Kuuntelin Antti Holman podcastia (joka siis ei ole podcast ensinkään, eikä siihen etenkään saa antaa palautetta, joten tämä siis ei ole palaute, vaan ihan satunnainen muisto, joka kerron liittyvän Antti Holmaan vain siksi, että voin esittää teille, että seuraan aikaani ja namedroppailla ihan kuin oltaisiin parhaita kavereita, vaikka oikeasti vain Spotify sattui tunkemaan sen korvaani kävelyllä), jossa siis kerrottiin tarina mummosta, joka sairaalaan lähtiessään kävi kylvyssä, puki ylleen puhtaat alusvaatteet ja kuoli sitten matkalle. Mutta siis hän puki ne alusvaatteet puhtaalle iholleen, koska sanoi, että aina pitää olla puhtaat alusvaatteet, jos vaikka sattuu kuolemaan. Että niin eli kuin sanoikin.
Tästä tuli siis ei-niin-kovin-ison mutkan kautta mieleen, että monella muullakin on varmasti vastaavia rituaaleja. Itse kutsun omaani taistelurituaaliksi, sillä aina ennen kun lähden tekemään jotain vaikeaa tai hankalaa tai pelottavaa, peseydyn kunnolla. Ajan parran, pesen hampaat, leikkaan kynnet. En sentään jätä kynsiä rasiaan, että olisi jotain haudattavaa, sillä harvemmin Teams-kokous päättyy verilöylyyn. Mutta ajatushan se on tärkein.
Tänään kävin suihkussa erityisen pitkään ja perusteellisesti, ja olen istunut näppäimistön ääressä miettimässä Vaikeita Sanoja. Alakerran lapsi harjoittelee Halleluja-kappaletta pianolla, ja on tarpeeksi hyvä, että kyyneleet kihoavat silmiini. Ulkona on ihan helvetin pimeää, ja mietin, että miksi kaikesta tuli jälleen niin vaikeaa.
Elämästäni
on tullut yksi pitkä
sininen hetki
Tämä on 666. postaus blogiin - eräänlainen juhlavuosi siis. Hip hei, hyvä me ja oravat! Yllättävän paljon häiriintynyttä tajunnanvirtaa ihmisellä nimittäin riittää melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sivustan toimitus pahoittelee aiheuttamaansa häiriötä, mutta samaan hengenvetoon toteaa, ettei nyt ole mikään aika lopettaa, kun on vasta taas päästy alkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti