En ollut ylpeä itsestäni polvistuessani sateisella kadulla veren valuessa murtuneesta nenästäni, värjäten lammikon vaaleanpunaiseksi.
En ollut ylpeä itsestäni, kun jätit minut itkemään kylpyhuoneen nurkkaan, mustelmia täynnä.
En ollut ylpeä itsestäni poliisiauton kaartaessa jälleen kerran kerrostalomme pihalle.
En ollut ylpeä itsestäni kulkiessani rappukäytävässä, kumarassa naapureiden tutkailevan katseen alla.
En ollut ylpeä itsestäni, kun löysin sinut kotoa, sängystä sen saatanan huoran kanssa, yhteisen lapsemme itkiessä nälkäänsä kehdossaan.
Tänään en enää pyydä anteeksi. Tänään en enää kuuntele selityksiäsi. Tänään lukitsen oven takanani. Ja ehkäpä, jollain jo melkein unohtuneella tavalla, tunnen oloni pikkiriikkisen ylpeäksi.
Siivosin vessan,
jätin ruokaa hellalle,
petasin sängyn.
Eropaperit löydät
olohuoneen pöydältä.
(Hah, kerrankin ajoissa runotorstaissa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti