työn iloa

Työpaikalla on aina muutama viikko vuodesta, jolloin koko paikka on kaaoksessa. Vuoden ensimmäinen pienehkö sotku tapahtuu yleensä tammikuussa, jolloin mietitään mitä ihmettä sitä oikeastaan tekisikään loppuvuoden. Tilanne jatkuu epämääräisenä sekoiluna jonnekin kesäkuulle, jolloin jostain oudosta syystä kaikilla on hinku "raivata pöytä ennen lomia." Kesäkuu on täynnä palavereita ja viime hetken purkkaviritystä, jotta työt vaikuttaisivat tehdyiltä. Sama toistuu joulukuussa, joskin pienemmässä mittakaavassa - joskin joulustressi tekee siitä pahemman tuntuisen kuin kesäisen kiireen.

Mutta kaikkein pahinta on elokuussa. Kaikki saapuvat intoa puhkuen kesälomilta töihin, "akut ladattuina" ja "valmiina tarttumaan uusiin haasteisiin". Elokuun ensimmäiset viikot vietetään innokkaissa ja loppumattomissa kokouksissa, joissa maalaillaan suuria ja fantastisia kuvia siitä, mitä sitten seuraavan kesäkuun kokouksissa yritetään paikkailla ja selittää parhain päin: "No juu, kyllä tavoitteet on saavutettu - jos vain sana 'saavutettu' määritellään sopivasti."

On se niin ihanaa olla töissä.

perjantaina, elokuuta 13, 2004

Taivaan takana - kaukana tuolla

Öiset tekstiviestit ovat toisaalta elämän suola - toisaalta sen kirous. Aina ei kykene tarjoamaan olkapäätä, lohtua tai neuvoa; mutta toisaalta taas on ihanaa, että joku ihminen ajattelee juuri sinua.

Kaksoispiippaus:
  Sinua joku jossain
    kaipaa, pohtii kai.
  Elektronien virta,
    niin merkityksellinen.

keskiviikkona, elokuuta 11, 2004

Kaipuu

Lokit huutavat
  minä katson ja kaipaan
    jonnekin kauas.

lauantaina, elokuuta 07, 2004

Elämän pieniä nautintoja, osa I

Yksi elämän pieniä suuria nautintoja on hieroa shampoota päänahkaan; tuntea, miten lika irtoaa ja ihohuokoset ja juuret suorastaan kirkuvat onnesta. Tuntea, miten vaahto alkaa pikkuhiljaa voimistua ja, öö, vaahtoutua, kunnes kaikki hiukset rypevät shampoon ja ilman muodostamien pienien kuplien ihanassa syleilyssä.

Sormet hierovat päänahkaa, ja veri alkaa kiertää vilkkaammin. Ajatus kirkastuu ja silmät sumenevat orgastisesta tunteesta, kun shampoo valuu pitkin kasvoja ja päänahkaa riepotellaan pienissä ympyröissä ees ja taas.

Ahhh...

torstaina, elokuuta 05, 2004

Kello neljä aamulla

Itku tuntui hyvältä. Se puhdisti, huuhteli pois kevään tuskan.

Nyt on elokuu, ja minusta tuntuu siltä, että olen kokonainen taas. Kuuntelen sitä surullista musiikkia, joka raastoi vielä kolme kuukautta aiemmin - sitä samaa, joka sai minut kyynelehtimään sohvalla pimeässä. Nyt istun samalla sohvalla, ja huomaan etteivät ne sävelet ja sanat enää revi sydäntäni.

En ole enää sama ihminen kuin vielä vuosi sitten. Olen oppinut paljon, ja huomannut mitä kaikkea olenkaan unohtanut, pitänyt itsestäänselvyytenä, tai luullut väärin. Se on elämää, se.

Onni on itkeä
  ystävän kainalossa,
    rakastettuna.


sunnuntai, elokuuta 01, 2004

Lepään, koska olen

Sunnuntai-iltana on vaikeaa motivoida itseään siivoamaan. Juuri nyt minua ei kukaan tarvitse, ei halua esittää vaatimuksia, ei kysyä mitään, ei tarjota olutta, ei pyytää lähtemään kanssaan matkalle kauas sielunsa syövereihin (tai edes Kouvolaan).

Juuri tälläisinä hetkinä yksinolo tuntuu hyvältä. Lepään, en ajattele. Annan musiikin valua ylitseni ja pestä jännityksen pois. Raukeus valtaa jäseneni, silmäni lupsahtelevat ja vanha, raihnainen ruumiini ei halua liikkua mihinkään. Pesemättömät pyykit ovat vallanneet kylpyhuoneen ja vaativat itselleen jääkaapin käyttö-oikeutta, ja luulen, että biojäteastiani aikoo ryhtyä tukilakkoon.

Ei kiinnosta.

Teen asialle jotain huomenna. Työehtosopimuksesta viis.

Raukeuden tunne.
  Nuokun yksin sohvalla
    kaipaan kainaloa.

lauantaina, heinäkuuta 31, 2004

Aurinko ja puisto

Paikalliset asukkaat avautuvat kotiseutumatkailijalle puistossa, ja kuullessaan murteesta ettemme ole kotoisin paikkakunnalta, puhuvat meille haikuin:

Haistakaa vittu
  vitun homot saatana
    menkää helvettiin.


Ihanaa.

torstaina, heinäkuuta 29, 2004

Masennus

Lukijani ovat minut hyljänneet, ja sijoitus Pinserin listalla on nyt sitten jälleen tipahtanut top-100:n ulkopuolelle. Yleinen itku ja parku vallitsee Sivustan toimituksessa, päätoimittaja Z on raastanut oikean puolen päästään kaljuksi ja toimitussihteeri sovittelee narua kaulaansa (joskin valitettavasti köysiä ei saa syksyn väreissä, mikä luultavasti lykännee itse varsinaista aktia jonnekin myöhäistalveen - tyyli pitää aina säilyttää).

Jopa "asiakaspalvelun" "pojat" ilmoittivat tyytymättömyytensä. Tosin he ovat lomalla näin heinäkuussa ja vierailevat "perheensä" luona eteläisessä Italiassa, joten heistä ei juuri ole "apua" tällä hetkellä.

Blogosfäärissä tuntuu muutenkin olevan jonkinasteista kesäkyrpiintymistä olevan ilmassa: julkkispariskunta ei enää kirjoita toisistaan koko aikaa, Birdy ja Seymore riitelevät kuin olisivat aviossa (hyvän ystäväni sanoin: "Niin kauan kuin sinulla ei ole lapsia, et tiedä MITÄÄN vanhemmuudesta. Et yhtikäs MITÄÄN." Olen samaa mieltä.) ja Ihanainenkaan ei päivitä.

Mutta silti minun tipahtamiseni top-100 -listalta tuntuu kauhealta. Kuinka voin kilpailla näitä murheällöblogeja vastaan; enhän pärjää sanan loistossa edes Trio Erektukselle - saati sitten jollekin Pinserille?

Blogistanian
  murheet: toivottomia
    valituksia.

maanantaina, heinäkuuta 26, 2004

Mietteitä metsien miehistä

Penkillä röhnöttää mies siideripullo kädessä ja pistävä haju tuntuu nenässäni kun kävelen ohi. Aamun lehdessä Wagner käy katsomassa halvan viinan vaikutusta kansaan, pitää heitä aika velikultina. Samaan aikaan yleisönosastossa vaaditaan kaupungin siivoamista ja tädit nyrpistelevät nenäänsä - heidän kaupunkiinsa ei kuuluisi huono-osaisia.

Mutta minusta on tärkeää, että me näemme elämän koko kirjon, myös kadulla. Sillä jokainen epäonnistunut ihminen muistuttaa minua siitä, että - muutamasta satunnaisesta katumuksesta huolimatta - olen useimmiten tehnyt oikeita valintoja. Sillä minusta tuntuu siltä, että reuna on kapea ja rinne jyrkkä, ja sinne lipsahtaisi helposti. Tai vahingossa.

Rinteen olemassaolon ja putoamisen mahdollisuuden kieltäminen on väärin.

Jokainen kadun
  mieskin on joskus ollut
    naurava lapsi.
  Sinä ja minä emme
    ole erityisiä.

sunnuntai, heinäkuuta 25, 2004

Häähumun kellojen kalkatus

Mitä voi tehdä ystävien hääkuville?

Jos ne pitää esillä, niitä vain kertyy ja kertyy, ja huonoina hetkinä ne tuntuvat suorastaan rienaavilta: "Katso - me olemme onnellisia mutta sinä et."

Jos ne taasen tuhoaa, tuntuu siltä, ettei hyväksy toisten onnea, eikä toivokaan heille parasta mahdollista. Valitettavan monelle kun se naimisiin meno nyt vain on se elämän käänteentekevä tapahtuma; se ainoa hetki jolloin maailma on heidän ja vain yksin heidän. Tai ainakin näin maailma on saanut heidät kuvittelemaan.

Naimisiin meno on sitä, että veroilmoituksessa aletaankin laittaa ruksi eri paikkaan, ja että toisen kuoleman jälkeen tappelu omaisuudenjaosta on hieman yksinkertaisempi. Se on myös kerrassaan erinomainen tekosyy juhlia ankarasti, ja yritys jakaa omaa onneaan yhteisille ystäville ja sukulaisille.

Mutta hääparin onni ei tee bileistä hyviä. Olen monta hääjuhlaa käynyt seuraamassa ja monta kertaa olen kadehtinut sitä muumiota, joka pakotettiin katsomaan Seinfeldin uusintoja 3000 vuoden ajan - silläkin oli varmasti hauskempaa. Myös muutamiin erinomaisiin juhliin olen törmännyt. Tärkein ero näiden välillä on ollut se, että hyvissä bileissä on nähty vaivaa vieraiden viihtyvyyden takia. Sellaisissa bileissä hääpari on ymmärtänyt, että he eivät todellisuudessa ole se, joiden takia juhlitaan. He haluavat tarjota parasta, jotta heidän lähipiirillään olisi mukavaa. Todellisia juhlakaluja ovat ne ihmiset, jotka ovat olleet hääparin tukena tuulessa ja tuiskussa, niin onnessa kuin epäonnessa. Heitä tulee hääparin kiittää ja kunnioittaa, sillä he luultavasti eivät olisi siinä missä ovat ilman ystäviään.

Joten en siis tiedä, mitä hääkuville pitäisi tehdä. Ehkä laitan ne vain laatikkoon ja kaivan ne esiin 30.3.2042, muistan heitä tuolla hetkellä, mietin missä he ovat nyt ja itkeä tirautan kyyneleen tai pari heidän onnensa puolesta.

lauantaina, heinäkuuta 24, 2004

Lyriikasta

Miksi yksinäisyys on niin hedelmällinen inkubaatioastia runoudelle?

Miksi on niin helpompi tunnustaa negatiiviset tunteet kuin positiiviset?

Miksi silloin kun haluaa kertoa miten paljon jotakin inhoaa, sanat tulevat itsekseen?

Miksi on vaikeaa kertoa toiselle pitävänsä hänestä?

Miksi yhteiskunta katsoo karsaasti sitä, joka kertoo olevansa onnellinen; mutta onnetonta tuetaan lääkkeillä ja psykiatreilla?

Joskus tuntuu siltä kuin meidät ihmiset olisi rakennettu sisäisesti onnettomiksi - vain siksi että osaisimme tavoitella onnellista tilaa. Että tietäisimme koko ajan sisällämme, että jotain puuttuu. Ettemme olisi koskaan tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Onni ei kasva
  liian lannoitetulla
    peltotilkulla.
  Myös sillä on oltava
    rikkaruohot kiusaksi.

torstaina, heinäkuuta 22, 2004

Ajatus illan ratoksi

Aina ei se oikealta kuulostava ratkaisu ole paras, viisaskin menee vipuun ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Sumussa laiva
  pakoilee karikoita,
    etsii valoa.
  Joskus lempeä kohu
    onkin tuomion pauhu.


Toivon - ei, uskon - että löydät sen, mitä sitten ikinä etsitkin.

keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2004

Pyöräilyn auvoa

Sinitukkainen
  nainen juoksee, kiirehtii.
    Katoaa taakse.
  Vedän keuhkoni täyteen
    kaupunkia ja lennän.

tiistaina, heinäkuuta 20, 2004

Eenokin kosto

Pyöräilin suu apposen ammollaan, kuten tapani on - näytänhän silloin fiksummalta ja älykkäämmältä kuin mitä todellisuudessa olen. Puhumattakaan siitä, että olen havainnut sen nyt kerta kaikkiaan ällöimmäksi tavaksi hankkia ravintoon ilmaista lisäproteiinia; kehonrakentajien proteiinivalmisteet ehkä poislukien.

Suljin nimittäin suuni sekunnin murto-osaa liian myöhään, ja tunsin, miten lentävä öttiäinen napsahti kitalakeeni ja käynnisti nielaisurefleksin. Jotain todella epäilyttävää kulahti kurkustani alas, ja ainakin kuvittelin tuntevani sen pienet jalat kun se yritti kiskoa itseään ylöspäin, ettei joutuisi alla odottavaan pimeään kurimukseen.

"Ei, Eenokki, tänään et kuole", se huusi itselleen. "Älä luovuta, älä luovuta, sinä selviät kyllä ja voit myydä tarinasi Valituille Paloille".

Minä nieleskelin ja kakistelin kurkkuani vuoron perään, yrittäen saada Eenokin joko ylös tai alas. Painovoima voitti, ja Eenokki romahti mahanesteisiin uuniperunan ja sämpylän seuraksi. Kuulin sieluni korvin, miten se yritti viimeisillä voimillaan haparoida kännykkänsä pikavalintaa soittaakseen kotiinsa: "Poika rakas, isi ei nyt tule kotiin."

Kurkussani tuntuu vieläkin pala. Aivan kuin Eenokin pikkuruiset haamujalat vieläkin yrittäisivät kiskoa sitä ylös.

Tai ehkä se vain on jokin allerginen reaktio. Eenokin kosto.

maanantaina, heinäkuuta 19, 2004

Katso tähtiä

Hän runojansa kirjoittaa
kuu pienen huoneen vain hopeoi
hän ehkä naurahtaa
kun jokin vanha laulu radiossa soi
hän hetken unelmoi.
-- Sir Elwoodin hiljaiset värit: Katso tähtiä
Haikeana mietin maailman menoa. Ystäväni puhui eilen kanssani pitkään, ja jätti minut hyvin surulliseksi. Alan ymmärtää, ettei minussa ole sitä hengen paloa, joka tarvittaisiin hänen kanssaan olemiseen. Minä en halua ymmärtää häntä. Minusta ei vain ole siihen juuri nyt.

Hän pyysi, että autan häntä. Minusta tuntuu siltä, etten kykene siihen, koska hän on liian herkkä. Minun tapani on liian raaka, liian brutaali. Liian hienovarainen, liian vaikea. Ja hän ei sitä halua kuulla. Hän haluaa kuulla asiat itselleen suunniteltuina, koska se on se, mitä hän itse tekee toisille.

Pahimmalta minusta tuntuu se, etten oikeasti halua olla avuksi. Hän vie minulta liikaa ja antaa itse liian vähän. Mutta toisaalta, minusta myös tuntuu siltä, että pakenen vaikeita asioita. Tämä on kuin haaste; jotain mitä minun pitäisi tehdä tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Mutta minä en vain jaksa.

Olen itsekäs, laiska ja pinnallinen. Inhottavaa on se.

lauantaina, heinäkuuta 17, 2004

Kesäinen ihmetys

Miksi ihmeessä
  itikat käyvät aina
    nilkkoihin kiinni?

perjantaina, heinäkuuta 16, 2004

Dementikoitunut

Jaaha, olinpa siis postannut kaksi kertaa saman jutun. Eikä kukaan huomauttanut. Luetaanko siellä näitä tekstejä ollenkaan, mitähäh?

Jaa. Ehkä kaikki pitävät vain tästä esteettisestä leiskasta ja huolella valituista väreistä. Tai sitten kaikki vain nauroivat minulle. Tai todennäköisimmin molempia.

Ahdistaa.

torstaina, heinäkuuta 15, 2004

Joku vahtii minua

Googlen hieno interaktiivinen mainostusjärjestelmä on päättänyt alkaa tarjota minulle rakennekynsiä ja kauneushoitoja aina kun käyn tietyillä verkkosivuilla (kuten blogspotissa olevissa blogeissa).

Tunnen, miten tämä taukoamaton mainospommitus alkaa heikentää vastustuskykyäni. Huomaan jo kurkkivani uteliaana kotimatkallani olevan kynsisalongin ikkunasta sisään ja lueskelen haaveillen naistenlehdistä kevään muotisävyistä. Ehkä minäkin otan syksyn kunniaksi itselleni rakennekynnet.

Mikä on mainostajan vastuu, jos väärää mainontaa kohdennetaan tälläisiin heikkotahtoisiin luusereihin kuten minä? Kuka maksaa, jos minulta menee kynsi autoa korjatessa? Kuka kärsii, jos sattumalta tapaamani maailman ihanin nainen nauraakin minut pellolle nähdessään kynteni?

Onneksi voi aina syyttää muita.

Ah, Katherinekin on eksynyt runouden maailmaan. Hyvähyvä, runoutta ei maailmassa ole liikaa. Huonoakaan:

Tututkin kasvot,
  joskus tuntemattomat,
    unen varjoissa.
  Sanaton kaipaus ei
    aina tunne kohdettaan.