Kumosin sukkalaatikon sängylle ja aloin järjestellä sen sisältöä. Lapsi loihe kysymähän, että miksi minusta on tullut siivoushullu. Selitin ensin jotain siitä, miten pidän enemmän siisteydestä kuin mitä äiti piti, mutta oikeastaan se ei ollut totuus. Ennemminkin kyse on siitä yksinkertaisesta matemaattisesta totuudesta, että kun on vain yksi siivoaja, niin lapsi ei koskaan näe ketään muuta siivoamassa. (Etenkään ei itseään. Pahuksen Å-sukupolvi.)
Varsinainen valaistus kuitenkin napsahti kuuppaan – liian matalalla roikkuvan kattolampun lisäksi – siinä kohtaa, kun tajusin, että olen löytänyt oman siivoustyylini. Aiemmin minulle manattiin, jos yritin illalla siirtää kahvikuppia koneeseen, että "pitääkö sitä aina olla siivoamassa", ja sitten sitten manattiin, että miksi täällä on aina näin epäsiistiä, ja sitten siivottiin apinan raivolla joka toinen lauantai.
Nyt kun saan itse siivota miten haluan, niin siivoan vartin joka ilta. Tai aamu. Tai jos on tosi, tosi tylsä kokous, jota voi vain kuulokkeilla kuunnella ja hiihtää samalla alasti pitkin huoneistoa länsisiivestä itäsiipeen ja järjestellä ohimennen asioita.
Ehkä se näyttää siivoushulluudelta. Mutta se pitää asunnon hieman siistin näköisenä koko ajan, ja ei tule sellaista pahaa mieltä, joka syntyy kun makuuhuoneen nurkassa on sellainen epämääräinen läjä, josta ei koskaan voi olla ihan varma onko se vain pesemättömiä vaatteita vaiko kenties se naapurin puoli vuotta sitten kadonnut turre. Ei tarvitse odottaa sitä seuraavaa kertaa, kun on niin EPÄSIISTIÄ että asialle on PAKKO tehdä jotain, vaan siivoaa aina vaan yhden paikan. Huomenna siivotaan jokin toinen. Siivoan niin kauan kuin huvittaa, ja jatkan sitten myöhemmin. Mitä turhaan tuntea huonoa omaatuntoa, jos jokin jää kesken?
Sillä ennemmin tai myöhemmin sen turren kohtalon on pakko selvitä, koska tässä talossa on kuitenkin vain rajallinen määrä huoneita.