Metrossa oli tänään surullinen mies.
Se oli sellainen kolmekymppinen, insinöörin oloinen kaveri, jolla oli jo pikkaisen pulleutta leuan alla. Näytti ihan tavalliselta, reilulta kaverilta. Mutta silmät punoittivat, eivät ryyppäämisen jäljiltä, vaan itkun. Hänen katseensa haparoi pitkin ihmisten kasvoja, yrittäen etsiä ehkä jotakuta tuttua. Ehkä peläten, ehkä toivoen. Katseemme kohtasivat, ja hetken aikaa hänen silmissään näin epätoivon ja kaipuun. Sitten hän käänsi katseensa edessä olevaan tyhjään istuimeen, ja suupielet vääntyivät alaspäin. Hartiat tärisivät hieman, kun hän yritti pidätellä suruaan.
Olisin halunnut mennä hänen luokseen ja lohduttaa. Kuunnella hänen tarinansa.
Mutta en osannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti