Aamulla joukkoliikennevälineessä viereeni istui ns. laitapuolen kulkija. Kohteliaasti hän kysyi: "Saanko jutella?" ja vastausta odottamatta jatkoi monologiaan.
"Viina on piru. Viinapiru."
Kaikki katselivat vaivautuneina muualle.
"Se on se viinapiru, joka minut laittaa juomaan. Viisi kuukautta olen korkeintaan juomatta ollut, ja sitten se viinapiru tulee ja kaataa viinaa kurkusta alas."
Minäkin yritin olla huomioimatta häntä, kuten kaikki muutkin. Hän ei haissut viinalle.
"Se on se viinapiru. Minä en sille vaan voi mitään. Kaikkea olen yrittänyt. Kuka rukoilisi minun puolestani?" hän jatkoi, ei kenellekään erityisesti puhuen. Hän jatkoi yksinäistä puhettaan ja kertoi elämäntarinaansa.
Ovi aukeni ja astuin kirpeään pakkasilmaan. Olo tuntui pahalta. Olisin halunnut sanoa jotain, lohduttaa, auttaa. Mutta minut on jo turrutettu olemaan reagoimatta.
Olisiko minun pitänyt sanoa hänelle, että "se on kuule susta itsestäs kiinni?" Tai "hae apua?" On niin helppoa täällä lämpimässä suoda ylenkatsettaan itseään huonommin pärjääville, tai akateemisesti väitellä siitä, mistä alkoholismi tai jokin ATM:yys on kiinni. Mutta kun sen joutuu oikeasti kohtaamaan, minä menen sanattomaksi.
Mitä voi sanoa ihmiselle, joka on jo kaiken kokenut?
Sivustan Kirjo Lohi- ja Joulu Runo Kombinaatin Kolmas Päivä:
Mies jää taakseni,
kertoen tarinaansa.
Kukaan ei kuule.
Suren itsekkäästi omaa
heikkouttani, en häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti