Nörttihuumoria

Vahingossa kuultua kahden henkilön keskustelusta:

"No jos rationaalisesti ajatellaan, niin kaikkein eniten aikaa vuorokaudesta tulee vietettyä töissä ja sängyssä. Tämän takia on a) tärkeä hankkia työpaikka jossa viihtyy, ja b) hyvä sänky. Kaikki muu on sitten sivuseikkaa."

Keskustelu jatkuu hetken. Toinen valittaa, että ei viitsisi lähteä juhlimaan, kun hänellä on aina hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa. Toinen vastaa: "No sä voit ajatella vaikka silleen, että ne on nörttejä. Koska nörteillähän ei ole sosiaalista elämää, niin nörttien keskinäisiä tapaamisia ei voi mitenkään laskea sosiaaliseksi tilanteeksi."

Voi opetusministeriö sentään.

Kuin lehmän raivo häntä

Sivusta kolisee alaspäin elämän tarkoituksen määrittelevällä listalla kuin pari viikkoa vanha maito viemäriin. Toimituksessa on nykyään kalmanhiljaista, ja pöytiensä ääreen kahlittujen toimitusapulaisten vienon vaikerruksen katkaisee vain päätoimittaja Z:n satunnainen ulahtelu.

Sivusta ei kommentoi tekijänoikeuslakia, ei tee poliittista satiiria, ei kirjoita parturikäynneistään, ei tuota uutisia, ei ole hauska, ei ole absurdi, ei hauku tai mielistele muita bloggaajia, ei tarjoile hassuja linkkejä, ei omaa mielipiteitä, ei neulo, eikä puhu työstään. Blogoslavia lienee muuttunut vakavammaksi siitä kun puolitoista vuotta sitten aloitin, ja Sivustan oma pieni paikka maailmassa alkaa käydä yhä ahtaammaksi. Minun on joka kerta hieman vaikeampi perustella itselleni näppäimistöön tarttuminen, enkä tiedä, kauanko jaksan enää kirjoittaa.

Epätodellinen henkilö kirjoittamassa kuvitellusta elämästä tuntemattomille lukijoille. Se minä olen. Kun tosielämä alkaa täyttyä velvollisuuksista, ei epätodelle ole enää sijaa. Se katoaa kuin lapsen viattomuus yläasteella: pikkuhiljaa, pitkittyen, kivuliaasti. Olen alkanut menettää kykyni kuvitella, valehdella, ymmärtää paradokseja ja luoda uutta kaaoksesta. Se sattuu.

Tunnen oloni lehmäksi, joka seisoo markkinatalouden laitumella häntä nytkähdellen ja tyhjä ilme silmissään, ja jonka utareista nyhdetään luovuutta niin että tekee kipeää. Samaan aikaan omat vasikat ammuvat hiljaa nälissään.


Tämäkin runo
  on ihan tyhmä, koska
    en enää osaa.

Tylsäätylsäätylsää

Päivän syvä viisaus:

Useat ihmiset hallitsevat videoiden ohjelmoinnin. Monet eivät.

Nyt käyrät nousuun

Täällä Sivusta-konsernissa on jo pitkään ihmetelty, miksi sijoituksemme laskee Suurella Kaikentietävällä Listalla kuin bensiinin hinta ei.

Tästä syystä konsernin johto on päättänyt palkata konsultin pelastamaan tilanteen. Tästä eteenpäin Sivustan runo- ja kärpäslätkätoimitus on päätetty hyllyttää toistaiseksi, ja niiden paikalla esitetään käytännön filosofien suurimpia totuuksia.

Päätoimittaja Z kommentoi: "Vähäx lukiat saa ny filosofiaa, niinku. Ne oliki iha dillejä so far, mut nyt niist kaikist tulee jotai nördei. Eri siistii." (Päätoimittaja Z on sairaslomalla yritettyään mahduttaa sanoja "ihqudaa" ja "strateginen disruptio" samaan lauseeseen, eikä hän ole vielä täysin toipunut. Pahoittelemme.)

Säästösyistä emme kuitenkaan saaneet ihan ensiluokkaisia filosofeja, vaan joudumme tyytymään kierrätettyihin puistofilosofeihin.

Päivän Ikivanha Viisaus:

Joskus valo on vihreä ja välillä se on punainen. Sit pitää vaan päättää, et meneeks vai ei.

Vain kyynel erottaa meidät koneista

Blogitkansalaisjournalismitekijänoikeuspodcastitipoditebayskype
amazonmobiilinokiayahoogooglewlanbluetoothusbdigikuvaus
yksityisyysvalvontaterrorismiroskapostibayesbushpatriotkatrina
irakpeakoililmastonmuutostulvatsunamiuutisetinfoähkyblogit.

hiljentäkää. pyydän.

ei ymmärrä.

Sleeping Sun

Vieraassa kaupungissa vaellan yksin joen rantaa ja ymmärrän vihdoin, että lopun tullessa ei ole totuutta, ei valaistumista, ei pelastusta, ei valoa. Sen, mitä elämässämme teemme on se, mitä saamme.

Itken hiukan ja hautaan unelmani joen varteen.

Oi, kuinka kaipaan sinua.

Ei, ei hyvä aloitus

Harva asia saa ihmisen kiroilemaan omaa typeryyttään niin paljon kuin se, että huomaa nousseensa töihin aivan liian varhain, väärin laskettujen aikavyöhykkeiden takia.

Olisi ehkä kannattanut olla nukkumatta aikoinaan maantiedon ja matematiikan tunneilla. Nyt se kostautuu.

Väsynyt mies,
  ilmastoinnin humina.
    Tyhjä toimisto.
  Aurinko kiusoittelee,
    pistää silmään hoopoa.

Unia ja enteitä

Hän mittailee minua, näen sen. Siirrän painoani hieman ja annan heikkouteni näkyä. Hän epäröi - yksi osa huutaa yhtä, toinen toista: hyökätäkö vai ei? Katseet - ei, ei katseet, vaan huomio - toisiinsa lukkiutuneena kierrämme toisiamme, etsien tilaisuutta. Muu maailma on muuttunut hiljaiseksi ja kaukaiseksi, mutta silti kuitenkin tunnemme sen läsnäolon selkeämmin kuin hetki sitten.

Elämä kohisee suonissamme voimalla ja suussani on veren maku.

Taistelun tunto:
  Kuolema katsoo vierestä
    kylmin silmin.
  Miekalla ei maailmaa
    rakenneta, vaan miestä.

Ei ihan tyylipuhdas suoritus

Rakastelimme.
  Nainen nukahti kesken.
    Masentaa.

Happoa, komisario Z

Mummilassa on hapPoSadeTta. Muistuupi mieleeni kesäinen päivä joskus neljäkymmentäkolme vuotta sitten, kun naapurin setä keitti vaatteitaan pihalla suuressa vesikupissa, jonka Rampe - naapurin karhunkokoinen koira - oli hylännyt tultuaan tiineeksi Oinoskan lehmien kanssa. Niiden samojen lehmien, joiden runopiireissä Kekkonenkin kävi ennen ryhtymistään presidentiksi. Niin, tuona kohtalokkaana päivänä satoi Suomessa ensimmäisen kerran happosadetta. Lapsenlapseni Martti oli nähkääs siirtynyt tuolloin kovempiin huumeisiin, ja ajoi kuplavolkkarillaan pihaan ja rantaan ja laiturille ja järveen, ja hihkui iloisena jonthkasta, notta "ota taata mun hapot, ettei mee hukkaan". Minähän otin haulikon ja pamautin sen suden pois päiviltä. Niin minulle siis jäi happoperimä, niin rikki-, suola-, typpi-, maito-, muurahais- kuin muutkin hapot. Koska avaruuden valloitus oli tuolloin kova juttu, soitin sedälleni Neuvostoliittoon, ja pyysin häntä pössäyttämään Suomeenkin oikein kunnon happosateen. Matkustin sitten oikein armeijan saattueessa rajan yli Plesetskiin ja tuhansien toverien hurratessa kippasin Martin tuhkat ja hapot raketin kärkeen.

Jos skraga ei ois jäänyt oven väliin, niin olis voinut paluumatka kestää pitkään, mutta nyt onneksi se raketti räjähti suoraan kotitontun yllä ja se pehmensi putoustani sen verran, että ei mennyt kuin 212 luuta poikki.

Mutta ei se sattunut, kun perässä tuli se happosade ja kaikilla oli taas niin mukavaa.

Voi jospa oisit saanut olla mukana.

Jokaisen sivun takana on puu

Orava istui tiellä, katsoen minua hämmentyneenä. Kuljimme sitä kohti, ja se juoksi tietä myöten, pysähtyen aina välillä ja kurkki olkansa yli. "Kai te nyt varmasti sieltä tulette?" se tuntui kysyvän.

Tien puolessa välissä se kiipesi paksulle kuusenrungolle, noin silmieni tasalle, ja katseli minua kysyvästi. Hymähdin, kiitin kutsusta, mutta valitettavasti oli kieltäydyttävä, jalkani kun ei enää kestä kiipeilyä. Orava kohautti hartioitaan, sikäli kuin oravalla hartioita on, ja kiipesi kuusen alaoksille. Vieraiden puutteessa se jäi puuhun puuhastelemaan oravamaisia puuhiaan.

Toivon, että se selviytyy talven yli.

Syksyinen katu
  kasvoni heijastuvat
    ikkunan takaa.
  Taksin pyörät piiskaavat
    keltaisia lehtiä.

Syvä uupumus

Voisin täyttää kirjan kuvauksella väsymyksestä. Jos siis olisin valveilla. Jos silmäni pysyisivät auki. Jos sormeni eivät nukahtelisi. Jos korvani eivät humisisi. Jos maailma ei pyörisi.

Vain syksyn tuoksu
  muistuttaa elämästä,
    kadotetusta.

Voi pyhä jysäys

Ihmiset siellä täällä vetelevät herneitä nenään Blogikriitikon tylsämielisistä, itseään toistavista ilkeilyistä. Antakaa, hyvät ihmiset, sen olla ja tukehtua omaan mahdottomuuteensa.

Blogikriitikolla on nimittäin matemaattinen ongelma: jos blogilistalla on 2500 blogia, ja määrä tuntuu tuplautuvan noin vuodessa, se tarkoittaa tänä vuonna 2500 blogia lisää. Tämä siis tarkoittaa jotain 8 uutta blogia päivässä.

Jotta hän pystyisi käymään kaikki blogit läpi, hänen pitää siis arvostella vähintään se 8 blogia päivässä + uudet blogit, eli yhteensä 16 kpl/päivä. Jos jokaisen pintapuoliseen katsomiseen ja ilkeilyn kirjoittamiseen menee viisi minuuttia, se tekee palttiarallaa tunti ja 20 min päivässä. Viikonloput mukaan lukien.

Vuoden aikana hän siis tulee käyttämään 365x1h20min = 486 tuntia = 20 vuorokautta halpahintaiseen vittuiluun. Jos joku oikeasti haluaa hukata aikaansa siihen, niin antaa sen porskuttaa. Jollain tasolla - luultavasti sillä samalla, joka pysäyttää auto-onnettomuuden viereen tirkistelemään - jopa kiinnostaa nähdä, pystyykö kaveri keksimään noin 4500 kertaa uuden muunnelman aiheesta "päiväkirjat on tylsiä eikä ne kiinnosta ketään."

Eiköhän tuo vitsi vanhene viimeistään muutaman viikon sisään ihan itsekseen. Tai sitten se siirtyy vittuilemaan pelkästään top-listan kärkisijablogeille. Ja jos ei vanhene, niin hänen aikaansa säästääkseen, ihan silkkaa ystävällisyyttäni, kirjoitan oman arvosteluni tähän. Saa kopioida vapaasti.

3578) Sivusta on jonkin todellisuusvammaisen Hemu-Eenokin epätoivoinen yritys saada pildeä. Kuka helvetin ääliö kuvittelee, että naiset tykkää huonoja runoja huumehöyryissä suoltavista oravista, jotka hallusinoivat johtavansa maailmaa? Blogi - jos tätä tekelettä nyt blogiksi voi edes kutsua - on niin haukotuttavan tylsä, että bloggaajan voisi haastaa oikeuteen revenneiden leukalihasten takia. Tyyppi on vielä varmasti oikeasti kuitenkin kaappihomo. Ja kaappineekeri. Ja kaappihumanisti. Jos tämä mukafilosofinen rytöläjä olisi ollut Saddamin armeijan upseeri, se olisi jo ajat sitten kastroitu ja upotettu painot jalassa Tigrisiin, missä se lisäisi yleistä vesien rehevöitymistä ja tartuttaisi persialaisen hyppykupan jollekulle rannikolla asuvalle.

Pientä onnea, suurta onnea

Huomasin tänään voittaneeni lotossa kaksitoista euroa ja kaksikymmentä senttiä. Lompakkoa kaivellessani löysin lomalta peräisin olevan viinakaupan kuitin, ja tajusin, että söpö kassapoitsu oli antanut minulle kymmenen prosenttia alennusta. Ja minä hölmö en tajunnut asiaa silloin, vaikka juttelimme tovin.

Huomasin myös, että en ole kuunnellut tiettyjä kappaleita pitkään aikaan. Niitä, jotka viime vuonna särkivät sydämeni. Niitä, joiden varjossa istuin sohvalla, rutistin tyynyä pimeässä ja surin itseäni.

En ole tarvinnut niitä.

Tartu käteeni,
  sillä kun olet siinä
    en kaipaa mitään.