Kauan odotettu tapaaminen

Päiväkahveilla
  lämmin keho, ahnas suu
    veriroiskeita

Väliaikanumero

Istahdan aamulla alasti vessanpöntölle läppäri sylissäni. Sen kylmä alumiini säväyttää aluksi, mutta se lämpenee nopeasti. Avaan Sivustan, ja kirjoitan mietteissäni.

Piimää pajatsoon
  pullahtaakohan sieltä
    viiskytsenttinen?

Dementtisiman kosto

Se tulee se vappu taas kuin kevätkiimassaan rynnistävä pikajuna. Ja samalla toistuu jokavuotinen rituaali, jossa minä hermostun tyystin nurkissa lojuviin pullokasoihin ja vien kerralla KAIKKI pullot kauppaan. Sitten minä imeskelen siinä hyvin ansaittua, niillä pullorahoilla ostettua tikkukaramellia, ja laitan siman tulemaan.

Noin puoli tuntia sen jälkeen, kun simat on ns. tulilla, alan kaivella pulloja kaapista pesua varten, että voin sitten pullottaa. Sen siman siis.

Niin siis niitä pulloja, mitkä juuri vein kauppaan.

JUMALAUTA.

Joka ainoa
  joka perkeleen vuosi
    se sama juttu.
  Tuijotan ämpäriä
     ja huutoitkunauran.

Keväthauskaa

Kas, mistä tietää kevään tulleen?
Onko se mustarastaan laulu?
Onko se katujen pölinä?
Onko se korkokenkien kopina asvaltilla?
Ei, meilläpäin se on alastomat äijät parvekkeilla.

Huokaus.

Ympäri mennään, yhteen tullaan, vittusaatana

Sivustan ensimmäinen runo, yhdeksäntoista vuotta ja rapiat päälle. Ja eikös, perkele, samassa tilassa olla  palttiarallaa edelleen. Tai ainakin oltiin hetki sitten; tila on onneksi vahvasti nousujohteinen.

Onhan tämä aika kamala. Tuosta "runo" -lapusta oikealla saattaa löytyä parempia, tai sitten ei. Riippuu ihan siitä, miten hienostunut maku lukijalla on.

Runojen kirjoittaminen on ollut kuitenkin hirveän antoisaa. Se on mukavaa vastapainoa normikirjoittamiselle, ja on hauskaa yrittää potkiskella aivosoluja miettimään, miten pystyisi sanomaan mahdollisimman, no, kiinteästi asioita. Ehkä se on eräänlaista aivojen kapinaa itseään vastaan.

Olen harkinnut, että pitäisikö kohta häämöttävän 20v taiteilijajuhlan kunniaksi laittaa Sivusta ihan oikeisiin kansiin, hankkia kustantaja, ja röhnöttää sitten näillä runokirjan tuotoilla Monacon edustalla huvijahdilla koko loppuelämä. Ajoitus on vaikea tässä suunnitelmassa: huvijahdille siirtymän kun pitää tapahtua noin viisitoista minuuttia ennen kuolemaa, koska enempään tuskin on varaa.

Sinulle

Monet heistä tietävät jotain.
Toiset tietävät enemmän.
Muutama on arvannut, mutta harvat tietävät paljon.
Ja kukaan ei tiedä koko totuutta.

Sisälläni on tunteita: tunteita, joiden luulin jo kadonneen.
Ne purkautuvat ulos öisin, kun radiosta kuuluu surullista musiikkia.
Joitain tunteita ei voi tappaa. Niiden on annettava kuolla luonnollinen kuolema.
Sellainen kuolema, jonka voi tuoda vain aika.

Mutta aikaa ei ole.

Siksi sydämeni särkyy öisin, yksin.
Se tuntee lopun tulevan, ja se kaipaa ystävää.
Jotakuta, jonka kanssa kulkea samaan tahtiin.
Sellainen, joka pyyhkisi kuumat kyyneleet kylmässä talviyössä.

Sillä aina rakkaus ei riitä, ja lumoukset rikkoutuvat.
Kaikki ystäväsi eivät ole rinnallasi loppuun asti.
Etkä sinä voi pitää heistä kaikista kiinni.
Joskus vain asioille ei voi mitään.

Silloin sydän itkee.

Sähköposti se vain käy ja kukkuu

Sähköposti. Se on monelle roskapostia, vielä useammalle vain pakollinen kirjautumiskeino. Mutta kun on elänyt tarpeeksi kauan, sieltä postiohjelman arkistoista löytää kokonaisen eletyn elämän. Vanhat työpaikat, ihastukset, vihastukset; ystävät ja tutut. Ne eivät ole haudattuina pikaviestimen yksitoikkoiseen ja pitkäpiimäiseen jollotukseen tai lukittuina jonkin suuruudenhullun neron virtuaalitodellisuuteen. Eivätkä ne ole ajat sitten kadotettujen puhelimien tekstarivarastossa.

Sähköposti on tässä ja nyt, omalla koneellani. Vaikka internet katoaisi nyt, voisin silti muistaa kuka ja mikä olin vuosia sitten.

Löysin kertomuksia rakastumisesta, pettämisestä ja anteeksiannosta. Löysin yksinäisyyden tuskaista itkua, ja vanhoja kutsuja tupareihin. Löysin onnentoivotuksia ja työkiirettä anteeksi pyyteleviä viestejä. Löysin rakkauskirjeitä minulle, ja löysin kirjeitä rakkaille, mitä minun ei ollut tarkoitus nähdä. Löysin kirjeitä vihamiehille, joita kadun kirjoittaneeni; ja löysin kirjeitä, joita olisi pitänyt lähettää, mutta en uskaltanut.

Löysin arvokkaita ja unohtuneita ajatuksia ystäviltä; keskusteluja, jotka silloin joskus olivat henkireikäni. Löysin ystäviä, joita ei enää ole; ja ystäviä, jotka elävät vain satunnaisina tykkäyksinä Facebookissa.

Älkää parjatko sähköpostia. Se on pysyvä arkisto sinusta; niistä asioista, joita et ole halunnut julkisesti kertoa. Siellä ovat ne pitkät kertomukset; ne joita on mietitty kauan, ja joiden sanamuodot on hiottu kohdalleen. Ne eivät ole pikaviestimen roiskaisuja, joista autocorrect on poistanut kaiken särmikkyyden.

Hei, ystäväni!
  Viestisi herättävät
    vanhan kaipauksen
  Voitaisiinko puhua
    niinkuin sinä kesänä?