Hello, Billy

Pitkällisen harkinnan (eli siis kuutisen minuuttia ähellystä vessassa) tuloksena luulisin, että on ihmisiä, joiden mielikuvitus yltää pidemmälle kuin heidän käsityskykynsä; ja ihmisiä, joiden käsityskyky ylittää heidän mielikuvituksensa.

Että sitä sopii pohtia.

I cannot even wonder
  about the things far yonder
    for my brain cannot comprehend
      that which comes to you granted

Torstai-illan kuumetta

Voi hyvä luoja
   miten hyvältä tuntuu
      koskettaa toista.

  Ei seksuaalista jännitettä,
     ei kolmen sekunnin halausta
  Vain ihan tavallinen hieronta

Kiitti, Jussi

Ikääntymisessä on se mielenkiintoinen puoli, että laulujen sanoja alkaa ymmärtää paljon paremmin. "Bailando bailando amigos adios, adiós el silencio loco" saattoi olla nuorempana se syvällisyyden ydin, mutta niin vain siitäkin on löytynyt kerroksia iän myötä, kun alkaa ymmärtää, mitä todellakin tarkoitetaan termillä "el silencio loco", ja miten ahdistavalta se voi tuntua, ja miten sitä on joskus paettava.

Jussi Hakulisen poismenon kunniaksi kuuntelin Joutsenlaulun uudelleen pitkästä aikaa - sitä kun ei Spotify ole tarjonnut tietyistä syistä - ja ymmärrän jälleen, miksi se riepoo edelleen suomalaisten sydämiä.

Tuska tosiaan
  saa kiinni kenet se vain

    haluaa.

Perkele.

Kääk!

Onanoidessani omien kirjoitusteni äärellä törmäsin tähän kauheaan painajaiseen. Nyt on vuosi 2022, joten mitä tapahtuu Annalle, tuolle koomaan tänä vuonna joutuvalle rovaniemeläiselle taideopiskelijalle, jonka todellisuus ja unet tulevat harhautumaan Sivustan kirjoituksiin joskus menneisyydessä?

Jos olet Rovaniemeltä ja tunnet Annan, niin varoita häntä.

No en varmana
  nuku tänäkään yönä
    haluan seota

Ha!

Hymyilee se elämä risukasaankin aina välillä. Tajusin juuri, ettei minun tarvitse enää potea huonoa omatuntoa espanjalaisten kurkkujen ostamisesta vuonna 2010, eikä kukaan enää muistuta asiasta joka kerta, kun käyn kaupassa.

Saati sitten tästä banaaniongelmasta. Tai tästä ostoslistan luovasta tulkinnasta.

Oodi makuupussille

Rakastan makuupussissa nukkumista. Se tuo mieleen lapsuuden ja retket. Makuupussiin voi piiloutua pahalta maailmalta vielä hetkeksi, kurkistaa toisella silmällä maailmaa ja todeta "ei vielä, en ole valmis maailmaan". Siellä on lämmintä ja kotoisaa, se kulkee helposti mukana, ja se on helppo pedata ja pakata. Rakas makuupussini on kulkenut maailmalla melkein yhtä paljon kuin minäkin ja joka kerran siihen kääriytyessäni muistan paikkoja ja tapahtumia, joita en muuten muistaisi.

Ja sellaisessa nukutaan jopa avaruudessa. Kuvassa Samantha Christoforetti Kansainväliseltä avaruusasemalta.

Ruo'osta asiaa

Siitä on kuulkaa huumori kaukana, kun keski-äkäinen äijä taaraa nakkisillaan mökin rantavedessä ja siivoaa puutarhasaksilla järviruokoa. 

Ei kun mitä mä puhun? Jos kuulkaa täällä olisi ollut joku muu, niin se olisi joutunut sietämään tauotonta puujalkavitsien tulvaa. Elikkäs nimittäin tilanne oli nyt vaan niin helvetillisen koomisen näköinen. Todellakin ja kirjaimellisesti "mies ja alaston ase." Että pitää olla tarkkana, ettei vahingossa leikkaa omia palojaan pois, kun ne on erehdyttävästi samanpaksuisia kuin ruoko. Jaa että näin kylmää?

Raskasta on olla itsensä kanssa.

Armo

 

Kevyet mullat, mestari.

Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse
Jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin
Tätä väistin
Tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Mustikkaa, mustikkaa...

Rakastan mustikkaa. Syön sitä silmilläni, maistan sitä kielelläni. Kun perkaan ja pakkaan sitä pakastettavaksi, ajattelen jo niitä ihania talven aamuja, kun voin heittää kourallisen mustikoita puuron päälle. Ja kun talvella sekoitan niitä puuroon, muistelen niitä elokuun lämpimiä iltapäiviä, kun istuin mökkikeinussa ja perkasin ämpärillistäni. Muistan isääni, joka keräsi niitä aina enemmän. Muistan lapsiani, jotka ylpeinä esittelivät omaa ämpäriään, suu sinisenä.

Mustikka ei maistu samalta, jos sitä ei ole itse kerännyt. Siihen pieneen marjaan liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, joita kaupan mustikka ei voi tavoittaa.

Ah, mustikka

  lämmin päivä ja rauha

    ehkä elän talven

Koneen orja

Tuota hei, miksi minä laitan astianpesukoneen päälle aina väärään aikaan? Se nimittäin on kuin taapero - sitä ei voi hetkeksikään jättää yksin, koska tuho voi olla valtaisa. Ja sitten sitä saa loistavan idean lähteä pienelle happihyppelylle, jonka välittömästi torppaa keittiöstä kuuluva kurlurlur - että etpä lähdekään, koska aion pestä tätä törkyistä lautaskasaasi vielä kaksi tuntia, ja että ensi kerralla esipesepä nämä ryönäsi ihan itse, jos haluat vispata menojalkaasi.

Pyykinpesukoneen voi sentään pysäyttää kesken ohjelman ja sulkea hanan, mutta astianpesukoneen sielunelämä on minulle tyystin vieras, ja napitkin on piilotettu integroidun kannen alle, eikä niissäkään mitään pausea ole.

Enemmän tämä etätyöpäivä välillä sitoo pöydän ääreen kuin toimistopäivä.

(Kuvassa se väärä tapa laittaa haarukat tiskikoneeseen.)

Onko tämä koti?

Joskus, jos olen kiireessä unohtanut valot päälle lähtiessäni, huikkaan kotiin palatessani edelleen vanhasta tottumuksesta heipat.

Mutta kukaan ei tietenkään vastaa. Täällä ei asu enää ketään. On vain kuoria, haamuja, ja tarpeettomia tavaroita. Muistoja, tuoksuja, unohtuneita esineitä.

Elämä on kuitenkin sitkeä. Se juurtuu vaikeissakin paikoissa, kasvattaa juuret ja kukoistaa. Sitä, mitä täällä loppujen lopuksi itää, en kuitenkaan vielä tiedä, tietenkään. Oma elämäni menee jo menojaan, mutta voiko "meidän kodistamme" tulla vielä "minun kotini", on vielä ratkaistava kysymys. En oikeastaan halunnut tänne, mutta tein järkevän ihmisen valinnan ja kompromissin, koska niin kuului tehdä. Valitsin sen "ihan hyvän" ja "taloudellisesti järkevän" ja "no onhan tässä hyvätkin puolensa".

Ei enää koskaan.

Kolo hyllyssä
  tuoksu kylpyhuoneessa
    meidän vai minun?