Yksi vaikeimpia asioita, joita joutuu tekemään, on heittää pois muistoja.
Muistoja onnellisista hetkistä, muistoja siitä kun tapasit Hänet, muistoja siitä, kun erositte. Muistoja siitä, kun olit vielä nuori ja maailma oli auki edessäsi. Muistoja siitä, kun muutit opiskelupaikkakunnallesi ja aloit oman elämän. Äidin mukaan pakkaamia vaatteita ja astioita; vanhoja lakanoita joita et enää käytä. Vihaisia muistoja. Kauniita muistoja. Outoja muistoja.
Kun jostain on kulunut tarpeeksi kauan, muisto lakkaa olemasta vain muistikuva. Se siirtyy esineisiin, ja tekee niistä jotain enemmän kuin mitä ne ovat: kuppi ei ole enää kuppi, villapaita ei ole enää vain villapaita, muovipussi ei ole enää vain muovipussi.
Muistikuvat haipuvat, mutta jokin esine voi palauttaa ne taas mieleen. Jos esineen hävittää, muisto katoaa. Se ei enää ehkä koskaan palaa, ellei sitten kuolinhetkellä kun elämän filmi esitetään.
Mutta joskus on vain pakko poistaa muistoja, että uusille tulisi tilaa. Sillä jotkin muistot täyttävät mielen jokaisen sopukan, tunkevat jokaiseen rakoon ja eivät suostu päästämään irti. Nekin kuolisivat, jos niitä ei ruokittaisi.
Siksi olen viettänyt lauantain pakkaamalla pois tavaroita, enkä bilettämällä ankarasti. Sillä alkoholi vain turruttaa, mutta niin kauan kuin muistojen ravinteet ovat helposti saatavilla, ne tulevat sunnuntai-aamuna takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti