Viitisen vuotta sitten matkustin bussissa, keskustasta kotiin. Oli ruuhka-aika, ja bussi oli sen verran täysi, ettei istumapaikkaa löytynyt. Seisoskelin tolpan juuressa ja katselin ihmisiä, kuten tapani on.
Eräs nuori, kaunis tyttö sai jäätelönsä loppuun, ja istui surumielisenä, käärepaperi käsissään. Joku oli vienyt roskiksen, joten hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin odottaa, että pääsisi viemään sen jonnekin.
Tein päätöksen. Jos poistuisin ennen häntä bussista, kävelisin hänen luokseen ja sanoisin "Hei. Mä voin viedä tuon roskikseen." Hymyilisin ja poistuisin bussista, heittäisin käärepaperin pysäkin roskakoriin ja hänelle jäisi hyvä olo loppupäiväksi.
Kun bussi sitten saapui pysäkilleni, hän istui siinä edelleen. Kävelin hänen luokseen... ja kävelin ohi. Seisoin oven edessä ja hoin itselleni - "ota se nyt, ota se nyt".
Ovi aukesi, ja kävelin ulos.
Seisoin pysäkillä, ja mietin pitkään, mikä meni vikaan. Miksi oli niin vaikeaa tehdä satunnainen hyvä työ - pienikin - tuntemattomalle ihmiselle? Onko se yhtä vaikeaa kaikille muillekin?
Onko tämä syy siihen, miksi maailma on niin kuralla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti