Pitkä kokous puolillaan. Joku ehdottaa taukoa, ja punakat, pönäkät pukumiehet nousevät ähkien tuoleiltaan ja alkavat soitella Tärkeitä Puheluita. Toiset venyttelevät ja alkavat viritellä vapaamuotoista keskustelua ja kolmannet suunnistavat vessaan tekemään sitä mitä vessassa nyt yleensä tehdään.
Minä olen niitä, jotka menevät vessaan.
Palatessani raikkaana ja hehkeänä vastaan kävelee käytävää pitkin ihminen, jonka näen olevan menossa vessaan. Hänellä kun on Se Katse ja Se Kävelytyyli. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä tekisi, kun katseet kohtaavat.
"Ai säkin oot menossa vessaan" ei ole ehkä niitä luontevimpia keskustelunaiheita. "Minäkin kävin juuri makoisalla kakkosella, joten kannattaa varoa sitä laitimmaista koppia" ei myöskään ole välttämättä juuri se lause, jolla saadaan ylennyksiä - kyllähän hän sen mätänevän rotan kaltaisen löyhkän huomaa viimeistään minuutin päästä.
Minä tiedän, että hän on menossa vessaan. Hän tietää, että olen juuri tulossa sieltä. Mutta tuntuu luonnottomalta tavata toinen ja olla sanomatta sanaakaan - moikkaus tuntuu typerältä kun olemme kuitenkin tavanneet toisemme päivän mittaan jo monta kertaa. Ja keskustella - edes asiasta - ei oikein hirvitse, koska toisella saattaa olla ensihöyryt jo tulossa puntinsuusta ulos.
Mitä siis teen? Isken silmää salamyhkäisesti, kuin salaliittolainen toiselle, ja myhäilen itsekseni. Suorastaan näkee kun toisella lyövät rattaat päässä tyhjää hetken ja pieni paniikinpoikanen herää kilkuttelemaan aivolohkoja. "Mitä se tuolla tarkoitti", hän miettii huolissaan avatessaan vessan oven tavallista varovammin. "Onko sinne viritetty kenties jokin käytännön pila, vai toimiiko vessa ollenkaan, vai pitääköhän tuo minusta sillä lailla?"
Tavallisesta vessakäynnistä onkin tullut selviytymiskoe.
(Siitähän saavat, perkeleet, kun aiheuttavat minulle tälläisiä ongelmia. Miettikää sitä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti