Siinä minä seisoin, vavisten kauhusta. Kuikuilin kulmieni alta kanssaihmisiä, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota puuhailuuni. Yritin seistä mahdollisimman luonnollisena, aivan kuin tekisin tätä joka päivä, mutta olin varma, että kaikki tuijottivat minua ja näkivät kun häpeä punki esiin ihohuokosistani.
Ojensin käteni ja sivelin sen karheaa pintaa, joka tuntui muovin alla selvästi. Rohkaistuin ja otin sen käteeni, sitten sujautin sen nopeasti piiloon ostoskoriini. Kukaan ei huomannut - tai jos huomasi, ei tuntunut välittävän. Urheana ojensin käteni, otin toisenkin, myöhempää käyttöä varten, mumisin itselleni.
Häpeän puna kohosi poskilleni ja hiippailin syyllisenä kohti kassaa. Olin varmuuden vuoksi valinnut kaupan, jossa on itsepalvelukassat, ettei tarvitsisi kestää sitä syyllistävää tuijotusta, jonka ostokseni olisi varmasti aikaansaanut.
Kotona purin ostokseni keittiön pöydälle. Siinä, vasten pyökinpunaista pintaa, oli kaksi espanjalaista kurkkua. Kuuntelin vielä hetken, kaikuisiko asunnossa aineeton paheksunnan ääni, mutta ei, mitään ei tapahtunut ja vannoin, etten tästä julkisesti kertoisi kenellekään.
Vihanneksetkin
kantavat muistojamme,
nauran Prismassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti