Mämmiä suoneen

Söin mämmiä aamiaiseksi ja lueskelin kun Ihanainen suomii rajulla kädellä blogosfääriä riivaavaa itsetunto-ongelmaa. Nauratti. Siksi tietokoneeni onkin nyt täynnä kerma-, sokeri- ja mämmitahroja.

Minusta on ollut mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset bloggaajat ovat ikään kuin siirtyneet teiniaikaan yhdellä kertarysäyksellä. Ennen sitä vain leikittiin hiekkalaatikoilla, viittailtiin kiltisti toisiin ja vähän nahisteltiin. Suurin osa lapsista oli ihan nätisti, mitä nyt ne muutamat tykkäsivät rikkoa toisten hiekkakakut ja valittaa kun kukaan ei niistä tykkää.

Nyt blogeissa käydäänkin rankempaa ja vakavaa keskustelua - ihmiset ovatkin tajunneet, että tämä ei ole enää viatonta intellektuaalista koirankakansyöntiä. Viimeistään kuukkelit paljastivat sen, että toisessa päässä narua onkin ihan oikea ihminen, jolla on ihan oikeat kasvot. Ehkä siksi moni onkin pyytänyt, ettei heidän kuviaan julkaistaisi, sillä he halajavat takaisin entiseen viattomaan tilaan. Mutta vanhaan hyvään aikaan ei ole enää paluuta. Blogeista on tullut tietoisia toisistaan, aivan kuten seksuaalista ensiheräämistään kokevista teineistä.

Toinen positiivinen asia kuukkeleissa on se, että nyt on olemassa Pinserin top-listasta riippumaton blogien paremmuusjärjestys. Tämä varmaan tulee vähentämään kuppikuntaisuutta ja irrottamaan suomalaista blogimaailmaa samikin rautaisesta ikeestä. Ei silti, ihan hyväntahtoinen diktatuurihan tämä on... Mutta diktatuuri kuitenkin.

Joka tapauksessa, odotan innolla siirtymää aikuisuuteen. Tervemenoa. (Minä jään tänne hiekkalaatikolle. Uskon nimittäin, että kuuden metrin syvyydessä on kultapata. Se pikkuheebo vihreissä kuteissa kertoi minulle niin.)

Henmetti

Kirjoitinpa minäkin syvällisen sunnuntai-listan, ja sitten häiriöissäni klikkasin sitä nappia, josta selaimen ikkuna sulkeutuu.

Ei siis enää sunnuntai-listaa.

Ette sitten kuule, mitä tein viikonloppuna. Vituttaa. Tosin enemmän kuin teitä. Te ette menettäneet mitään; minä vain kaksikymmentä minuuttia elämästäni. Elämästä, jota on niin vähän jäljellä.

(Pitäisi kai tehdä mitvitit. Eräs fiksu muksu oli minunkin salaisen identiteettini selvittänyt. Tuntuu olevan trendi tällä hetkellä suomalaisissa blogeissa.)

Työ on stressaavaa

Katselen ympärilleni perjantaisessa toimistossa. Muut ovat jo poistumassa, minäkin kohta.

Stressi on käsin kosketeltavaa. Minun tapauksessani pöydällä on kolme jonglööräyspussia (joita heitellen onnistuu näppärästi näyttämään sekä sekopäältä, että siltä kuin pakoilisi työntekoa); teletappinukke (lieneekö Hipsu - joskus osasin nämäkin ulkoa); sekä tyhjä vesipullo.

Jostain syystä vesipullo on lempileluni. Siinä kun on liikkuva osa. Sitä voi aukoa, ja sitä voi sulkea. Sillä voi koputtaa hampaisiin kunnes naapurihuoneesta erehdytään soittamaan korjausmiehet paikalle. Sitä voi heilutella näytön edessä niin että se näyttää taipuvan. Vesipulloa voi tasapainoitella pöydällä tai vieritellä pitkin näppäimistöä, kas näin: vgbt6yh\*. Se antaa pikantin säväyksen firman johdolle kirjoitettuun raporttiin.

Toinen lempileluni on kulkukortti - se kun kulkee näppärästi mukana ja napsuu kivasti, kun sitä vetelee ulos kotelosta.

Taidan tarvita lisää virikkeitä.

Syvä huokaus

Que pasa ahora? on päivittänyt.

Eipä taida tyttö tietää millaisia sydämentykytyksiä se on toisille aiheuttanut: hänellä kun ei ole sähköpostiosoitetta eikä kommentointimahdollisuutta weblogissaan. Hän tulee elämään loppuelämänsä onnellisen tietämättömänä meistä kaikista... Kuinka kauniin ironisesti hän aloittaakaan:

"Ei kai kukaan ole itkeä tirauttanut, kun minua ei ole näkynyt?"

No melkein. Perkele.

Uhh... mene pois päästäni, sinä ääni

Kuuntelin pienenä Radioteatterin "Maata etsimässä" kuunnelmasarjaa. Siinä oli kaksi suuruudenhullua tietokonetta, "Enkeli 1" ja "Enkeli 2" (ELintoimintojen KEskuselimen LIsävalvoja), jotka valvoivat suunnattoman suurta tähtilaiva "Haastajaa" ja sen neljää miehistön jäsentä. Enkelit valehtelivat kasvateilleen ja juonittelivat keskenään.

Maanantain Headhunters-sarjassa oli pienessä sivuosassa toinen Enkeleistä. Välittömästi hänen avattua suunsa pakenin takaisin nuoruuteen, jossa kyhjötin yksin vanhan, papalta perityn putkiradion ääressä ja kauhunsekaisin tuntein kuuntelin tiistai-iltana tuota James Folletin kuunnelmaa.

Hämmentävää. Mitähän muita kätkettyjä traumoja aivoissani asuu, traumoja jotka voi laukaista ääni, kuva, haju tai jokin muu tuntemus?

Voiko jokin niistä olla vaarallinen? Onko minut ohjelmoitu lapsena kehdossa reagoimaan tietyllä tavalla, jos näen jotain sopivaa? Vallataanko maailma helposti kuuhun maalatulla isolla graffitilla?

Ei kai vain...

Nyt kylmää sydäntä. Pinserin uutuusblogilistalta poimittua, nuoren tytön blogi nimeltä Que pasa ahora?:

"Thursday, March 18, 2004

Kahden ja puolen tunnin päästä lähtee linja-auto Rukalle! Hauskaa! Ja velipoika on varmaankin jo neuvojeni mukaisesti ostanut minulle litran suomiviinaa ja kokista triplaten. Älkää tuomitko minua, minusta on vain niin hirmuisen hauskaa juoda veljien kanssa. Joskus myös muiden ihmisten, mutta se ei ole aina kovin turvallista. Jos nimittäin totta puhutaan, minun olisi ehkä parempi olla aina selvin päin, tyhmiä ajatuksia riittää päässäni ilmankin."

Aika sopii, suunta sopii, kulkuväline sopii. Mutta onko hän vielä elossa?

Ihmisruumiin unohdetut eroottiset alueet, osa 1

Aloitetaanpa tämä tarina päänahasta, tuosta hiusten kehdosta. Minulla on teoria, jonka mukaan naiset haluavat käydä kampaajalla eivät ainoastaan näyttääkseen hyvältä, vaan myös siksi, että taitavat sormet hieromassa päänahan pieniä lihaksia nyt vain tuntuvat pirun mukavilta.

Päässä on muutama kohta, joita on syytä varoa: ohimon herkät alueet sivussa silmien tasalla; korvalehden takana oleva kuoppa, leukaluun pää, tärykalvot, sekä kohta takaraivossa, jossa selkäydin kiinnittyy pääkalloon. Kaikista näistä voi saada aikaan tuhoa, jos innostuu liikaa. Yleisesti ottaen pään painelu ei ole hyvä idea, vaan sormet tekevät pieniä ympyrän tai puoliympyrän muotoiset liikkeitä, aivan kuten hiuksia pestessä.

Etene edestä taaksepäin, aloittaen otsalta. Tämä seuraa kehon luonnollisia meridiaaneja. Toiseen suuntaankin voi hyvin edetä.

Korville kannattaa antaa myös huomiota: hiero lehteä ylhäältä alas. Kieli korvassa on pääsääntöisesti epämiellyttävä sen aiheuttamien äkillisten paineenvaihteluiden takia (sylki on tiiviste), mutta pieni nuolaisu lehteen ja viilennyksen tuova puhallus toimii mukavana stimulanttina. Myös sopiva, kapea sivellin voi tuntua mainiolta.

Ns. "love buttonit", eli kaksi pientä koloa niskassa, juuri ennen pääkalloa, selkärangan molemmin puolin ovat yleensä varsin herkät. Älä käytä niihin missään nimessä voimaa, mutta kevyt hieronta ja rapsutus toimivat hyvin. Terävät kynnet tai em. siveltimen toinen pää toimivat hyvin :)

Tukistaminen tuntuu oikein tehtynä jalkapohjissa asti. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole aiheuttaa kipua, vaan venyttää päänahkaa. Työnnä käsiä päänahkaa myöten ja haro mahdollisimman paljon hiuksia sormiesi väliin, laita käsi hitaasti nyrkkiin ja tukista hyvin tukevalla otteella ja hitaasti. Toista eri puolilla päätä. Pidä huolta, että paine kohdistuu hiusten juuriin tasaisesti.

Ja muista koko ajan, että pääasia on kokeilu ja uuden löytämisen ilo. Kuuntele toista, hän kyllä kertoo sinulle missä menet pieleen ja mikä tuntuu hyvältä. Paras nautinto on jaettu nautinto :)

Oman hännän nostoa

Olenko muuten ainoa, joka ei ole laittanut omaa blogiaan omaan Päivän Pamaukseensa, esimerkiksi saadakseen paremman sijoituksen luetuimpien blogien listalla?

Tunnustakaa pois vain. Kaikkihan niin varmasti tekevät. Paitsi jotkut ylirehdit kansalaiset. Minulle koko ajatus tuli vasta mieleen eilen illalla taistellessani Lebensraumista baarissa - pöydässä, jossa tupakoimattoman alueen erotti muusta sisustuksesta vain pöydälle kumotusta, savun jo kellastamasta "Savuton alue" -kyltistä.

Kai siinä tietysti jotain logiikkaa on. Jokainenhan on oman bloginsa ahkerin lukija, joten sinällään sen merkitseminen luettujen blogien joukkoon on edes jollain lailla perusteltavaa. Toisaalta Pamauksen pääasiallisen käyttötarkoituksen - päivitettyjen blogien havaitsemisen - kannalta on jotenkin hönttiä laittaa omaa blogiaan listaan. Kyllähän jokainen nyt muistaa milloin on blogiinsa kirjoittanut - vai?

Tietysti voidaan kysyä kumpi on Päivän Pamauksen tärkeämpi käyttötarkoitus: top-lista vaiko blogien seuraaminen. Välillä nimittäin kuulostaa siltä, että tuo ensimmäinen olisi se tärkeämpi.

Töpselit väärinpäin

Voi pyhä sylvi.

Minulla on itse asiassa suuri luottamus kansanparantajiin ja muihin ei-länsimaisen lääketieteen parissa toimiviin. Uskon, että heillä monesti on ymmärrystä ja tietoa, jota ei olla vielä ehditty (tai haluttu) integroida mukaan lääketieteeseen - ja joka tapauksessa he ainakin jaksavat kuunnella potilaita, eivätkä pääsääntöisesti aiheuta tuhoa. Kädestäpitäminenkin on ihan hyvä asia.

Mutta se kyllä vähän kyrsii, että kaikenkarvaiset puolivillaiset kouluttamattomat huuhaavipeltäjät alkavat kehitellä omia "tieteellisiä" teorioitaan - jotka kuulostavat hyviltä herkkäuskoisten korviin. Tekniikka on aika pitkälti magiaa nykypäivän ihmiselle, joten sitä ei tosiaan kannattaisi mystifioida enempää esittämällä muropaketin kyljestä luettua fysiikkaa lisättynä pseudotieteellisillä selityksillä jonain korkeampana tieteenä. Perkele.

Peruskouluissa pitäisi opettaa kyllä ensimmäisenä fysiikan kurssina pelkästään tieteen filosofiaa, etiikkaa ja erityisesti tieteellisen metodin perusteet. On tärkeämpää ymmärtää menetelmät kuin tulokset. Tulokset kun voi aina katsoa kirjoista tai Googlesta.

Ahdistaa.

Popmusiikkia

Kun kirkuvat fanilaumat kerran ovat pyytäneet päivittämään, niin päivitetään sitten...

With the touch of your hand I come undone

With the flash of your burning eyes I know

that you're the only one I come, I come

undone, I come undone.

Jennifer Rush: I Come Undone

Toisen ihmisen levyhyllyn selaaminen on jokaisen meistä suuri nautinto, sillä se on otollinen tirkistelyn kohde. Harva meistä esimerkiksi piilottaa "huonoa" musiikkia sohvan taakse, tai "siivoaa musiikkihyllynsä", kun konservatiivinen setä tulee kylään, joten levyhyllystä saa sensuroimattoman kuvan ihmisen psyykestä. Rajallisen, mutta sensuroimattoman.

Levyhylly on myös loistava keskustelunaloitus: "Ai sulla on tota?" Moni suhde lienee alkanut kontillaan CD-soittimen vieressä, pahvisten LP-koteloiden suhistessa tai CD-koteloiden kolinassa. Monella parillakin on "oma" kappale: kolme ja puoli minuuttia aaltomuotoja ja suunniteltua kohinaa, jotka saavat sydämen sykkimään ja hengityksen käymään samaan tahtiin.

Nyt kun musiikki on siirtymässä suurelta osin noiden rakastamiemme ja vihaamiemme tietokoneiden sisuksiin (kuten niin moni muukin asia, joista pidämme) tämä levynkansien kolistelu on vaihtumassa esimerkiksi iPodien vaihteluun. Mikä on sinällään sääli, sillä ystävältä lainatun levyn kuunteleminen on kuitenkin voimakkaampi kokemus, kuin sähköpostina saatujen MP3:sien. Fyysisyydelläkin on puolensa.

(Ai miksi ylläoleva lainaus? Koska haluaisin rakastua juuri noin. Pitäkää sitä ilmaisena vilkaisuna minun psyykeeni. Seuraavat maksavat 50c kappale.)

Meikouva

Vihreä on parempi kuin oranssi... Tai no, pitää sitä jollain lailla yrittää erottautua kaikista muista blogger-blogeista.

On itse asiassa mielenkiintoinen kysymys se, miten paljon oikeasti blogin ulkonäöllä on vaikutusta lukijakuntaan. Ihminen kun on kuitenkin laiska, ja pyrkii minimoimaan tehtävän työn (siksipä teollinen vallankumouskin alkoi), joten vaikealukuiset blogit varmasti menettävät lukijoita tämän takia.

Monesti on minullekin väitetty, ettei sillä, miten asian sanoo, ole merkitystä. Vain itse asia on tärkeä. Tämähän on ihan puuta heinää - totta kai asian vakavuus riippuu sanojan ja sanottavan välisestä suhteesta, aiemmista kokemuksista, äänensävyistä, ruumiinkielestä, valituista sanamuodoista... Blogeissa sittemmin siitä, miten vaikealukuista teksti on: liiat korumuodot tai pienet fontit eivät jaksa pitää kiinnostusta yllä.

Tietty voi väittää, etteivät lyhyellä pinnalla varustetut lukijat ole oikeasti kauhean kiinnostavia - jos joku ei jaksa lukea tekstiä, niin eipä hänellä mitään kiinnostavaa sanottavaakaan olisi ollut. Tämä on väärin kahdesta syystä: Oma kokemukseni on se, että juuri ne ihmiset, jotka ovat mielipidevaikuttajia ja johtajia ovat erittäin nopeita lukijoita ja tekevät päätöksensä nopeasti. Heillä ei ole juuri nimenomaan aikaa ottaa selvää vaikeaselkoisesta tekstistä.

Siksi toisekseenkin, hidastaa se vaikeaselkoinen teksti omistautuneemmankin lukijan ymmärtämystä. Ja jos sinulla on kerran ahkeria lukijoita, niin viiden minuutin käyttäminen siihen, että viilaa tekstiä hieman luettavammaksi, säästää heiltä yhteensä varmasti yli sen viisi minuuttia. Mikä on tietysti ihan kohteliasta.

Hyiyäk

Yksi äklöimpiä asioita maailmassa on se, kun menee ja lykkää salmiakkipastillin suuhunsa, ja sitten - juuri kun suu on täynnä ihanaa syljen ja salmiakin sekoitusta - yllättäen aivastaakin. Se tulee niin äkkiä, että et juuri aivan ehdi nielaista, ja uljaasta yrityksestä huolimatta suusi sisältö tyhjenee rinnuksille ja/tai syliin.

Yritä siinä nyt sitten olla esimerkiksi kokouksessa tai toimistossa kovin blasé, kun räjähdysmäinen aivastus ensin tappaa keskustelun koko toimistossa, ja epämääräinen, mustia läiskiä sisältävä limaklöntti juoksee pitkin vaatteitasi lumivyöryn lailla. Yrität tunkea itseäsi pöydän alle mahdollisimman tehokkaasti ettei kukaan vain huomaisi, ja samalla harot pöytälaatikosta nenäliinoja, jotta ehdit pelastaa loputkin vaatteesi tuhriutumasta.

Ja koko loppupäivä pitää vältellä kokouksia, tiskin takaa nousemista, tai edes kaikkia kontakteja ihmiskunnan kanssa, ettei tarvitse alkaa selitellä kummallisia tahroja valkoisissa housuissa. Luonnollisesti vielä juuri sinä päivänä toimistossa juhlitaan jotain samppanjan kera.

Sitten vielä jotkut ihmettelevät, miksi toiset pukeutuvat aina mustiin.

Ihminenkö muka oppisi

Minulla on uusi tietokone. Se on muuten ihan kiva, mutta se sekoaa aina kun näytönsäästäjä menee päälle.

No, näytönsäästäjä menee päälle vasta minuutin päästä koneen käynnistämisestä. Kun käynnistän koneen, siinä menee sen verran aikaa, että alan puuhata jotain muuta. Ei jaksa odotella jotain tyhmää tietokonetta, nääs. Luonnollisesti siinä vaiheessa, kun havahdun tietokoneen käynnistyneen, se on jo laittanut näytönsäästäjän päälle ja kaatuu kun vain koskenkin sitä.

Se, mikä minua häiritsee on se, että olen tehnyt tämän rundin jo viimeisen kahden päivän ajan noin viiden minuutin välein. Käynnistä kone, ala tehdä jotain muuta, havahdu koneen kaatuneen, käynnistä kone uudelleen. Kun sen voisi siinä minuutin aikana, jona se ei ole kaatunut, korjata. Tai ainakin estää näytönsäästäjän toiminnan.

Mutta ei. Aina sitä vaan huomaan olevansa käynnistämässä sitä konetta uudestaan.

Juu, kyllä ihminen oppii kun tekee virheitä. Juujuu.

Sekalaista hyppimistä asiasta toiseen

Tilamisu kirjoittelee aiheesta, joka on minuakin vaivannut: blogimateriaalin tuottaminen. Ei ole helppoa, ei. Kateeksi käy Misun kaltaisia, jotka osaavat kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi miettimättä asiaa sen kummemmin. On tietysti jotenkin naurettavaa jo tässä vaiheessa törmätä bloggauskriisiin: olenhan kirjoittanut jo mitä, toista kuukautta?

Tietysti kun ei halua sotkeutua YTM/ATN/waht eva -keskusteluun, joka jostain aivan käsittämättömästä syystä velloo vieläkin blogosfäärissä, niin keskustelunaiheet jäävät pakostakin varsin vähäisiksi.

Hah.

Onneksi suomalaisten bloggaajien joukkoon liittyy koko ajan uusia kirjoittajia, jotka eivät koe tarpeelliseksi liittyä kuppikuntiin. Itse asiassa, eräs mielenkiintoisimpia uutuuksia on Kajastus, joka osaa hyvin kirjoittaa elämän pienistä asioista. Elämänkokemus näkyy. Hän oli myös kaivanut jostain itsemurhaa yrittäneen päiväkirjan. Tuli todella paha olo, kun sitä luki. Tekisi mieli juosta puhelinkoppiin ja nykäistä S-merkkiset trikoot ylle, ja lähteä pelastamaan maailmaa, mutta valitettavasti ko. laitokset ovat jääneet tarpeettomiksi kännyköiden myötä. Mikä tietysti on kaikille meille salaisen identiteetin omaaville supersankareille käsittämättömän epäkätevää.

Identiteetistä puheen ollen: minua epäiltiin jo kertaalleen Ihanaiseksi, koska erehdyin linkkaamaan häneen pari kertaa. No, nyt minua voi vapaasti kuvitella myös Misuksi ja Kajastukseksi, jos se luo iltaanne jännitystä.

Unessa kaikki on toisin

Unessani oli Tyyppi. Tyyppi siksi, että en osaa sanoa oliko hän mies- vai naispuolinen: unessa kun näihin asioihin ei aina kiinnitä huomiota.

Tyyppi oli kovasti huolissaan lentoturvallisuudesta. Hän valitti suureen ääneen miten on mahdollista, että eräs hänen naistuttavansa oli voinut saada postikortin lentokoneen WC:ssä! Aivan kauheaa! Minä nyökkäilin ja yritin käsittää mistä hemmetistä hän oikein höpisi.

Tyypin vuodatuksen keskeytti se, että eräs henkilö alkoi rapsuttaa selkääni ja heräsin omassa makuuhuoneessani. Hän toivotti huomenet, halailimme, vaihdoimme muutaman sanan ja hän lähti lukemaan lehtiä; minä jäin vielä sänkyyn ja vaivuin takaisin uneen nopeasti.

Tyyppi oli kovasti näreissään. "Minne sä oikein katosit yhtäkkiä?" hän tiukkasi ja polki jalkaansa.

En osannut sanoa mitään. Miten sitä voisikaan selittää valvetilan ja todellisen maailman olemassaolon kuvitteelliselle, uneksitulle henkilölle? Ja mitä unitilassa oli tapahtunut sillä välin "kun olin poissa"?

Mikä tämä oikein on?

Tällä yhteisellä leikkikentällämme tuntuu olevan monta nimeä: Blogoslavia, blogosfääri, blogistan, blogilandia...

Mutta mikä meitä oikeasti sitoo yhteen muu kuin se, että olemme päättäneet alkaa julkaista tekstejä verkossa? Mikä on se yhteinen tekijä esimerkiksi Lingon ja Linda Lampenius Bravan päiväkirjan välillä? Ja eikö olekin niin, että suurin osa ihmisistä kuitenkin lukee blogistaniin kuuluvaksi vain Pinserin top-100 -listalla olevat blogit? Koska niitä muita ei kukaan koskaan katso, ovat he hiljaisia ja mitättömiä, blogistanin toisen luokan kansalaisia. Onko blogi olemassa, jos sitä ei kukaan lue?

Blogosfääri ei ainakaan ole demokratia, vaikka jokaisella on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Toisia kuunnellaan enemmän kuin toisia, ja tälläinenkin yhteisö järjestyy automaattisesti muutaman mielipidevaikuttajan ympärille. Ja kun hierarkia on kerran syntynyt, on vaikea nousta pohjamudista ylöspäin, vaikka olisikin mielenkiintoinen ja tuore ja uusi kirjoittaja. Ihmiset kun kykenevät lukemaan vain rajoitetun määrän blogeja.

Näin kouluttamattoman silmään kyllä haisisi siltä, että tässä on kyse meritokratiasta. Mutta pystyykö joku tarkoituksellisesti ottamaan valtaa blogosfäärissä? Riittääkö siihen se, että aloittaa uuden blogin provokatiivisella nimellä, ja keskustelee a) seksistä, b) ihmissuhteista tai c) seksin puutteesta? Ja mitä on valta tälläisessä ympäristössä, jossa sinut voidaan sulkea täysin ulkopuolelle hetkessä?

Mielenkiintoinen koe joka tapauksessa.

Nuo aivojani rassaavat muukalaiset nyökkäilevät hyväksyvästi. Tietävät varmaan jotain, kurjat, mutta eivät kerro.