Sitä syntyy sattumalta johonkin kaupunkiin, ja sitten sen kaupungin lätkäjoukkue on se, mitä kannattaa loppuelämänsä.
Kerran sattuu maistamaan jotain leipää, joka on ihan mukiinmenevää ja sitten sitä samaa ostaa aina. Koska valikoima on liian suuri, eikä sitä millään viitsisi käydä kokonaan läpi. Paitsi joskus sitä maistaa Espanjan matkalla jotain kivaa ja sitten ilahtuu kun sitä saakin lähimarketista. Se kun on niin helppoa ostaa sieltä, jos vaihtoehtona olisi alkaa järjestellä maahantuontia ihan itse.
Muunmaalaisiakin on helpompi vaan inhota ja pelätä kuin mennä juttelemaan ja tutustumaan heihin.
Urheilulajikin valikoidaan sen perusteella, että sitä saattoi harrastaa koulun lähistöllä, ja sitten sitä onkin petankinpelaajan identiteetti. Tai futiksenpelaajan, koska kaveritkin harrasti futista ja oli vaan helpompi mennä sinne minne kaveritkin. Me emme voi erottaa enää omia kasvojamme siitä, miten ympäristö on meitä muokannut.
Herbert A. Simon kutsui tätä termillä satisficing (satisfy + suffice, riittävään tyytyminen), mutta itse sanoisin tätä vain positiiviseksi laiskuudeksi. Maailmassa on niin paljon kaikenlaista, että ei yksinkertaisesti ole järkevää – ei edes mahdollista – yrittää optimoida jokaista elämänsä osa-aluetta. On järkevää olla laiska ja vain ottaa se, mikä maailmassa tulee vastaan.
Tietenkin halut ja tavat ja maut muuttuvat aina ajan myötä, mutta minusta tuntuu siltä, että aika usein me vain valitsemme sen helpoimman tavan ylittää aita. Tai oikeammin, sellaisen tavan, joka meistä on tarpeeksi hyvä. Ja sitten sitä kutsutaan identiteetiksi ja sitten sitä ollaan yhdessä muiden samanlaisten kanssa ja päädytään äänestämäänkin niitä, jotka on helpoimpia äänestää.
Tuntuu siltä, että ihmiset muuttavat identiteettiään – tai ehkä niitä pitäisi kutsua tavoiksi – vain silloin, jos se alkaa haitata elämää. Eikä usein silloinkaan; moni pitää kiinni identiteetistään, vaikka se lempiautomerkki olisi konkurssissa tai lempijoukkue lopettanut toimintansa. Me vain pidämme niitä naamioita yllä, koska me koemme sen tärkeäksi. Me koemme tärkeäksi olla jotain; erottua muista, mutta olla silti samanlaisia. Me etsimme oman heimomme ja pitäydymme siinä kiinni. Me elämme Sartren sanoin huonossa uskossa ja väitämme, että meillä on jokin kiinteä olemus; jokin identiteetti.
Monelle identiteetti taas on hyvin vaikea kysymys, koska ympäristö yrittää pakottaa heitä sellaiseen identiteettiin, jota he eivät koe omakseen. Tämä aiheuttaa paljon turhaa tuskaa maailmaan.
Jotkut toki rakentavat identiteettiään pitkään ja hartaasti, paukuttaen päätään harmaaseen kiveen ja rakentaen jotain omaa ja erityistä. Me kutsumme heitä hulluiksi, kunnes he saavuttavat menestyksen. Näitä rokkistaroja ja urheilutähtiä me sitten palvomme, me laiskurit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti