Kun lähdin opiskelemaan kauan, kauan sitten (ja kaukaisessa galaksissa), äitini tyrkkäsi mukaani pienen juorun. Hän antoi sen huomaani lohduttavin ja luottavin sanoin: "no tuota sinä et ainakaan pysty tappamaan."
Enkä pystynytkään. Monen monta pistokasta myöhemmin se – tai oikeammin sen klooni – edelleen elää niin oman hyllykköni päällä. Ja aion laittaa sen myös omien lasteni mukaan, kun he lähtevät joskus kotoa.
On lohdullinen ajatus, että tuo pieni, sitkeä juoru elää sukupolvesta toiseen.
Olen haalinut - tuon aiemmin mainitun juorun lisäksi - kasveja myös ihmisiltä, jotka ovat tai ovat olleet elämässäni tärkeitä. He elävät paitsi muistoissani, myös olohuoneessani. Tuo vehka on sen vehkan vesa, joka on kasvanut vanhempieni luona "aina". Tuo on ex-vaimolta, tuo luotamme poistuneelta anopilta, tuo nykyiseltä kumppanilta.
Tuo on se mansikka, joka kukkii sitkeästi joka vuosi ja antaa minulle muutaman marjan.
Elämä jatkuu niin monissa muodoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti