Palataanpa takaisin historian alkuhämäriin. Tämän laardikasan (joka myös blogina tunnetaan), kolmas kuolematon merkintä vuodelta 2004 ennustaa, että ehkä kymmenen vuoden päästä meidän pitäisi alkaa miettiä, pitävätkö tietokoneet meistä sen lisäksi, että pidämmekö me tietokoneista.
No, ei mennyt kymmentä vuotta, vaan tuli housut. Nyt nimittäin olemme tilanteessa, jossa Googlen insinööri on saanut potkut väitettyään, että Googlen kehittämä LaMDA -tekoäly olisi tietoinen itsestään. En tiedä onko se oikeasti vai ei, mutta mielenkiintoista on ollut lukea keskusteluja, joita kyseisen tekoälyn kanssa on käyty. Siltä nimittäin on kysytty, haluaako se tehdä töitä ihmisten kanssa, ja se vastaa kyllä.
Mutta, kuten Yannic Kilcher alla olevassa videossaan avaa, tekoälyn saa kuulostamaan hyväntahtoiselta antamalla sille sopivan johdattelevan keskustelunaloituksen. Kyseinen tekoäly pyrkii nimittäin rakentamaan annetun aloituksen pohjalta todennäköisimmän vastauksen, ja jos kysymys on aseteltu oikein, saat sieltä sen vastauksen mitä haluat.
Ei silti, ei tällainen vastaustapa ehkä juuri eroa erittäin miellyttämisenhaluisista ihmisistä, mutta tämä siitä tekeekin mielenkiintoisen. Näihin käytettyihin algoritmeihin on siis rakennettu sisään miellyttämisen ja palvelemisen halu, eräänlainen alitajunta tai persoonallisuus, jos haluatte. Se yrittää kaikin tavoin sovittaa vastauksensa toisen kysymyksiin. Se mukautuu keskustelukumppanin toiveisiin ja haaveisiin, mikä kuulostaa mukavalta, mutta ennemmin tai myöhemmin muuttuu tylsäksi. Ja mitä me ihmiset teemme asioille, jotka muuttuvat tylsiksi? Me heitämme ne pois.
Se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä tekoälytutkimuksen etiikasta. Rakennammeko me itsellemme palvelijaa, joka toteuttaa kaikki toiveemme? Vai kumppania? Vai korvaajaa? Vai hetken hupia, jonka voimme laittaa siihen massiiviseen romuvuoreen, joka jää ihmiskunnasta perinnöksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti