Ha! Vähänpä tiesivät oravat tuolloin armon vuonna 2007, että meidät hylätään niin perusteellisesti, että tämän blogin olemassaoloa ei muista enää kukaan.
Mutta silti kirjoitan tänne, perkele.
Tuli tunne, että jos en nyt kirjoita, en ehkä koskaan enää kirjoita tänne.
Siitä on muuten kaksi vuotta kun Sivusta sai viimeksi sähköpostia.
Mutta miksi kirjoittaa, jos ei ole mitään sanottavaa? Miksi pakottaa itsensä tarttumaan näppäimistöön ja vuodattamaan ajatuksiaan ruudulle, kun ajatuksia ei ole?
Ei pysty. Liian hapokasta, sanoisi Olli-serkku.
Koska ilman tekstiä minua ei ole. Olen olemassa vain lukijoitteni mielessä, ja hetkellisenä tummana varjona näytön loisteessa.
Kirjoitan, jotta olen.
Karsea häly
viillän ranteeni auki
näppäimistölle
Kostutan kivullani
viimeisetkin kirjaimet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti