Joskus, jos olen kiireessä unohtanut valot päälle lähtiessäni, huikkaan kotiin palatessani edelleen vanhasta tottumuksesta heipat.
Mutta kukaan ei tietenkään vastaa. Täällä ei asu enää ketään. On vain kuoria, haamuja, ja tarpeettomia tavaroita. Muistoja, tuoksuja, unohtuneita esineitä.
Elämä on kuitenkin sitkeä. Se juurtuu vaikeissakin paikoissa, kasvattaa juuret ja kukoistaa. Sitä, mitä täällä loppujen lopuksi itää, en kuitenkaan vielä tiedä, tietenkään. Oma elämäni menee jo menojaan, mutta voiko "meidän kodistamme" tulla vielä "minun kotini", on vielä ratkaistava kysymys. En oikeastaan halunnut tänne, mutta tein järkevän ihmisen valinnan ja kompromissin, koska niin kuului tehdä. Valitsin sen "ihan hyvän" ja "taloudellisesti järkevän" ja "no onhan tässä hyvätkin puolensa".
Ei enää koskaan.
Kolo hyllyssä
tuoksu kylpyhuoneessa
meidän vai minun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti