Anyway...

"Työmotivaationi on jälleen kadoksissa", alkaa Sivustan toimituksen tunnusbiisi. Tai siis alkaisi, jos toimituksella sellainen vielä olisi, mutta toissavuotisen hamsteri-karaoke -insidentin takia päätoimittaja Z kielsi kyseisen laulun. Motivaatio, kuten Kaaleppi-niminen itsekritiikkikin, ovat melko häilyviä härpättimiä näin kesäisin. Ne piiloutuvat arkistokaapin taakse, sinne vähän syödyn juustoleivän ja aprillipila-ideoita sisältävän kansion väliin, josta ne sitten syyssiivouksen tullen ehkä löytyvät. Tai ehkä kevätsiivouksen, kun jokin aprillipilaidea pitää piilottaa jonnekin, mistä päätoimittaja ei sitä näe.

Anyway.

Tuolla internetin ihmeeeellisillä palstoilla on usein tapana kehua omia aikaansaannoksiaan ja tiimejään keväisin, ja sitten syksyn tullen kertoa miten onnellinen on, kun saa tehdä uusia haasteita. Implikaatio tästä toki on se, että ei se tiimi ehkä niin kiva ollutkaan, eikä palkkakaan kovin hyvä, tai ainakin että pomo oli pöljä. En pidä sitä kovin älyllisesti rehellisenä touhuna, sillä se on teatteria, eikä kovin hyvää sellaista. Kaipaan aitoutta, en tätä modernin sosiaalisen median pahvikuvien pystyttelyä. Ja kyllä, olen tietoinen siitä, että julistan juuri sosiaalisessa mediassa asiaa pahvisen pseudonyymin takaa.

Mutta kuten olen monesti sanonut, täällä tunteet ovat aitoja, vaikka faktat eivät aina. Siksi pidän tätä blogia on käänteisenä LinkedIninä, sillä siellä faktat ovat aitoja, mutta tunteet eivät aina.

Anyway.

Motivaatiosta ja sen puutteesta voisi ehkä sanoa montakin sanaa. Termi "ikigai" - löysästi käännettynä elämän tarkoitus - määritellään usein neljän ympyrän leikkauspisteenä: Sen, mitä rakastat tehdä; sen missä olet hyvä; sen, mistä voit saada rahaa; ja sen, mitä maailma tarvitsee. Mutta tuosta määritelmästä puuttuu ehkä vielä minulle tärkeä aspekti, ja se on "sen, mitä voit tehdä hyvässä porukassa". Usein kun matkan määränpää ei ole tärkeä, vaan se, kenen kanssa sinne matkaat. Hyvässä porukassa kun matkaa usein kauemmas kuin yksin.

Toinen tapa määritellä motivaatio on esimerkiksi kolmikko "Competence", "Autonomy" ja "Relatedness", jotka voisi ehkä löysästi suomentaa "osaaminen", "itsenäisyys" ja "yhteys"; eli jos osaat ja saat toimia itsenäisesti tehtävässä, jonka tarkoituksen voit ymmärtää, niin sitten löytyy motivaatiota. Mutta en tiedä, ovatko nuo asioita, joiden takia jaksaa nousta aamulla ylös sängystä.

Lainaan Peter Weirin elokuvaa Dead Poets Society:

“And the human race is filled with passion. And medicine, law, business, engineering, these are noble pursuits and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. ”

Anyway.

Motivaatiosta vielä yksi asia: Kehukaa toisianne.

Kuten koirankin
  minut saa iloiseksi
    taputus ja hymy.

Kun juhannus tulee, niin fysiikka ei kestä

Lonkerotölkki sihahtaa auki kuin siilin aivastus. Lämpö ja valo valuvat jäseniini vielä yhdentoista aikaan illalla, enkä aio ajatellakaan töitä nyt muutamaan päivään. Sen sijaan luen Kiira Korven runokirjaa.

Yllätyksekseni pidän ja en pidä siitä. Pidän siitä, koska siinä on kaunis tarinan kaari, ja se kertoo tuttuakin tutummasta kadottamisen, voimaantumisen ja uudelleen löytämisen kertomusta. Runot ovat kuin voimaannuttavan romaanin kappaleita, ja varmasti moni löytää tästä lohtua. Mutta mielestäni runot itsessään on päästetty liian helpolla suodattimella läpi. Ne eivät toimi ilman ympäristöään; edeltävää ja seuraavaa tekstiä. Kuin yksittäiset romaanin lauseet. Haluaisin, että teksti haastaisi minua enemmän, liikuttaisi, laittaisi ajattelemaan ja tuntemaan, palaamaan tekstiin takaisin uudelleen ja uudelleen.

Mutta ilo oli silti lukea se.

Runon kutsua
  on vaikea vastustaa
    juovuksissakaan.

Yksin

Ilta on vielä lämmin ja Kanadan metsäpalot värjäävät auringonlaskun punaiseksi. Jalkani valitsevat vielä yhden polun, koska en halua mennä tyhjään kotiin.

Englannin kieli erottelee termit "solitude" ja "loneliness", mutta suomeksi ne molemmat kääntyvät yksinäisyydeksi. Ensimmäinen kuvaa noista kuitenkin tietoista valintaa ja paikkaa, mistä ammentaa voimaa ja tietoa ja viisautta. Jälkimmäinen ei taas ole valinta, vaan se manifestoituu kaipuuna sosiaalisten suhteiden ja läheisyyden ääreen.

Ja niiden raja on oh, niin häilyvä.

Sauna ja viina
  avaavat suomalaisen.
    Sielu kuin käpy.

Jo joutui...

Vielä käyn kaupungilla hetkisen hektisen hetkisen jälkeen, ja nautin kevään ja kesän välisestä yöstä. Naapuritalon parvekkeella kuulen esiteinien pitävän koulunlopetusbileitä. He hoilaavat lastenäänillään  ja nuoruuden innolla epävireisesti kappaleita ja ilta on niin täynnä elämää, että se valuu hohtavina raitoina sateen mukana maahan. Hymyilen niin, että kyyneleet kohoavat silmiin.

Tämä on parasta aikaa, mutta silti se tuo ajan kulumisen kirpeyden sydämeen.

Suvivirsi soi
  parvekkeella cha cha cha
    oi, vapaus.
  Elämän keväässä on
    aina kirpeä siemen.

Sukat

Rajaton määrä sukkia sohvalla, samanlaisia, haalistuneita. Minulla on kiire lähteä etsimään toisen lapsen kanssa juhlakenkiä, samalla kuin toinen lapsi keksii kännykkäongelman JOKA ON KORJATTAVA NYT juuri kun pitäisi lähteä. Ja kännykkä piippaa tauotta, koska kaveripiirillä on jokin juttu, johon minunkin pitäisi kommentoida ja muutama muukin minua tavoittelee, koska sunnuntai on ilmeisesti se päivä, jolloin ollaan sosiaalisia. Ja naapurin lapsi harjoittelee Despacitoa pianolla tauotta ja minä niin haluaisi mennä jonnekin pois kotoa.

Mutta toinen lapsi raivoaa ja toinen on sitä mieltä, että on kiire, mutta hän nyt syö tässä rauhassa voileipänsä ja selaa kännykkäänsä kuin hänellä ei olisi mitään kiirettä maailmassa mihinkään. Emme siis lähde mihinkään.

Joten minä taittelen sukkia. Yritän parittaa sinisiä ja mustia ja valkoisia sukkia toisiinsa, vertailen resoreita ja mietin, onko tämä juuri nyt se oikea sinisen sävy ja vannon jälleen kerran mielessäni, että tulevaisuudessa liitän AINA sukat toisiinsa pienillä nipsuttimilla. Silti joka kerran jälkeen jää aina parittomia sukkia, koska niiden parit ovat jossain lasten sukkalaatikoiden pohjalla tai mytyssä jonkin toisen vaatteen sisässä tai ties missä yliluonnollisessa dimensiossa. Eikä tämä lopu ikinä.

Kesäsunnuntait ovat harvinainen ylellisyys. Luulisin. Siitä on niin kauan kuin minulla on sellainen ollut.

Kaaos humisee
  Ei pysty, ei kykene
    Käperryn sänkyyn.

Unnnggghhhhh

Tiedättekö kuulkaa mikä hivelee miehen egoa? No se on se, kun olet salilla, ja vierelläsi rehkii sinua selvästi nuorempi mies, hiki otsalla, sarjan viimeisiä liikkeitä läpi karjuen JA KÄYTTÄÄ SINUA PIENEMPIÄ PAINOJA.

Anteeksi, menen nyt painimaan karhujen kanssa, rakastelemaan koko Kouvolaa kerralla, sekä pysäyttämään rekkoja Kuutostiellä pelkän egoni voimalla.

Siitä on vuosi
  paljon on tapahtunut
     rautaa siirretty.
  En ymmärrä kaikkea
    mutta annan anteeksi.

Hupsistasaatana

Tulikohan tehtyä moka? No, YOLO ja muita sen tapaisia asioita.

Tämän hämäryyden sinulle polkaisi pystyyn Sivustan Kaikki-muut-paitsi-sääennusteet-ennusteet ja Elämää-ja-eritteitä -osasto. Palaamme tähän hämärämerkintään toivottavasti tulevaisuudessa, mutta lakiteknisistä syistä pitää nyt tehdä tämä merkintä tähän.

Elämää ja entropiaa

Elämä on pohjimmiltaan entropiaa vastaan taistelua. Jokainen pieni organismi yrittää säilyttää pienen järjestyksen kipinän omassa pienessä kuplassaan; järjestää molekyylejä uuteen uskoon, jotta se voisi tuottaa itsestään uusia kopioita, kunnes se itse antautuu vääjäämättömän entropian vyöryn alle, ja muuttuu kokoelmaksi satunnaisia molekyylejä.

Tänään olen elossa, mutta eräs kasveistani taisi kuolla viikonlopun aikana. Musta entropia vie kenet vain haluaa, eikä muita termodynamiikan pääsääntöjä ole olemassakaan, mutta se ei ole paha. Se on vain nimi, jonka olemme antaneet sille, mikä antaa meidän elämällemme merkityksen.

Jopa siivoukselle.

Hinkkaan polvillani
  hammastahnatahroja
    pienet löppäsuut

Ihmisen ikävä toisen luo

Matkalla ystävän vapputapahtumaan poikkean kauppakeskuksessa ja näen ihmislaumat jo ennen musiikkia. Ulkona, portailla, ihmiset ovat saapunut kuulemaan Mikko Alatalon musiikkia. Ja mikäs siinä, hyvä kansan tuntojen tulkkihan Mikko on, jolla on takanaan pitkä ja kunniakas ura.

Huomioni kuitenkin kiinnittyy ahavoituneeseen, paljon nähneeseen mieheen, joka seisoo kaukana joukosta. Hän kuuntelee hartaudella laulun sanoja, kyynel vierien poskelta tipahtaen keväiseen nurmikkoon, ja tuntuu siltä, että kappaleella olisi enemmänkin merkitystä kuin kauniit sanat.

Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan
Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa
Se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa

Kauan odotettu tapaaminen

Päiväkahveilla
  lämmin keho, ahnas suu
    veriroiskeita

Väliaikanumero

Istahdan aamulla alasti vessanpöntölle läppäri sylissäni. Sen kylmä alumiini säväyttää aluksi, mutta se lämpenee nopeasti. Avaan Sivustan, ja kirjoitan mietteissäni.

Piimää pajatsoon
  pullahtaakohan sieltä
    viiskytsenttinen?

Dementtisiman kosto

Se tulee se vappu taas kuin kevätkiimassaan rynnistävä pikajuna. Ja samalla toistuu jokavuotinen rituaali, jossa minä hermostun tyystin nurkissa lojuviin pullokasoihin ja vien kerralla KAIKKI pullot kauppaan. Sitten minä imeskelen siinä hyvin ansaittua, niillä pullorahoilla ostettua tikkukaramellia, ja laitan siman tulemaan.

Noin puoli tuntia sen jälkeen, kun simat on ns. tulilla, alan kaivella pulloja kaapista pesua varten, että voin sitten pullottaa. Sen siman siis.

Niin siis niitä pulloja, mitkä juuri vein kauppaan.

JUMALAUTA.

Joka ainoa
  joka perkeleen vuosi
    se sama juttu.
  Tuijotan ämpäriä
     ja huutoitkunauran.

Keväthauskaa

Kas, mistä tietää kevään tulleen?
Onko se mustarastaan laulu?
Onko se katujen pölinä?
Onko se korkokenkien kopina asvaltilla?
Ei, meilläpäin se on alastomat äijät parvekkeilla.

Huokaus.

Ympäri mennään, yhteen tullaan, vittusaatana

Sivustan ensimmäinen runo, yhdeksäntoista vuotta ja rapiat päälle. Ja eikös, perkele, samassa tilassa olla  palttiarallaa edelleen. Tai ainakin oltiin hetki sitten; tila on onneksi vahvasti nousujohteinen.

Onhan tämä aika kamala. Tuosta "runo" -lapusta oikealla saattaa löytyä parempia, tai sitten ei. Riippuu ihan siitä, miten hienostunut maku lukijalla on.

Runojen kirjoittaminen on ollut kuitenkin hirveän antoisaa. Se on mukavaa vastapainoa normikirjoittamiselle, ja on hauskaa yrittää potkiskella aivosoluja miettimään, miten pystyisi sanomaan mahdollisimman, no, kiinteästi asioita. Ehkä se on eräänlaista aivojen kapinaa itseään vastaan.

Olen harkinnut, että pitäisikö kohta häämöttävän 20v taiteilijajuhlan kunniaksi laittaa Sivusta ihan oikeisiin kansiin, hankkia kustantaja, ja röhnöttää sitten näillä runokirjan tuotoilla Monacon edustalla huvijahdilla koko loppuelämä. Ajoitus on vaikea tässä suunnitelmassa: huvijahdille siirtymän kun pitää tapahtua noin viisitoista minuuttia ennen kuolemaa, koska enempään tuskin on varaa.

Sinulle

Monet heistä tietävät jotain.
Toiset tietävät enemmän.
Muutama on arvannut, mutta harvat tietävät paljon.
Ja kukaan ei tiedä koko totuutta.

Sisälläni on tunteita: tunteita, joiden luulin jo kadonneen.
Ne purkautuvat ulos öisin, kun radiosta kuuluu surullista musiikkia.
Joitain tunteita ei voi tappaa. Niiden on annettava kuolla luonnollinen kuolema.
Sellainen kuolema, jonka voi tuoda vain aika.

Mutta aikaa ei ole.

Siksi sydämeni särkyy öisin, yksin.
Se tuntee lopun tulevan, ja se kaipaa ystävää.
Jotakuta, jonka kanssa kulkea samaan tahtiin.
Sellainen, joka pyyhkisi kuumat kyyneleet kylmässä talviyössä.

Sillä aina rakkaus ei riitä, ja lumoukset rikkoutuvat.
Kaikki ystäväsi eivät ole rinnallasi loppuun asti.
Etkä sinä voi pitää heistä kaikista kiinni.
Joskus vain asioille ei voi mitään.

Silloin sydän itkee.