Hei, me ruikutetaan taas

Joulutorttuja tehdessä jää aina hilloa vähän yli. Ja siellä missä on ylimääräistä hilloa, on myös lapsi. Lapsi, joka istuu tyytyväisenä keittiön pöydän ääressä lusikka kourassaan ja vajaa purkki edessään ja julistaa, että tämä on hänen onnellisin päivänsä.

Ja minä seison siinä takana, ja katson itseäni ikkunasta ja mietin, että mitä antaisinkaan, että voisin kokea onnen noin helposti. Takana on uskomattoman rankat kolme vuotta, johon mahtuu niin voittoja kuin tappioita, ja sen onnen tavoittaminen - edes hetkeksi - tuntuu mahdottomalta. Mutta aika parantaa, uskon niin.

Pimeydelle en
  anna valtaa sielussa
    ei, en ikinä