Hiljaa nousen kalliota
askel painaa vanhusta
mieli silti vakaana
niinkuin pikkupoikana
Enpä koskaan hurjastellut
saati sitten hurskastellut
ei se koskaan viehättänyt
kadutakaan ei se nyt
Sitä miettii joskus silti
saisko elämästä muuta irti
kokeiltu on tämä, kiitos
vaihdossa vanhan huolitteko pois?
Ei siitä tunnu olevan kauaa
kun lähdin halaamaan maailmaa
kaikki polut tuntemattomina
kaikki ovet avoimina
Nyt olen valintani tehnyt
ja takuuaikakin umpeutunut
palautuksia ei enää vastaanoteta
ei edes niitä rikkinäisiä
Miksi siis mieleni luulee
olevansa nuori edelleen
muistaa ne vanhat päivät
kun ne ovet apposina olivat?
Mutta tiedättekö mikä pahinta?
kymmenen vuoden päästä, aivan varmana
samalla kalliolla sama mies huokaa:
"runon kirjoittaja luokseni tuokaa"
"Mahdollisuuksista vitut kilin!
Istut vain ja tuhlaat nekin
Voisit vaikka pelastaa maailmaa
etkä haukotuttaa blogistaniaa"
"Musta sumu vääjäämättä lähestyy
silti joka hetki uutta syntyy
Kuolo korjaa, kuinkas muuten
älä voivottele, vaan carpe diem."
Kaikki juoksee kohti nollaa
mutta ennen kuin narun päässä ollaan
pitää muistaa: ne tehdyt valinnat
uudet mahdollisuudet minulle avasivat.
Alkuun tässä hommassa ei pääse
mutta eteenpäin mennään juosten
kunhan ei liikaa taakse katsota
olan yli menneitä kuikuilla.
Jokainen päätös, joka sulkee yhden oven, avaa aina uuden maailman ja uusia ovia. Pitäisi vain aina muistaa se, kun herkeää miettimään mitä olisi voinut tai voisi olla, mutta on se niin pirun hankalaa. Mutta ehkä jos sen tällä lailla kirjoittaa itselleen auki, se saattaa tuolla taka-aivossa hetken pidempään säilyä.
(Innoittajana tämä Turistin kirjoitus, joka melko läheltä täältäkin liippaisee.)
Ai, sanoi hän seuraavana päivänä, niin, tämähän oikeastaan sopii myös 91-vuotiaalle Suomelle, joka omanlaisensa ikääntynyt on sekin, ja näin ollen mennee mainiosti myös Runotorstain yksitoistakymmentäensimmäisenä haasteleena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti