Viime aikoina on ollut hiljaista. Silmäilen vielä blogeja silloin tällöin, ja laitan suosikeihin muistiin joitain merkintöjä, joihin palaan aina välillä. Ehkä nyt on aika nostaa ne esille.
Anskusta tuntuu samalta kuin minusta usein. On kuin jotain puuttuisi, jotain mitä ei ystävä tai sukulainen pysty täyttämään. Otan osaa.
Sedis toivottaa hyvää ystävänpäivää tavalla, joka kertoo... niin, en oikein tiedä mitä. Ehkä ihmiset kirjoittavat vihastaan ja ärtymyksistään juuri siksi, että ne on parempi päästää ulos kuin pitää sisällään. Ilo ja onni ovat puolestaan jotain mitä ei ehkä halua jakaa toisten kanssa, koska pelkää menettävänsä ne.
Tai ainakin joku tulee sanomaan, ettei sinulla ole oikeutta olla onnellinen. Tässä maassa sitä tapahtuu usein: pitäisi tienata keskimääräistä vähemmän, olla keskimääräistä kiireisempi ja ihailla keskimääräistä onnea. Keskivertoa paremmin pärjäävät ovat lusikka suussa syntyneitä porvareita, joista ei ole muuta iloa kuin se, että ne putoavat korkeammalta ja tekevät isommat lööpit.
Minä olen suhteellisen onnellinen (sanoi hän provokatiivisesti). Välillä tuntuu siltä, että asiat voisivat olla paremminkin, mutta toisaalta - työtä on niin paljon kuin jaksaa tehdä, ystävät ovat ihania, ja maailma on täynnä kauneutta sekä ihmeitä. Eikä sitä tarvitse edes lähteä kovin kauas etsimään; vuoden luontokuva kertoo selkein sanoin, että kaikki voi olla siinä, missä olet. Et välttämättä tarvitse mitään muuta kuin kyvyn ottaa kiinni hetkestä ja helliä sitä kämmenelläsi.
Talvinen pyry
piiskaa vasten kasvoja
Töölönkadulla.
Puikahdan porttigongiin,
puhaltelen sormiini.
Tänään on hyvä päivä,
sillä olen elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti