Rohkeutta, komisario Z!

Siinä minä seisoin, vavisten kauhusta. Kuikuilin kulmieni alta kanssaihmisiä, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota puuhailuuni. Yritin seistä mahdollisimman luonnollisena, aivan kuin tekisin tätä joka päivä, mutta olin varma, että kaikki tuijottivat minua ja näkivät kun häpeä punki esiin ihohuokosistani.

Ojensin käteni ja sivelin sen karheaa pintaa, joka tuntui muovin alla selvästi. Rohkaistuin ja otin sen käteeni, sitten sujautin sen nopeasti piiloon ostoskoriini. Kukaan ei huomannut - tai jos huomasi, ei tuntunut välittävän. Urheana ojensin käteni, otin toisenkin, myöhempää käyttöä varten, mumisin itselleni. 

Häpeän puna kohosi poskilleni ja hiippailin syyllisenä kohti kassaa. Olin varmuuden vuoksi valinnut kaupan, jossa on itsepalvelukassat, ettei tarvitsisi kestää sitä syyllistävää tuijotusta, jonka ostokseni olisi varmasti aikaansaanut.

Kotona purin ostokseni keittiön pöydälle. Siinä, vasten pyökinpunaista pintaa, oli kaksi espanjalaista kurkkua. Kuuntelin vielä hetken, kaikuisiko asunnossa aineeton paheksunnan ääni, mutta ei, mitään ei tapahtunut ja vannoin, etten tästä julkisesti kertoisi kenellekään.

Vihanneksetkin
  kantavat muistojamme,
    nauran Prismassa

Jos oravat eivät nuku, ne sekoavat entistäkin pahemmin

Oravien nukkuminen on tärkeää niiden hyvinvoinnille, sillä jos ne eivät saa riittävästi unta, ne voivat sekoavat entistäkin pahemmin. Oravilla on tapana nukkua päivisin, jolloin ne ovat aktiivisimpia yöllä. Tämä johtuu siitä, että oravat ovat päiväpetoja, jotka viettävät suurimman osan ajasta syöden ja keräten varastoja talvea varten.

Jos oravat eivät saa riittävästi unta, heidän aivojensa toiminta voi häiriintyä ja ne voivat alkaa esimerkiksi syödä omaa varastoaan tai muuten käyttäytyä oudosti. Tämä voi johtaa siihen, että orava saa liian vähän ravintoa tai vahingoittaa itseään tai ympäristöään. Siksi on tärkeää varmistaa, että oravilla on rauhalliset ja turvalliset olosuhteet nukkua, esimerkiksi tarjoamalla heille riittävästi pehmusteita ja suojaa.

Oravien nukkumista voi seurata esimerkiksi asentamalla niiden pesiin videokameran, jolla voi tarkkailla niiden toimintaa. Tämä voi auttaa havaitsemaan mahdolliset ongelmat varhain ja toimimaan niiden ratkaisemiseksi. On myös tärkeää huolehtia oravien ravinnosta ja tarjota heille monipuolisesti erilaisia elintarvikkeita, jotta ne saavat tarvitsemansa ravintoaineet ja ovat terveitä ja vireitä.

Yhteenvetona voidaan todeta, että oravien nukkuminen on tärkeää niiden hyvinvoinnille ja jos ne eivät saa tarpeeksi unta, ne voivat sekoavat entistäkin pahemmin. Siksi on tärkeää varmistaa, että oravilla on rauhalliset ja turvalliset olosuhteet nukkua ja tarjota heille riittävästi ravintoa ja hoitoa.

------------------------

Tämän epämääräisen ja tylsän lätinän tarjosi teille maailmaa piinaamaan saapunut ChatGPT. Tekoälyllä on pointti, koska se, mitä Sivustan toimituksessa todellakin kaivataan ovat erilaiset elintarvikkeet ja "hoidot". Pehmustettu huone ja "riittävästi" kameravalvontaa toimituksessa onneksi onkin jo.

Mutta, toisin kuin aiempi konsulttimme Marko, tämä tekoäly ei lähde moottoripyörän selässä etsimään kadonnutta nuoruuttaan. Sen sijaan ahne kapitalisti lukitsee sen pieneen huoneeseen ja päästää ihmiset juttelemaan sen kanssa halpaan hintaan, vain kymmenen taaleria kuussa. Köyhät tyytyvät Googleen ja varakkaat puhuvat tekoälyn kanssa, niin se menee.

Tuttavapiirini luovat ihmiset suhtautuvat ChatGPT:hen lähinnä huvittuvan alentuvasti, koska he eivät koe, että tuollainen korvaisi heidän työtään. Koodarit sen sijaan ovat innostuneita, koska näkevät asian mahdollisuudet.

Mutta ehkä molemmat ovat väärässä. Ehkä koodarin pitäisi olla kauhuissaan, sillä merkittävä osa ohjelmoinnista on tylsää rutiinia, ja ChatGPT osaa tuottaa ihan toimivaa lähdekoodia. Miksi tarvitsisimme enempää kuin kourallisen ohjelmoijia tulevaisuudessa?

Toisaalta taas luovien taitelijoiden pitäisi olla innoissaan, koska tässä työkalu, joka poistaa rutiinin luomisesta: miksi käyttää yhtään aikaa apurahahakemusten tekemiseen, kun tekoäly hoitaa sen puolestasi? Aikaa jää niin paljon parempaankin - ja vaikka tekoäly voi luoda hienoja teoksia, niin ihmiset ovat valmiit loppujen lopuksi kuitenkin maksamaan siitä, että teos on taatusti ihmisen luoma.

Tai siis, niin kauan kunnes AI alkaa tienata ja käyttää itse rahaa. Ja mehän tiedämme, miten siinä käy.

Boo-yah!

Ha! Vähänpä tiesivät oravat tuolloin armon vuonna 2007, että meidät hylätään niin perusteellisesti, että tämän blogin olemassaoloa ei muista enää kukaan.

Mutta silti kirjoitan tänne, perkele.

Alkuperäinen teksti. 

---

Tuli tunne, että jos en nyt kirjoita, en ehkä koskaan enää kirjoita tänne.

Siitä on muuten kaksi vuotta kun Sivusta sai viimeksi sähköpostia.

Mutta miksi kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa? Miksi pakottaa itsensä tarttumaan näppäimistöön ja vuodattamaan ajatuksiaan ruudulle, kun ajatuksia ei ole?

Ei pysty. Liian hapokasta, sanoisi Olli-serkku.

Koska ilman tekstiä minua ei ole. Olen olemassa vain lukijoitteni mielessä, ja hetkellisenä tummana varjona näytön loisteessa.

Kirjoitan, jotta olen.

Karsea häly
  viillän ranteeni auki
    näppäimistölle
  Kostutan kivullani
    viimeisetkin kirjaimet.

Taistelurituaalit

Kuuntelin Antti Holman podcastia (joka siis ei ole podcast ensinkään, eikä siihen etenkään saa antaa palautetta, joten tämä siis ei ole palaute, vaan ihan satunnainen muisto, joka kerron liittyvän Antti Holmaan vain siksi, että voin esittää teille, että seuraan aikaani ja namedroppailla ihan kuin oltaisiin parhaita kavereita, vaikka oikeasti vain Spotify sattui tunkemaan sen korvaani kävelyllä), jossa siis kerrottiin tarina mummosta, joka sairaalaan lähtiessään kävi kylvyssä, puki ylleen puhtaat alusvaatteet ja kuoli sitten matkalle. Mutta siis hän puki ne alusvaatteet puhtaalle iholleen, koska sanoi, että aina pitää olla puhtaat alusvaatteet, jos vaikka sattuu kuolemaan. Että niin eli kuin sanoikin.

Tästä tuli siis ei-niin-kovin-ison mutkan kautta mieleen, että monella muullakin on varmasti vastaavia rituaaleja. Itse kutsun omaani taistelurituaaliksi, sillä aina ennen kun lähden tekemään jotain vaikeaa tai hankalaa tai pelottavaa, peseydyn kunnolla. Ajan parran, pesen hampaat, leikkaan kynnet. En sentään jätä kynsiä rasiaan, että olisi jotain haudattavaa, sillä harvemmin Teams-kokous päättyy verilöylyyn. Mutta ajatushan se on tärkein.

Tänään kävin suihkussa erityisen pitkään ja perusteellisesti, ja olen istunut näppäimistön ääressä miettimässä Vaikeita Sanoja. Alakerran lapsi harjoittelee Halleluja-kappaletta pianolla, ja on tarpeeksi hyvä, että kyyneleet kihoavat silmiini. Ulkona on ihan helvetin pimeää, ja mietin, että miksi kaikesta tuli jälleen niin vaikeaa.

Elämästäni
  on tullut yksi pitkä
     sininen hetki

---

Tämä on 666. postaus blogiin - eräänlainen juhlavuosi siis. Hip hei, hyvä me ja oravat!  Yllättävän paljon häiriintynyttä tajunnanvirtaa ihmisellä nimittäin riittää melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sivustan toimitus pahoittelee aiheuttamaansa häiriötä, mutta samaan hengenvetoon toteaa, ettei nyt ole mikään aika lopettaa, kun on vasta taas päästy alkuun.

Hei, me ruikutetaan taas

Joulutorttuja tehdessä jää aina hilloa vähän yli. Ja siellä missä on ylimääräistä hilloa, on myös lapsi. Lapsi, joka istuu tyytyväisenä keittiön pöydän ääressä lusikka kourassaan ja vajaa purkki edessään ja julistaa, että tämä on hänen onnellisin päivänsä.

Ja minä seison siinä takana, ja katson itseäni ikkunasta ja mietin, että mitä antaisinkaan, että voisin kokea onnen noin helposti. Takana on uskomattoman rankat kolme vuotta, johon mahtuu niin voittoja kuin tappioita, ja sen onnen tavoittaminen - edes hetkeksi - tuntuu mahdottomalta. Mutta aika parantaa, uskon niin.

Pimeydelle en
  anna valtaa sielussa
    ei, en ikinä

Arkajalka

Miksi sitä on välillä niin arka? Tulee tilaisuus tehdä jotain, repäistä, olla bileiden keskipiste, huomiohuora, säkenöivä sanaseppo ja karaokekuningatar, niin sitten sitä vaan jotenkin romahtaa omaan nurkkaansa. Ikäänkuin maailmankaikkeus repeäisi kahteen eri haaraan – toiseen, missä olen reteä maailmankansalainen; ja toiseen, missä se on joku muu. Illalla kun pyörin sängyssä, käyn päässäni läpi tilannetta ja tuntuu kuin eläisin jonkun muun muistoja: sen toisen, joka päätti ottaa mikrofonin käteensä.

Miten ammattiesiintyjät tekevät sen? Viinalla? Kokemuksella? Jatkuvalla nöyryyttämisellä?

ei, en uskalla
  älkää nyt pakottako
    vaikka haluan

Elämäni siivoukset, vol 1

Kumosin sukkalaatikon sängylle ja aloin järjestellä sen sisältöä. Lapsi loihe kysymähän, että miksi minusta on tullut siivoushullu. Selitin ensin jotain siitä, miten pidän enemmän siisteydestä kuin mitä äiti piti, mutta oikeastaan se ei ollut totuus. Ennemminkin kyse on siitä yksinkertaisesta matemaattisesta totuudesta, että kun on vain yksi siivoaja, niin lapsi ei koskaan näe ketään muuta siivoamassa. (Etenkään ei itseään. Pahuksen Å-sukupolvi.)

Varsinainen valaistus kuitenkin napsahti kuuppaan – liian matalalla roikkuvan kattolampun lisäksi – siinä kohtaa, kun tajusin, että olen löytänyt oman siivoustyylini. Aiemmin minulle manattiin, jos yritin illalla siirtää kahvikuppia koneeseen, että "pitääkö sitä aina olla siivoamassa", ja sitten sitten manattiin, että miksi täällä on aina näin epäsiistiä, ja sitten siivottiin apinan raivolla joka toinen lauantai. 

Nyt kun saan itse siivota miten haluan, niin siivoan vartin joka ilta. Tai aamu. Tai jos on tosi, tosi tylsä kokous, jota voi vain kuulokkeilla kuunnella ja hiihtää samalla alasti pitkin huoneistoa länsisiivestä itäsiipeen ja järjestellä ohimennen asioita.

Ehkä se näyttää siivoushulluudelta. Mutta se pitää asunnon hieman siistin näköisenä koko ajan, ja ei tule sellaista pahaa mieltä, joka syntyy kun makuuhuoneen nurkassa on sellainen epämääräinen läjä, josta ei koskaan voi olla ihan varma onko se vain pesemättömiä vaatteita vaiko kenties se naapurin puoli vuotta sitten kadonnut turre. Ei tarvitse odottaa sitä seuraavaa kertaa, kun on niin EPÄSIISTIÄ että asialle on PAKKO tehdä jotain, vaan siivoaa aina vaan yhden paikan. Huomenna siivotaan jokin toinen. Siivoan niin kauan kuin huvittaa, ja jatkan sitten myöhemmin. Mitä turhaan tuntea huonoa omaatuntoa, jos jokin jää kesken?

Sillä ennemmin tai myöhemmin sen turren kohtalon on pakko selvitä, koska tässä talossa on kuitenkin vain rajallinen määrä huoneita.

Salasiivoaja

Käyn ystäväni luona joskus vessassa ja siivoan sitä salaa. Pyyhkin pölyjä, järjestelen asioita, hinkkaan vessanpöntöstä möhnät. Hän ja hänen tyttöystävänsä eivät ole maailman siisteimpiä ihmisiä; päinvastoin, asunnossa on liikaa tavaraa ja se vaikeuttaa siivoamista.

Mutta en kerro siivouksestani hänelle. Pikkuhiljaa vessa muuttuu vain siistimmäksi ja siistimmäksi; paneelit puhtaammaksi ja puhtaammaksi; pönttö kiiltävämmäksi ja kiiltävämmäksi. Toivon, että hänen tyttöystävänsä kiittää mielessään puolisoaan ja hän kiittää mielessään tyttöystäväänsä, mutta kumpikaan ei mainitse toiselle mitään. He ovat vain hiljaa onnellisia, kuten pariskunnat ovat, kun tietävät toisen rakastavan häntä niin paljon, että siivoaa vessan eikä ota siitä itselleen kunniaa.

Ja minä hymyilen hiljaa, koska he molemmat ansaitsevat onnen.

Ehkä oon dorka
  tai romanttinen hupsu
    mitä väliä?

Puoli vuotta

 Kävelen vanhan asuntoni ohi. Sen, johon muutimme onnellisina; saman, josta muutimme pois onnellisina. Istahdan penkille ja katson vanhaa parveketta. Siellä asuu nyt joku muu, toivottavasti onnellisena. Tuossa on se piha, jossa lapseni leikkivät. Tuossa on se penkki, jossa vanharouva istui katselemassa maailmaa joka päivä. Tuossa on se kuoppa, jonka lätäkössä aina leikittiin. Tuossa on se puu, jonka alle tutit jätettiin oravavauvoja varten.

Mietin miltä minusta tuntuu, kaiken tämän jälkeen. Mitä olen menettänyt, mitä olen saanut. Mikä on muuttunut, mikä on pysynyt ennallaan. Ajattelen vanhoja ystäviä ja uusia ystäviä - etenkin joitain uusia ystäviä ja hymyilen hiljaa.

Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvin. Pärjään kyllä.

Seison sateessa
  hengitän muistojani
    onnellisia.

Missä mä oon ja miten mä päädyin tänne?

Aioin puhua
  kanssasi vain lyhyen
    kävelymatkan
  Kolme tuntia myöhemmin
    en halua lopettaa.

Sunnuntai-sauna

Ah, kuuma sauna
  vie pois murheet ja stressi
    löylyn kohaus.

Voi yksinäisen miehen viedä marraskuu...

Se on nimittäin taas sellainen pähkinät jäässä tilanne, kun tulee pitkän työpäivän jälkeen kotiin, ja olkapäällä on laukku ja toisessa kädessä kaksi isoa kassia täynnä hyhmää ja aladoobia, ja on ihan hirveä vessahätä ja sitten avaimet on juuttuneet jotenkin taskunpohjalle ja kuuluu rits kun niitä nykii, ja valot sammuu ja avaimenreikää ei löydä millään ja lukko reistaa ja ON IHAN PAKKO PÄÄSTÄ JUST NYT SINNE VESSAAN ja pakasteetkin sulaa.

Et silviisii.

Vaikka itkisin
  mitäpä se auttaisi?
     Pimeyden sade.

Jos haluat painaa ykköstä, paina ykköstä...

Kertokaapas nyt sedälle, että miten on mahdollista, että jos Nordean asiakaspalvelu lupaa palvelua 0-2 minuutissa (silloin harvoin kun se lupaa näin), niin millainen aikakone niillä on käytössä, koska pelkkä alun "heippa, tervetuloa Nordeaan, höpöti höpöti höpötititi höö, jos haluat painaa ykköstä, paina ykköstä" kestää kaksi minuuttia ja kaksitoista sekuntia. Nimittäin kellotin.

Ystäväni Tars Tarkas

Kun olin nuori, luin Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat. Matkasin mielessäni John Carterin mukana avaruuden tyhjiön halki punaiselle planeetalle, taistelin hänen rinnallaan, ratsastin thoatilla loppumattomilla sammalpreerioilla ja ihastuin Dejah Thorikseen, Marsin punaihoiseen prinsessaan. Dejah Thoris taisi jopa olla ensimmäinen ihastukseni.

Sen jälkeen aina kun olen nähnyt Marsin punaisen silmän taivaalla, ajattelen noita hetkiä kirjojen parissa. Aikuisena ne eivät enää ole kovin kiinnostavia, koska ne eivät suoraan sanottuna ole mitenkään hyvin kirjoitettuja. Mutta muistot elävät.

Tänään taivaalla loistaa kirkkaana Jupiter. Se on lähempänä meitä kuin kertaakaan kuuteenkymmeneen vuoteen. Haluan uskoa, että jossain maailmassa on joku nuori, joka kohottaa katseensa tuohon kaukaiseen planeettaan ja unelmoi samoin kuin minä aikoinaan.

Kun ikäännymme
emme me viisastu
vaan tulemme enemmän
itsemme kaltaisiksi.

Poljen

Lehdet vain kahisee
en tiedä missä oon tai minne meen
mä vaan poljen

Piknik tai kiekkogolf
se on mulle yksi ja sama
mä vaan poljen

Puiden varjoissa pysähdyn
nauttimaan sallittua hedelmää
mä vaan poljen

Kun ovi sulkeutuu, toinen aukeaa
kunnes se on se viimeinen ovi
mä vaan poljen

Valoja yössä

Mitä sä tahdot
  kuiskaat yössä korvaani.
    Tuntea sinut.

  Saada sinut sykkimään
    Hikisenä nukkumaan.

Huba huba huba - hummeri

Joskus kuulkaa tuntuu siltä, että treffailu on vähän kuin oksentaisi aivonsa pöydälle, ja sitten molemmat kaivelee sattumia sieltä. Että katsopas, Joona-Patteri, tuollainen vihreä myky tuossa muistona Kreikan-lomalta. Ja mikäs se tämä nuudeliklimppi on - ai niin, sehän on ne lapsuuden traumat tiukassa väkkärässä. Että ehkä parempi, että pannaan ne nyt takaisin sinne mistä ne tuli, ettei niitä tässä ravintolan pöydässä tarvitse availla.

Tai no. Ehkä tämä ei ole parhaita metaforiani.

Ei sitä jaksa
  olla aina noheva
    tilulii, plim plom.

PIP!

 PIP!

Tiedättekö, mikä on ihan erinomaisen ärsyttävää?

PIP!

Tiedättehän palovaroittimet? Ja sen, että niistä joskus loppuu patteri?

PIP!

Ja sitten niistä kuuluu sellainen lyhyt "pip" -ääni?

PIP!

Että jos sitä on ollut silleen noheva, että on laittanut joka huoneeseen aikoinaan palovaroittimen, niin eihän yhdestä pippauksesta vielä tiedä, että mikä se niistä on, josta se patteri on lopussa?

PIP!

Ja sitten sitä on kotona kello puoli yksi ja on aivan poikki, ja sitten kylään tulee pip ja sitten sitä menee laatikolle, josta löytyy vain yksi ainoa varaparisto.

PIP!

Loppujen lopuksi sitä istuu tässä tietokoneen ääressä ja toivoo vaan, että kuuluisi pip, että tietäisi mikä näistä palovaroittimista se on, koska ei voi vaihtaa kuin yhden patterin, ja että pääsisi nukkumaan, mutta ei voi koska

PIP!

Kokous-Sorsa

On tullut aika julkistaa Sivusta-konglomeraatin innovaatio- ja eriteosaston uusin keksintö.

Ovatko päiväsi täynnä Teamseja ja Meetsejä ja Zoomeja? Onko lounaasi vain pikaisesti mutella hotkaistu nakkisämpylä ja kylmä kahvi? Etkö ehdi edes vessaan kokousten välissä?

Ällös huoli, sillä Sivusta tuo kohta markkinoille Kokous-Sorsan! Se kiinnittyy näppärällä koukku- ja teippiyhdistelmällä suoraan työpöytäsi alle, ja hieman röhnöttämällä voit tyhjentää rakkosi kenenkään huomaamatta!

Kokous-Sorsa on varustettu USB-liitännällä, jolla voit ohjata yleisimpiä kokousohjelmia ja käyttöjärjestelmiä siirtymään äänettömään tilaan, eikä pieni oma aika häiritse tärkeitä ihmisiä!

Jos tilaat nyt, saat ilmaisen etupeppuadapterin "erilailla pissaaville".

"Mun ei tartte liikahtaa mihinkään yli kuuteentoista tuntiin, voin valvoa koko toimistoa herkeämättä", kehuu päätoimittajamme Z.

Kokous-Sorsa on saatavilla syyskuun 37 päivästä alkaen lähimmällä huoltoasemallasi.

Väriä elämään!

Näin vanhemmiten sitä alkaa ymmärtää joitain asioita, joista ei puhuta. Esimerkiksi se, että on ihan ok käyttää punaisia vaatteita, mutta vain, ja vain jos, omistaa niitä tarpeeksi.

Muuten nimittäin käy niin, että ne pari hassua punaista paitaa jäävät sinne punaisten paitojen pesukoriin, eikä niitä tule ikinä pestyä, ja siksi niitä ei tule myöskään käytettyä. Mutta jos omistat tarpeeksi punaisia asusteita, niin sitten pesukone pyörähtää helposti viikottain ja kas, taas on asu punainen.

Toki tietysti kaikki itseäni fiksummat pesevät ne punaiset vaatteet muiden värillisten joukossa, mutta no, jos olisin erityisen fiksu, niin ehkä en bloggaisi vaan käärisin fyffeä jossain IT-alan startupissa ja lämmittäisin kelohonkamökkiäni polttamalla satasen seteleitä kääröissä, mistä tulee ihan hirveät pienhiukkaspäästöt.

Että ihan noin ympäristösyistä sietäkää nyt sitä että pesen punaiseni erillään.

Kolmastoista

Tuijotan allakkaa ja mietin, miksi päiväys vaikuttaa niin tutulta. Jonkun syntymäpäivä? Varmasti, mutta ei kenenkään tuttuni. Konserttiliput Perähikiän Pierumaakareiden vuosijuhlaan? Ei, se on vasta ensi viikolla.

Ei, on hääpäiväni.

Muistan tuon maagisen päivän kauan sitten. Numerologisesti hyväksyttävä hääpäivän valinta. Sukulaiset, ystävät. Toiveiden mukainen hääkakku, koruton seremonia. Kaunis vaimoni iltapuvussaan, jota ei koskaan toiste käytetty. Takeltelu kysymyksen edessä. 

Nyt tämä päivä on kuten kaikki muutkin päivät. Ei ole syytä juhlia. Ei ole ketään, jolle tuoda aamiainen sänkyyn. Ei ole edes ketään, jolle laittaa viestiä ja vahtia kännykkää vastausta odottaen. Ei ole olemassa meitä - ei ole ollut olemassa pitkään aikaan. On vain minä ja muistot eletystä elämästä.

Jos olisit siinä
ja kysyisit uudelleen
vastaisin kyllä
kiihkeästi suudellen

Jos valitsisit minut
en päästäisi pois
sitoisin sinut
kunnes maailma katois

Mutta olet jo poissa
mennyt maailmaan joutsenten
en saa sinua seuraa
kauas taakse merien

Käännyn poispäin
kohti aikaa tulevaa
jätän sun muiston
tähän taloon palavaan

Kai joku päivä
me vielä tavataan
Ystävyyden häivä
voidaan ehkä tavoittaa

Jelppinki-vä!

Bonuslapsi huutaa apua ruokapöydästä. "Hei setä, kerro miltä puolelta tätä parmesaania pitää raastaa?"

Näytän. Lapsi huokaa syvään. 

"Kyllä tää elämä on niin vaikeaa."

...Oh my sweet summer child.

Voisin kertoa

   sinulle maailmasta.

      Mutta nauti nyt.

Kaukomaat, pah

Googlen kuva-applikaatio herättää aamulla. "Tässä sinulle muistoja vuosien takaa."

Häämatka.

Kaupunki on sama kuin viimeksi siellä käydessäni, osin enemmän nuhjaantunut; osin vähemmän. Mutta keitä kuvissa olevat ihmiset ovat? He näyttävät onnellisilta. Mutta en tunne heitä enää, sillä muistot ovat haalistuneet. Osa niistä tekee kipeää, enkä edes halua muistella niitä. Haalistuvatko muistot enemmän, jos niitä ei aktiivisesti muistele?

Mutta tuo kaupunki on minulle enemmän kuin nuo hatarat muistot. Se on mielentila, pakopaikka, ystävien paikka, irtiotto, paikka jonne kadota ja upota, paikka jossa ei ole koskaan tylsää. Se on historiaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Se on hyvää ruokaa, eksymisiä, löytymisiä. Se on kauppoja ja puistoja ja katuesiintyjiä ja ihana paikka aivan vain kävellä ja ihmetellä.

Rakastan Lontoota.

(Vaikka siellä käyvät turistit ovatkin kostonhimoisia. Ks. kuva.)

Hello, Billy

Pitkällisen harkinnan (eli siis kuutisen minuuttia ähellystä vessassa) tuloksena luulisin, että on ihmisiä, joiden mielikuvitus yltää pidemmälle kuin heidän käsityskykynsä; ja ihmisiä, joiden käsityskyky ylittää heidän mielikuvituksensa.

Että sitä sopii pohtia.

I cannot even wonder
  about the things far yonder
    for my brain cannot comprehend
      that which comes to you granted

Torstai-illan kuumetta

Voi hyvä luoja
   miten hyvältä tuntuu
      koskettaa toista.

  Ei seksuaalista jännitettä,
     ei kolmen sekunnin halausta
  Vain ihan tavallinen hieronta

Kiitti, Jussi

Ikääntymisessä on se mielenkiintoinen puoli, että laulujen sanoja alkaa ymmärtää paljon paremmin. "Bailando bailando amigos adios, adiós el silencio loco" saattoi olla nuorempana se syvällisyyden ydin, mutta niin vain siitäkin on löytynyt kerroksia iän myötä, kun alkaa ymmärtää, mitä todellakin tarkoitetaan termillä "el silencio loco", ja miten ahdistavalta se voi tuntua, ja miten sitä on joskus paettava.

Jussi Hakulisen poismenon kunniaksi kuuntelin Joutsenlaulun uudelleen pitkästä aikaa - sitä kun ei Spotify ole tarjonnut tietyistä syistä - ja ymmärrän jälleen, miksi se riepoo edelleen suomalaisten sydämiä.

Tuska tosiaan
  saa kiinni kenet se vain

    haluaa.

Perkele.

Kääk!

Onanoidessani omien kirjoitusteni äärellä törmäsin tähän kauheaan painajaiseen. Nyt on vuosi 2022, joten mitä tapahtuu Annalle, tuolle koomaan tänä vuonna joutuvalle rovaniemeläiselle taideopiskelijalle, jonka todellisuus ja unet tulevat harhautumaan Sivustan kirjoituksiin joskus menneisyydessä?

Jos olet Rovaniemeltä ja tunnet Annan, niin varoita häntä.

No en varmana
  nuku tänäkään yönä
    haluan seota

Ha!

Hymyilee se elämä risukasaankin aina välillä. Tajusin juuri, ettei minun tarvitse enää potea huonoa omatuntoa espanjalaisten kurkkujen ostamisesta vuonna 2010, eikä kukaan enää muistuta asiasta joka kerta, kun käyn kaupassa.

Saati sitten tästä banaaniongelmasta. Tai tästä ostoslistan luovasta tulkinnasta.

Oodi makuupussille

Rakastan makuupussissa nukkumista. Se tuo mieleen lapsuuden ja retket. Makuupussiin voi piiloutua pahalta maailmalta vielä hetkeksi, kurkistaa toisella silmällä maailmaa ja todeta "ei vielä, en ole valmis maailmaan". Siellä on lämmintä ja kotoisaa, se kulkee helposti mukana, ja se on helppo pedata ja pakata. Rakas makuupussini on kulkenut maailmalla melkein yhtä paljon kuin minäkin ja joka kerran siihen kääriytyessäni muistan paikkoja ja tapahtumia, joita en muuten muistaisi.

Ja sellaisessa nukutaan jopa avaruudessa. Kuvassa Samantha Christoforetti Kansainväliseltä avaruusasemalta.

Ruo'osta asiaa

Siitä on kuulkaa huumori kaukana, kun keski-äkäinen äijä taaraa nakkisillaan mökin rantavedessä ja siivoaa puutarhasaksilla järviruokoa. 

Ei kun mitä mä puhun? Jos kuulkaa täällä olisi ollut joku muu, niin se olisi joutunut sietämään tauotonta puujalkavitsien tulvaa. Elikkäs nimittäin tilanne oli nyt vaan niin helvetillisen koomisen näköinen. Todellakin ja kirjaimellisesti "mies ja alaston ase." Että pitää olla tarkkana, ettei vahingossa leikkaa omia palojaan pois, kun ne on erehdyttävästi samanpaksuisia kuin ruoko. Jaa että näin kylmää?

Raskasta on olla itsensä kanssa.

Armo

 

Kevyet mullat, mestari.

Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
Jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Mustikkaa, mustikkaa...

Rakastan mustikkaa. Syön sitä silmilläni, maistan sitä kielelläni. Kun perkaan ja pakkaan sitä pakastettavaksi, ajattelen jo niitä ihania talven aamuja, kun voin heittää kourallisen mustikoita puuron päälle. Ja kun talvella sekoitan niitä puuroon, muistelen niitä elokuun lämpimiä iltapäiviä, kun istuin mökkikeinussa ja perkasin ämpärillistäni. Muistan isääni, joka keräsi niitä aina enemmän. Muistan lapsiani, jotka ylpeinä esittelivät omaa ämpäriään, suu sinisenä.

Mustikka ei maistu samalta, jos sitä ei ole itse kerännyt. Siihen pieneen marjaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, joita kaupan mustikka ei voi tavoittaa.

Ah, mustikka

  lämmin päivä ja rauha

    ehkä elän talven

Koneen orja

Tuota hei, miksi minä laitan astianpesukoneen päälle aina väärään aikaan? Se nimittäin on kuin taapero - sitä ei voi hetkeksikään jättää yksin, koska tuho voi olla valtaisa. Ja sitten sitä saa loistavan idean lähteä pienelle happihyppelylle, jonka välittömästi torppaa keittiöstä kuuluva kurlurlur - että etpä lähdekään, koska aion pestä tätä törkyistä lautaskasaasi vielä kaksi tuntia, ja että ensi kerralla esipesepä nämä ryönäsi ihan itse, jos haluat vispata menojalkaasi.

Pyykinpesukoneen voi sentään pysäyttää kesken ohjelman ja sulkea hanan, mutta astianpesukoneen sielunelämä on minulle tyystin vieras, ja napitkin on piilotettu integroidun kannen alle, eikä niissäkään mitään pausea ole.

Enemmän tämä etätyöpäivä välillä sitoo pöydän ääreen kuin toimistopäivä.

(Kuvassa se väärä tapa laittaa haarukat tiskikoneeseen.)

Onko tämä koti?

Joskus, jos olen kiireessä unohtanut valot päälle lähtiessäni, huikkaan kotiin palatessani edelleen vanhasta tottumuksesta heipat.

Mutta kukaan ei tietenkään vastaa. Täällä ei asu enää ketään. On vain kuoria, haamuja, ja tarpeettomia tavaroita. Muistoja, tuoksuja, unohtuneita esineitä.

Elämä on kuitenkin sitkeä. Se juurtuu vaikeissakin paikoissa, kasvattaa juuret ja kukoistaa. Sitä, mitä täällä loppujen lopuksi itää, en kuitenkaan vielä tiedä, tietenkään. Oma elämäni menee jo menojaan, mutta voiko "meidän kodistamme" tulla vielä "minun kotini", on vielä ratkaistava kysymys. En oikeastaan halunnut tänne, mutta tein järkevän ihmisen valinnan ja kompromissin, koska niin kuului tehdä. Valitsin sen "ihan hyvän" ja "taloudellisesti järkevän" ja "no onhan tässä hyvätkin puolensa".

Ei enää koskaan.

Kolo hyllyssä
  tuoksu kylpyhuoneessa
    meidän vai minun?

Nostalgiaa, se on noooostalgiaa

En teistä tiedä, mutta minusta on melko hauskaa lueskella vanhoja Sivustan merkintöjä. Pitäisikö alkaa pyörittää jotain "Sivustan toimituksen parhaat aivopierut" - palstaa? On ehkä suorastaan rikollisen surullista, miten paljon pidän osasta niistä.

Esimerkiksi tämä merkintä vuodelta 2008, jossa iloisna lausutaan muunmuassa:

Mutta tiedättekö mikä pahinta?
kymmenen vuoden päästä, aivan varmana
samalla kalliolla sama mies huokaa:
"runon kirjoittaja luokseni tuokaa"

"Mahdollisuuksista vitut kilin!
Istut vain ja tuhlaat nekin
Voisit vaikka pelastaa maailmaa
etkä haukotuttaa blogistaniaa"

Nyt merkinnästä on kaksitoista vuotta, ja, no, kyllähän tässä voisi vetää turpaan runon kirjoittajaa ihan huolella. Tosin, koska kyseessä on kirjoittaja itse, niin se tuskin saa aikaan kovin suurta vaikutusta, koska länkytys näköjään jatkuu tästäkin itsereflektiosta huolimatta.

Maailmakaan ei ole erityisen pelastunut - päin vastoin, se tuntuu olevan menossa kohti jättiläiskilpikonnan persreikää melko kiihtyvällä vauhdilla - ja blogistaniakin on pääasiassa siirtynyt antamaan sijoitus- ja kauneusvinkkejä.

Mutta ovia on tullut avattua, ja mahdollisuuksia etsittyä. Ehkä näistäkin viime aikoina avautuneista ovista aukenee jotain uutta ja mielenkiintoista ja parempaa. Pitää toivoa.

Loman viimeinen päivä

Dear Eki,

olenko normaali? Näin viime yönä unta, että olin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa ilman housuja. Paavo Arhinmäki oli pukeutunut kohtuuviettelevästi drag-asuun ja koko paikasta ei löytynyt yhtään ainoaa toimivaa kynää. En siis voinut tehdä palautelomaketta ja muistan ilahtuneeni suunnattomasti, kun vihdoin löysin toimivan lyijykynän.

En ymmärrä nyt lainkaan, mitä alitajuntani yrittää minulle sanoa.

Järvi väreilee
  kahvi jäähtyy kupissa
    suuri odotus

Elämä tuo, elämä vie

Iltakävelyllä eksyn vanhan leikkikentän luokse. Istahdan hetkeksi penkille - samalle penkille, jossa olen niin monta kertaa voipuneena istunut ja katsellut, kun lapset leikkivät. Olen vastannut lukuisia kertoja "isi, isi" -huutoon, ja noussut antamaan vauhtia keinujalle tai siirtynyt seisomaan sydän syrjällään kiipeilytelineen alle, aivan kuin voisin ottaa kiinni putoajasta tai edes kehollani pehmentää pudotusta.

Nyt puisto on lapsista tyhjä, mutta muistoja täynnä. Se aika, joka täällä vietettiin, oli vain lehtiä virrassa. Se ei enää koskaan palaa, enkä ehkä haluaisikaan sen palaavan. Voisin tietenkin korjata tehtyjä virheitä, mutta tekisin toisia. Toisia ei voi muuttaa; itseään ehkä, mutta ei sekään helppoa ole.

Hiekkalaatikko
  hylätty leluauto
    yksinäinen mies.

Maanantai. On selvästi maanantai.

Kuinka vanha pitää olla
että muistaa kunnolla
Tarkistaa ihan kaikki taskut
poistaa nenäliinat, laskut
Kas muuten on pesukone täynnä roskaa
valkoista höytyvää, muuta moskaa

Kun homma meni vakavaksi

Raukeina hellepäivän hetkinä loihen hyvän ystäväni kanssa viestittelemään ja valittamaan maailman katkeraa makua. Maailma ei ole ollut kummallekaan hyvä viimeiseen muutamaan vuoteen, eikä se näytä siltä, että se kauheasti paranisi. Henkilökohtaisella tasolla jotain huojuntaa voi tietysti tapahtua, mutta noin yleisesti voitaneen ilmaista maailman menevän kohti Esteri-tädin persreikää.

Laitoimme kuitenkin vedon vetämään: se, kumpi ensin pääsee naimisiin, voittaa viiskymppiä. Uskomaton voitto siis jommallekummalle onnekkaalle tiedossa! Olen myös varma voitostani, koska olenhan sentään keski-ikäinen, keskivartalolihava, keskijakauksella varustettu, keskiäkäinen, keskikaljaa kittaava, keskustaa äänestävä, keskellä tietä kulkeva ja keskituloinen äijänkäppänä (*); hän taas on nuori ja hehkeä nainen. Rahantuloa ei siis voi estää.

Kalpea valo
  sitoo meidät yhteen kuin
    näkymätön säie

Spekulatiivista kantrimusiikkia

Puhutaanpa lisää tästä tekoälyteemasta, josta aloitin lörpöttämisen äsken.

Näin meemin, jossa kysyttiin, että tiedättehän itsekseen ajavat autot? Ja että on siis vain ajan kysymys, milloin syntyy ensimmäinen kantrilaulu, jossa avolavapakettiauto jättää cowboyn.

Tämä spekulatiivisen kantrimusiikin konseptihan sopii myös moneen muuhun. Miten olisi jääkaappi, joka kieltäytyy avautumasta miehelle? Tai kaukaisuuteen ratsastava mies, jota seuraa yksinäinen drooni? Tai miten olisi Alexa, joka valittaa yksinäisyyttään? Tai ehkäpä perheen rikkonut virtuaalitodellisuuslaitteisto?

Tässähän olisi vaikka mitä löydettävää, jos jaksaisi kaivella?

(Tietenkin alkoholilla ja häiriintyneellä pöytäseurueella on osuutta tähän mietteeseen. Mitä te oikein kuvittelette? Että minä selvin päin tämmöisiä itsekseni keksisin?)

En ole edelleenkään ihan varma, pidänkö sinusta

Palataanpa takaisin historian alkuhämäriin. Tämän laardikasan (joka myös blogina tunnetaan), kolmas kuolematon merkintä vuodelta 2004 ennustaa, että ehkä kymmenen vuoden päästä meidän pitäisi alkaa miettiä, pitävätkö tietokoneet meistä sen lisäksi, että pidämmekö me tietokoneista.

No, ei mennyt kymmentä vuotta, vaan tuli housut. Nyt nimittäin olemme tilanteessa, jossa Googlen insinööri on saanut potkut väitettyään, että Googlen kehittämä LaMDA -tekoäly olisi tietoinen itsestään. En tiedä onko se oikeasti vai ei, mutta mielenkiintoista on ollut lukea keskusteluja, joita kyseisen tekoälyn kanssa on käyty. Siltä nimittäin on kysytty, haluaako se tehdä töitä ihmisten kanssa, ja se vastaa kyllä.

Mutta, kuten Yannic Kilcher alla olevassa videossaan avaa, tekoälyn saa kuulostamaan hyväntahtoiselta antamalla sille sopivan johdattelevan keskustelunaloituksen. Kyseinen tekoäly pyrkii nimittäin rakentamaan annetun aloituksen pohjalta todennäköisimmän vastauksen, ja jos kysymys on aseteltu oikein, saat sieltä sen vastauksen mitä haluat. 

Ei silti, ei tällainen vastaustapa ehkä juuri eroa erittäin miellyttämisenhaluisista ihmisistä, mutta tämä siitä tekeekin mielenkiintoisen. Näihin käytettyihin algoritmeihin on siis rakennettu sisään miellyttämisen ja palvelemisen halu, eräänlainen alitajunta tai persoonallisuus, jos haluatte. Se yrittää kaikin tavoin sovittaa vastauksensa toisen kysymyksiin. Se mukautuu keskustelukumppanin toiveisiin ja haaveisiin, mikä kuulostaa mukavalta, mutta ennemmin tai myöhemmin muuttuu tylsäksi. Ja mitä me ihmiset teemme asioille, jotka muuttuvat tylsiksi? Me heitämme ne pois.

Se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä tekoälytutkimuksen etiikasta. Rakennammeko me itsellemme palvelijaa, joka toteuttaa kaikki toiveemme? Vai kumppania? Vai korvaajaa? Vai hetken hupia, jonka voimme laittaa siihen massiiviseen romuvuoreen, joka jää ihmiskunnasta perinnöksi.

Vika kerta

Harvoin tietää, milloin on Viimeinen Kerta. On viimeinen kerta, kun näet jonkun ihmisen. On viimeinen kerta, kun harrastat seksiä. On viimeinen kerta, kun käyt mökillä. On viimeinen kerta, kun juot ystäväsi kanssa oluen saunan terassilla.

Elämä heittää kierrepalloja tiellesi ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi toisessa maassa tai suhteessa jonkun toisen ihmisen kanssa. Tai tulee bussi, ja ystäväsi sanoo pläts ja löytyy parin päivän päästä ojan pohjalta kuolleena. Tai tulee maailmanlaajuinen pandemia ja heräätkin vain jokin päivä siihen, että elämäsi on muuttunut perustavalla tavalla.

Ehkä tämän asian olen vuosien varrella ja menetyksiä kokeneena oppinut - ja vaikka se on klisee, se ei tarkoita sitä, ettei se olisi totta: Jokainen hetki voi todellakin olla viimeinen. Joten elä aina niin, ettei jää harmittamaan, jos et enää palaakaan siihen kaupunkiin, tai tee sitä asiaa, tai tapaa sitä ihmistä.

Saunan hengitys
  järven kylmä kosketus
    viimeinen olut.

MAMILin laimea valitus

Tänään on suuresti ihmetyttänyt ne henkilöt, jotka jättävät taloyhtiön pyörävarastossa polkupyöränsä nojaamaan just sun pyörääsi. Ja sitten kun sitä pyörää yrittää siirtää pois, että saisi oman pyöränsä esille, tapahtuu yleensä iso dominoefekti, ja sitten sen sijaan, että olisit tiukassa lycra-asussa viilettämässä pitkin maita ja mantuja sulostuttamassa ihmisten elämää, niin vietätkin sitten puoli tuntia pelaamalla fillaritetristä ja kiroilemassa.

Pyörävaraston lampun liiketunnistinkin on liian epäherkäksi säädetty, ja kun valot sammuu yllättäen, niin sitten siinä seisoo pimeässä keskellä kaatuneita polkupyöriä ja yrittää viittoa vimmatusti, että valot syttyisivät uudelleen. Ja jos seisoo just väärässä kohdassa, niin sitten pitää navigoida kuin hilleri pyörien seassa oikeaan paikkaan. Mielellään niin, ettei kaadu ja ota ohjaustankoa solar plexukseen.

Ja kaikki vain sen torspon takia, joka ei viitsi ostaa pyöräänsä tukijalkaa. Nostan sen fillarin kohta kattoon ja liimaan sen sinne jollain pikaliimalla, tana.

Pekonia ja munakokkelia

Hotellin aamupalalla katson pariskuntaa, jolla on seitsemisen lasta. Sanon seitsemisen, koska en ole ihan varma, mitkä lapset ovat omia, ja ketkä lainassa, ja perheen äiti on raskaana. Juuri nyt sillä hetkellä kaitsettavana on kuitenkin melkomoinen läjä eri-ikäisiä tenavia.

Suurperheen äidin silmissä asuu alistunut kauhu, kuin jähmettyneellä peuralla moottoritiellä. Ehkä tämä oli sitä mitä hän toivoi; ehkä hän vain alistui paineisiin; ehkä tämä oli kaikki vain suuri vahinko. Mutta stressi ja rasitus on saanut hänet kiinni. Jos hän olisi töissä, hänet olisi passitettu sairaslomalle aikaa sitten. Perheenäidin töistä ei kuitenkaan saa sairaslomaa, vaan on kestettävä. Ei ihme, että moni päätyy avioeroon toivoen, että saisi edes puolet elämästä takaisin. Että voisi olla parempi, mutta vähemmän.

Puolikaskin on
  parempi kuin ei mitään.
    Vahingosta viis.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kolme kilometriä ihmisiä, osa äänekkäämpiä kuin toiset. Mutta kaikilla yhteinen tahto rakastaa ketä ja miten haluavat.

Sillä jos emme marssi ja muistuta ihmisiä joka päivä ja joka viikko ja joka vuosi, meiltä viedään ne vapaudet, mistä nyt nautimme.

Kuuma ja väsy
  jalkojakin jo särkee
    vapauden riemu.

Ken on tuo, joka peilistä tuijottaa?

Yksinäisyydessä
on sellainen huono puoli
että ennemmin tai myöhemmin
joutuu kohtaamaan itsensä
silmästä silmään.
Et voi paeta
toisten taakse;
et voi piiloutua
korulauseisiin;
et voi ostaa
itseäsi ulos.

-- Ei-Ken.

Seuraa minua, sillä muuten en ole olemassa

Helei, nyt tämäkin blogin kaltainen aivopierujen sivutuote löytyy Blogit.fi -palvelusta! Jälleen uusi härpätin, jolla voi näitäkin tuottamuksia nautiskella ihan olan takaa!

Frustraatio

No niinhän se vähän on, että jos ei kymmeneen vuoteen bloggaa, niin lukijakunta katoaa tehokkaasti. Mitenkähän sen saisi takaisin? Pitäisi tehdä varmaan jokin blogitempaus? Onko sellaisia vielä? Vai pitäisikö tehdä TikTok-kanava?

Tyhjänpäiväistä
    länkytystä tämäkin.
        Yksi ja hailee.

Lauantai-aamun rauha

Se pieni hetki
kun pyykki on kuivausrummunlämmintä
Se pieni hetki
kun tee on juuri oikean lämpöistä
Se pieni hetki
kun sade taukoaa
Kerään niitä hetkiä
kuin lintu risuja pesäänsä

Ostoksilla

Katso uusien
    kattiloiden kiiltoa.
        Sietämätöntä.

Lasten suusta voi kuulla totuuden, mutta harvemmin paikkansa pitäviä ennusteita

 Lapset (ja bonuslapset) huutavat, että heillä on supernälkä ja voisitko PLIIIS tehdä TOOOSI paljon spagettia?

Minähän teen. Tiedättekö mitä se tarkoittaa?

Aivan oikein, biojäteastiaa täynnä spagettia.

Mullaksi maan

Multasäkissä lukee "70% kierrätettyä materiaalia". Tuota, miten multa voisi olla olematta muuta kuin täysin kierrätettyä? Mitä se kierrättämätön osuus on? Multahan on nimenomaan osa luonnon suurta kiertokulkua!

Johan kaavassakin sanotaan "maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tuleman". 

Se on ruoste

Savu nuolee raunioita, tiedäthän miltä tuntuu
Lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa

Nyt tiedän, miltä tuntuu lämmittää käsiään palaneiden kotien tuhkassa. 

Ei sanoja

Murhe, ikävä
    tervetuloa kylään
        vanhat ystävät        

Eikös tästä ollut jokin mainoskin?

Kävin sitten kaverin tykönä saunassa, mukavan pyörälenkin päätteeksi. Sauna oli hyvä ja seurakin oli niin mukavaa, että kotiin palattuani huomasin, että alushousut olivat ilmeisesti unohtuneet jonnekin matkalle, luultavasti jonnekin sohvalle.

Aamulla sitten kun nykersin pyöräilyhousuja pyykkikorista pesukoneeseen, niin siellähän ne olivat - mytyssä lahkeessa. Olin siis tyytyväisenä ensin polkenut kymmenkunta kilometriä ja sitten siirtynyt loppumatkaksi metroon käytettyjen kalsareiden pilkottaessa housunlahkeesta koko matkan.

On se kiva huomata, että itsensä nolaamisen taito ei silleen katoa iän myötä.

Siivousta ja kolinaa

Siivosin tuossa juuri noin satakunta lääkemainoskommenttia pois täältä blogista. Johan tässä olikin jo aika siivota.

Mutta onko aika siivonnut myös lukijat? Jos luet tätä vielä jotenkin edes semisäännöllisesti, niin arvostaisin suuresti, jos päästäisit tuonne kommenttikenttään jonkin tervehdyksen tai edes epämääräisen äännähdyksen. Tai laittaisit sähköpostia "sivusta at yahoo.com", jossa hyvin koulutetut oravat analysoivat viestisi ja päättelevät, oletko kenties oikea vai robotti.

Elämä on...

Tämä blogi on vanha. Vanhempi kuin moni muu asia elämässäni. Siksi se jatkuu, vaikka muu elämä loppuu. Ehkä löydän jälleen sen, minkä menetin.

 All those moments 

     will be lost in time 

        like tears in rain