Katselin asuntoni ikkunasta ulos sateista kaupunkia. Siinä seisoessani tunsin jonkun lähestyvän takaapäin ja kietaisevan kätensä ympärilleni. Hänen pieni muotonsa hohkasi lämpöä ja rakkautta painautuessaan kainalooni.
Olin kuitenkin yksin.
En tiedä, kuka teistä lähetti minulle lämpimän ajatuksen, mutta kiitos.
Joskus koemme asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Eivät niinkään siksi, ettemme kykenisi siihen (uskon lujasti tieteen voimaan - se, ettemme ymmärrä jotain ei tarkoita sitä, etteikö joku voisi ymmärtää sitä kahdensadan vuoden päästä), vaan siksi, ettemme halua selittää niitä. Emme halua kadottaa sitä taianomaista hetkeä tai lapsenomaista ihmetystä. Keksimme selityksiä, jotka miellyttävät ja lohduttavat meitä, eikä niillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Jokainen ihminen on todellisuuspakoinen jossain määrin. Jokainen meistä haluaa välillä paeta omaan unimaailmaansa;maailmaan, jossa kaikki on hyvin. Ja se on hyvä, koska sieltä unimaailmasta me ammennamme luovuutemme, mielikuvituksen ja energian jatkaa seuraavaan päivään. Liika pakeneminen on kuitenkin pahasta, koska se johtaa kieltämiseen, ja todellisuuden kieltäminen voi olla jo vaarallista itselle ja muille.
Mutta niin kauan kuin todellisuutta ei kiellä, todellisuudella voi leikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti