Astelin eilen illalla lähinnä venäläistä kombinaattia muistuttavaan rakennukseen, etsiessäni erästä tiettyä huonetta, huonetta jossa tarkoituksenani oli tavata eräs.
Hissiin pyrähti perässäni kaunis nainen, minua hieman vanhempi, mutta huoliteltu. Sellaiseen naapurintyttötyyliin. Hän poistui samassa kerroksessa kuin minäkin, ja sillä oudolla tavalla, millä ihmiset kiinnittävät toisen huomion, hän veti katseeni puoleensa.
Hän naurahti hieman ja katsoi minuun syvänruskeilla silmillään kymmenen senttiä alaviistosta. Hetken ajattelin, että tämä nainen on jostain tuttu, mutta en kyennyt paikantamaan kasvoja. Hän tervehti minua iloisesti ja jotenkin vain ... liukui lähemmäs, aivan kyynärpääni viereen. Kuin vanha ystävä.
"Haluaisitko kenties seuraa, tai ehkä hierontaa?" hän tiedusteli hyvin kohteliaasti, yllättävän syvällä ja soinnukkaalla äänellä, jota ei olisi odottanut niin hennolta naiselta.
Tänään istun pimeässä huoneessa; vain tietokoneen valo paistaa kasvoihini. Näppäimistöä on vaikea erottaa, mutta ilman valoa voit kuvitella, ettet ole yksin. Tai sitten että olet yksin. Ihan miten vain. Mutta mietin tuota naista: Kuka hän oli, mikä oli hänen tarinansa. Miksi hän tekee, mitä hän tekee. Onko heitä paljon...
Ja mitä olisi tapahtunut, jos olisin vastannut "kyllä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti