En vieläkään tunne mitään

...paitsi ehkä hämmästystä ja väsymystä.

Ihminen saattaa ja kykenee, vaikkei haluaisikaan. Tärkeä oppitunti siinä. Net, ketkä väittävät, että ihminen tekee asioita vain itsekkäistä syistä, ovat väärässä. On helppo kuvitella näin, jos on itse itsekäs ihminen, mutta ihmiset todella tekevät asioita itsensä vastaisesti. Moni väittää tähän vastaan, että kyllä sieltä aina jokin itsekäs syy löytyy taustalta; jos ei muuta niin se tyydytys mikä tulee kun "tietää tehneensä oikein", mutta tämäkin on väärin.

Ihmiset myös kuvittelevat tekevänsä asioita itsekkäistä syistä, mutta eivät oikeasti tee. Sillä jos he olisivat todellisen itsekkäitä, he miettisivät tarkemmin mistä on heille hyötyä - mutta useimmat eivät ajattele lainkaan.

Kun alkaa miettiä itseään ja motivaatioitaan, sitä ensin luulee olevansa jotenkin vain hyvä. Sen jälkeen sitä tajuaa, että tekeekin kaiken itsekkäistä tarkoitusperistä, ja yrittää soveltaa sitä muihinkin. (Tämä on se vaihe, jossa nörtit yleensä saavat turpaansa yrittäessään selittää muiden käytöstä tavalla, jota he eivät halua kuulla.)

Sitten sitä yrittää keksiä kaikenlaisia perusteluja sille, miksi tuo nätti ja kaunis teoria siitä, miten kaikki pohjautuu vain itsekkyyteen, tuntuu herättävän muissa aggressioita, ja päätyy siihen tulokseen, että itse on vain niin ällistyttävän älykäs, että muut eivät voi nähdä asiaa tyhmyydeltään, tai että he eivät vain halua kuulla olevansa huonoja ihmisiä. Ja sitten iskee ymmärrys siitä, miten itsekkyys ei sinällään ole mikään paha asia, vaan luonnon aivan normaali tapa taata lajin säilyvyys, ja voi olla vielä enemmän ylemmyydentuntoinen kanssaeläjiään kohtaan. (Tässä kohtaa yleensä on päästy puoleen väliin Richard Dawkinsin kirjaa "Geenin itsekkyys", eikä viitsitä enää lukea opusta loppuun. Tähän myös liittyy suunnaton halveksunta, jota koetaan muita kohtaan, jotka yrittävät ostaa mielihyvää auttamalla esim. luonnonkatastrofin uhreja. Asiaa luonnollisesti puidaan joka paikassa, jotta oma ylemmyys tulisi varmasti selville.)

Tähän loukkuun turtuu moni, koska luulee saavuttaneensa ymmärryksen ylimmän asteen.

Mutta se ei ole lopullinen totuus. Samasta syystä kun kukaan ei halua kuulla olevansa "paha" ihminen, ei järkevä ja itseään analysoiva ihminen halua kuulla olevansa pohjimmiltaan kovin irrationaalinen. Hän analysoi ja selittää ja kyselee, yrittäen epätoivon vimmalla päästä eroon siitä, mikä hänestä tekee syvästi halveksimansa ihmisen.

Joskus sitä vain tekee asioita, joiden tietää olevan huono idea. Ilman mitään järjen hiventäkään. Ilman mitään toivoa orgastisesta mielihyvästä. Ilman mitään syvempää tarkoitusta ihmiskunnan tai jonkin karvapalleron pelastamisesta. Täysin typeriä, järjettömiä asioita, josta kuka tahansa voisi sanoa "tuo on ihan vitun typerää." Ja sanookin. Mutta silti...

Sillä ihminen ei ole tyytyväinen paikallaan. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Rohkea rokan syö. Yrittänyttä ei laiteta. Saatanan tunarit.

Seison korkean
  jyrkänteen laidalla ja
    hengitän hiljaa.
  Yhden askeleen päässä
    vapaus tai pelastus.

Älkää peljätkö

Jokaisen meistä
  tulisi tutustua
    eritteisiimme.
  Sillä monesta meistä
    ei muuta maailmaan jää.

Hetkiä rajatiloissa

Istun sairaalan kahvilassa kahvikupin ääressä, tuijotan maidon kareita mustanpuhuvan nesteen pinnalla ja haaveilen. Viereiseen pöytään istahtaa toinen potilas, samalla lailla rauhallisiin väreihin puettu kuin minäkin. Hän ei näe ympärilleen, katsoo vain eteensä. Se on Hän.

Näen hänen hartioidensa alkava hytkyä äänettömästi ja hän hautaa kasvonsa käsiinsä. Itku ravisuttaa hänen kehoaan, mutta hän ei voi pitää ääntä.

Nousen ylös ja istun samaan pöytään. Vedän tuolini hänen tuoliinsa kiinni ja suljen hänet syliini. Hän hyväksyy läsnäoloni ja kyyneleet alkavat virrata valtoimenaan. Silitän hänen päätään ja alan myös itkeä, ja hetken aikaa olemme Yhtä.

Hoitajat kantavat minut pois hiljaisesti ja tehokkaasti. En vastustele. Saan rauhoittavia lääkkeitä ja nukahdan kuvattomaan uneen, jossa läsnä ovat vain Phobos ja Deimos - Pelko ja Kauhu.

Maailman näkee
  joskus todellisena,
    joskus totena.
  Halkaise se miekalla
    ja katso leikkauskohtaa.

Minulla on tissit

Heräsin aamulla tuntemattomasta valkoisesta huoneesta ja huomasin todellakin olevani aiemmin mainittu rovaniemeläinen kuvataideopiskelija Anna.

Minun pitää kuulemma olla vielä täällä sairaalassa jonkin aikaa. Haluavat tarkistaa asiat. Laittoivat lääkityksen päälle. On hieman sekava tunne päässä.

Mieheni Joona ei ole kovin komea. Tunnen oloni psykonartuksi kun sanon näin. Mitäköhän blogistanin ihmisille kuuluu nykyään, onhan sentään jo 23 vuotta siitä kun Kysyn Vaan lopetti...

Mutta jos kaikki kokemani oli kerran unta, miksi Sivusta on edelleenkin olemassa?

Maailma pyörii
  Tuskin mikään on totta
    tai valhettakaan.
  Laahustan käytäviä
    valkoisessa kaavussa.

Miksi suussani maistuu aina tältä aamulla?

Sivusta Oy Ab:n alkoholi- ja puutarhakalustedivisioona on saanut haltuunsa ainutlaatuista kuvamateriaalia, jonka transkriptin esitämme tässä seuraavaksi. Sivustan päätoimittaja Z oli oman terveytensä uhraten asennuttanut vasempaan sieraimeensa nettikameran, tarkoituksenaan napata nuo jokaöiset kiusankappaleet itse teosta.

On yö päätoimittaja Z:n koirankopissa. Laajakulmakamerassa ei näy muuta kuin nenäkarvojen vähäinen heilahtelu kuorsauksen tahdissa. Sitten kuvassa näkyy liikettä: kaksi pientä hiippalakkia heilahtaa Z:n leuan takaa näkyviin.

"Reitti selvä", hihkaisee toisen hiippalakin omistaja, toisen luokan nuorempi tonttu Repa.

"Turpa kiinni, tampio", sähähtää toisen alta pilkottava partanaama, toisen luokan vanhempi tonttu Tane. "Se saattaa herätä, jos sä kailotat noin kovaa."

"Sori", vastaa Repa.

"Hei, kyl mä tajuun et tää on sun eka keikka, mutta yritä nyt pitää piippas päässä. Tajuutsä että tää on ihan oikeesti tärkeetä."

"Mä en kyl vieläkään tajuu mitä tärkeetä tässä on" sanoo Repa ja kiipeää samalla Z:n alahuulen päälle ja tiirailee alla näkyvään ammottavaan onkaloon, josta kuuluu kuolinkorinan tapaista jyrinää. Leppeä tuulonen heiluttaa Repan partaa samalla kun Tane kömpii ylös ja kiroilee kompastuttuaan Z:n ainoaan partahaiveneen.

"Se on kato meidän duuni. Onhan tää selitetty sulle jo sata kertaa, pahvi: vahditaan onko nää kiltisti että Jiipee osaa sitten jouluna allokoida lahjaosuudet", kivahtaa Tane ja kaivaa taskustaan samalla alkometrin.

"Nii, mut mä en tajuu tätä osaa" ihmettelee Repa ja alkaa laskea housujaan. "Miks me tää tehdään?"

"Tää on kato ollut perinteenä jo ennenkuin Jiipee perusti pajan ja tehtiin sopparit virallisesta vakoilusta. Ennen vanhaan me vaan tehtiin tätä ihan ihmisten kiusaksi. Tää on kato arvokas perinne. Sopparin mukaan me saadaan tehdä tää aina vuoron lopuksi.... Se on sitten 0.9 promillea, että saadaan molemmat vääntää tortut ja kusta vielä päälle", sanoo Tane ja sujauttaa alkometrin takaisin taskuunsa.

"No se on sentään hyvä, ettei tartte takaisin tunturille mennä. Eihän siellä mitenkään riittäis vessat koko laumalle", virkkoo Repa ja kyykistyy Z:n avoimen suun päälle.

Anteeksi

Pahoittelen, että olen ollut hetken hiljaa. Se johtui tyystin siitä, että jouduin normaalilla työkeikalla fundamentalistikristittyterroristien vangiksi USA:n perukoilla, ja jouduin taistelemaan itseni vapaaksi pelkästään puolikkaan Raamatun ja taitetun lusikan avulla. Onneksi minua avusti kolmetoista nymfiä, jotka olin onnistunut löytämään puoliksi hiekkaan unohtuneesta, vuoden 1932 Oldsmobilesta. Raukat olivat jääneet odottamaan bensiinin hinnan alentumista...

No, sellainen tylsä ja tavallinen tarina joka tapauksessa. Jos minua ei olisi luultu mäyräkoiraksi ja lukittu siihen kanakoppiin, en olisi varmaan edes myöhästynyt paluulennoltani (firma lentää halvalla, reitti oli Tupelo - Dallas - Miami - Caracas - Rio de Janeiro - Valparaiso - Rio de Janeiro - Kapkaupunki - Timbuktu - Tel Aviv - Moskova - Helsinki - Jyväskylä, josta firman lainasukset jalkaan ja neljän tunnin hiihto kotiin).

Väsyttää hieman. Ei se lento, mutta kun ne nymfit vaatimalla vaativat saada "korvata" jotenkin vaivani...

Veli!

kamelinkaulainen nainen ryystää pullon suusta jotain mikä näyttää coca-colalta mutta se ei oikeasti ole vieressään on vinoviettinen tummahiuksinen nuorukainen joka katselee ohikulkijoita sillä silmällä en käsitä miksi tuo keppi on tungettu tuonne pulloon sillä se ei voi kerta kaikkiaan mahtua ja sen on täytynyt sattua melkoisesti eikä sen omistajallakaan nyt niin kovin hyvännäköinen sääri ole vaikka se on veistetty eebenpuusta mikä näyttää oudolta koska mies on valkoinen kuningasjätkä mikä muuten oli ihan mainio elokuva kuten vaikkapa esimerkiksi se uusi automainios jossa se auto lyö lintua joka on siis lentänyt etelään loppuvuodeksi valtion kustannuksella kuten kuka tahansa työtön joka on saanut potkut jalkapallokentältä jossa mypa hävisi loistokkaasti hopeaa vuonna 1962 kun kennedyjen klaanilla alkoi mennä huonosti kuten lilleri lallerilla joka muurilta putosi liisan ihmetykseksi sen saman liisan joka kulki peilien läpi eikä tajunnut olevansa unessa kuten gulliver jonka piti mennä ja tehdä ja olla eikä koskaan kasvaa isoksi ottaa tuolta ystävällisesti hän ei kai otetaan me sillekin

Meditoin hiljaa
  ja hävitän itseni
    mustaan kohinaan.

Loppiaisen alkua

Tänään asunto tuntuu erityisen tyhjältä. Vaellan päämäärättömästi huoneesta toiseen ja menneisyys viiltää jokaisen oven takaa. Haamut ja kuvat leikkivät seinillä, pilkkaavat minua rivosti. Seinäkello tikittää tasaisesti, tuo mieleen kuvan hymyttömästä hautausurakoitsijasta, jonka vasaraniskut lyövät naulat syvälle arkunkanteen.

Ystävä pyytää kylään. En mene. En kykene. Minun ei ole nälkä. En pysty hymyilemään, peittämään sisälläni olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Enkä halua jakaa tuskaani hänen kanssaan, sillä pelkään.

Laitan television päälle, yritän katsoa jotain, antaa sen täyttää aivoni ettei minun tarvitsisi ajatella. Ei tarvitsisi muistaa. Ehkä siksi ihmiset kuluttavat elämänsä viihteen parissa: kaikki pakenevat jotain. Kukaan ei vain enää muista mitä, koska televisio on jo haperruttanut neuronit ja koneistettu musiikki tappanut luovuuden. Mutta ei siitäkään ole apua, sillä Se on täällä, eikä Se mene pois.

Ikävä.

Tuska.

Kaipuu.

Sillä on monta nimeä. Se seisoo selkäni takana, eikä siitä voi nähdä kuin pienen häivähdyksen, jos kääntyy todella nopeasti. Se kulkee perässäni. Se lukee olkani yli sanomalehden ja kuiskaa korvaani, etsii kaikki synkät sanat sivulta.

Kännykkä piippaa, joku jossain ajattelee minua. Se sentään lohduttaa. Jokainen elektroninen laulu pakottaa Sen kauemmas, lyö sitä, työntää sen kohti nurkkaa, mutta aina se tulee takaisin. Viimeistään valojen sammuttua se levittää tummat siipensä ja peittää makuuhuoneen vaippaansa. Ja minä käperryn peiton alle ja puristan tyynyä kuin se olisi ainoani.

Istun sohvalla
  kirjoitan runojani.
    Rintaa pakottaa.
  Sammutan viimein valon,
    nukahdan talon ääniin.

Hälytys ohi

Täällä sitä ollaan vielä ihan omana itsenä, oravankakan täyttämässä kerrostaloasunnossa Vantaalla. Niin, paitsi että naamaani oli yön aikana kasvanut iso finni.

Niin se universumi huijaa köyhää puuseppää.

Kävelen yksin,
  kuuntelen mielessäni
    haikeaa laulua.
  Tulisipa sade, ja
    veisi kaiken turhuuden.

The Kirje

Ystäväni antoi minulle eilen kirjeen. Hän sujautti sen käteeni salavihkaa, aivan kuin ei olisi halunnut toisten huomaavan koko asiaa, ja varovaisesti hymyillen livahti tiehensä, kadoten ostoskeskuksen vilinään.

Avasin sen, odottaen rakkaudentunnustusta, mutta kirje yllättikin sisällöllään.

Rakas Z [nimi muutettu, toim. huom]

Sinä olet unessa. Et tiedosta sitä, mutta tämä kaikki ympärilläsi on unta. Todellisuudessa olet rovaniemeläinen taideopiskelija Anna, joka on ollut koomassa jo viisi vuotta, vuodesta 2022 asti. Lääkärisi, Tuomas Mustonen, salli minun ystävällisesti yrittää jakaa unesi, koska muut keinot herättää sinut ovat epäonnistuneet. Hän sanoo, että enää vain sinä voit repäistä itsesi pois tästä aivojesi luomasta harhasta takaisin todellisuuteen.

Rakastan sinua.

Tule takaisin, rakkaani, elämäni valo. Herää huomenna aamulla ja anna minun syleillä sinua.

Avomiehesi Joona.

Minua pelottaa mennä nukkumaan. Entä jos heräänkin rovaniemeläisenä naistaiteilijana?

Ääliö älä lyö, ööliä läikkyy

Kommenttiosastollani (harvinaisen epäuskottava) nimimerkki "Jyri" kirvoitti minut kirjoittamaan seuraavan hänelle ja muille happamille kyynikoille:

En minäkään ennakkosensuuria ole peräänkuuluttamassa mutta pidätän itselleni oikeuden piikitellä toimittajia ja luontaisena kyynikkona nauraa mustasti läpinäkyvälle kaksinaismoralismille toivoen että edes joskus joku piikki saisi jonkun miettimään todellisuutta edes sen toisen kerran verran ennenkuin juoksee laumansa mukana alas jyrkänteeltä.

Yksikin olisi jo voitto.

...ja siinäpä onkin ongelmasi - kuvittelet, että keskusteluissa on kyse voitosta tai häviöstä.

Luulet, että vittuilemalla saa ihmiset omalle näkökannallesi, vaikka se vain lisää kuilua.

Luulet, että keskustelu on älyllinen mittelö, vaikka se ei liki koskaan ole.

Luulet, että olen järkevä ihminen blogimerkintöjeni perusteella, vaikka minut olisi jo moni halunnut laittaa kirjoihin ja kansiin (tätä kirjoittaa edelleenkin 16 oravaa - kuinka järjetöntä onkaan väittää näin!)

Luulet, että sinä seisot lauman ulkopuolella, vaikka olet niin tiukasti sen keskellä, ettet edes näe muita - vain harmaita selkiä.

Et käsitä, että jollakulla voi olla kaksi mielipidettä yhtä aikaa, ja pidät sitä kaksinaismoralismina.

Luulet, että asiat ovat joko oikein tai väärin - vaikka ne voivat olla molempia tai eivät kumpaakaan.

Haluat pakottaa maailman omaan, mekanistiseen maailmankuvaasi, vaikka maailma on täynnä selittämättömiä ihmeitä.

Luulet tietäväsi, millainen ihminen olen kirjoitusteni perusteella.

Valitettavasti minun on tuotettava sinulle pettymys.

Jos haluaisin seistä sanojeni takana, kirjoittaisin tätä omalla nimelläni.

Jos kaipaisin säihkyvää sanojen mittelyä, rohkaisisin sitä (kiitos, väitellä saan tarpeeksi normaalissa elämässäni).

Jos kaipaisin yhdenmukaisuutta, olisin yhdenmukainen. Ja vaikka mitä kuvittelet, yhdenmukaisuuden puute ei ole sama asia kuin kaksinaismoralismi. Tämä on tärkeä asia ymmärtää.

Jos tämä olisi tavallinen blogi, niin kirjoittaisin tänne mielipiteitäni tai sattumiani. Mutta kun tämä on ihan tavallinen blogi, niin en kirjoita - kirjoitan ehkä tuokiokuvia, haamuja ja varjoja. Älkää etsikö täältä merkitystä tai keskustelua. Löydätte vain savua ja peilejä, naurua ja naamioita. Se, että satun välillä vastaamaan kommenttiosastolla johtuu vain siitä, että juuri sillä hetkellä minua huvittaa tehdä niin. Muina aikoina minua huvittaa ehkä jokin muu.

Kirjoitan tänne siksi, että välillä tuntuu siltä. Todellinen elämäni on harvoin kosketuksissa tähän verkkopäiväkirjaan. Minä en ole blogini, eikä blogini ole minä. En ole vastuussa kenellekään mistään kun kirjoitan tänne - ehkä juuri siksi koko verkkopäiväkirjoittamisen konsepti onkin niin houkutteleva.

Moni sanoo, että olen pelkuri ja kaksinaismoralisti - ehkä jopa huijari. Mutta tämä ongelma on vain heidän mielissään. He eivät käsitä, että minulla ei ole mitään vastuuta tai velvollisuutta kirjoittaa mitä he haluavat. Heidän happamissa aivoissaan kaikkien tulee seistä sanojensa takana, koska muuten heihin ei voi suhtautua vakavasti - ja koska kaikki haluavat, että heihin suhtaudutaan vakavasti, kaikki seisovat sanojensa takana. Heidän on vaikea kuvitella, että joku voi jättää tämän logiikan täysin huomiotta.

Nyt moni tuhisee lukiessaan tekstiä ja sanoo, ettei mielipiteillä ole mitään arvoa, jos niitä vain heittelee eikä seiso niiden takana. Mutta tämäkin on vain lukijan aivoissa oleva umpisolmu. On tärkeää ymmärtää tämä. Jos et kykene käsittelemään ambivalenssia, älä lue tätä.

Ettehän te edes tiedä, kuinka monta meitä Sivustan kirjoittajia on... Paljastettakoon nyt sitten se, että meitä on kaksi - toinen asuu Tampereella ja opiskelee kieltenopettajaksi ja toinen muutti vastikään Helsingistä Rovaniemelle yliopiston dosentiksi.

Äh, anteeksi. Oikeasti tätä kirjoittaa keski-ikäinen insinööri Vantaalta, joka äänestää Kokoomusta ja pitää siivoamisesta.

(Ei, älä nyt valehtele.) Todellisuudessa tätä pitää Pälkäneen lukion 2B-luokka kokonaisuudessaan (paitsi Tommi, kun se on ihan tyhmä.)

Te ette tiedä, mikä on totta.

Miksi te siis oletatte siitä mitään?

Älkää aina jaksako

Koskapa SKM meni ja linkitti vielä kerran erääseen Lehden artikkeliin, johon on pulahtanut isohko määrä myötäileviä mielipiteitä, sanottakoon tässä yksi vastakkainenkin:

Luuleeko joku tosiaan, että ilman median mässäilyä ihmiset olisivat kiinnostuneet auttamaan niin avokätisesti kuin nyt?

Iranin maanjäristys unohtui nopeasti - koska siellä ei ollut mitään kiinnostavaa. Ovatko nuo ihmiset saaneet tarpeeksi tarvitsemaansa apua? Minä en tiedä - koska kukaan ei heistä enää kirjoita, ei ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tsunamista sen sijaan tullaan kirjoittamaan vielä vuodenkin päästä, niin mediassa kuin muuallakin.

Ihmiskunta on nyt vain niin pääosin niin sairaan keskittynyt oman napansa ympärille, että siitä ei pääse läpi muu kuin tauoton mediapommitus ja asioiden tekeminen henkilökohtaiseksi - jos ei muuten, niin sitten vaikka suomalaisen muusikon katoamisen hehkuttelulla.

Eihän tällainen tietenkään ole oikein. Mutta se on välttämätöntä, jos Aasiaan halutaan apua. Ihmiset nyt vain sattuvat olemaan omahyväisiä ääliöitä, ja maailma nyt vain sattuu toimimaan tällä kipupisteeseen osuvalla tavalla. Sitäpaitsi mielestäni suurin osa uutisoinnista on ollut varsin asiallista - olisiko kenties parempi, jos mitään ei kerrottaisi siltä varalta, että jonkin moraalinen hermo voisi ärähtää?

Juuri nyt on käsittämättömän väärä hetki alkaa yrittää nostaa omaa moraalista kissanhäntää pöydälle, sillä tärkeintä on hankkia apua paikalle keinolla millä hyvänsä. Oman moraalisen ylemmyydentunnon pönkittäminen median moraalia arvostelemalla on vasta noin sijalla 1732 - eikä edes erityisen omaperäistä. Erityisesti jos on juuri repinyt halpaa huumoria kyseisestä katastrofista ja siten lisännyt omalta osaltaan mediakuohuntaa.

Lehti myös ehdottaa, että tästä ei tehtäisi kansallista traumaa. Mielestäni yli kahdensadan suomalaisen todennäköinen kuolema (puhumattakaan 3000 ruotsalaisen menehtymisestä) täyttää tehokkaasti kansallisen trauman kriteerit. Jo se huoli, jota ihmiset tunsivat niiden muutaman päivän aikana miettiessään ovatko tutut ja ystävät turvassa, ehti koskettaa montaa suomalaista tavalla, johon ei ole totuttu. Tämä on jo kansallinen trauma. Ja siitä tulee kansallinen trauma hyvin, hyvin monelle maalle. Ja tämä on hyvä asia jonkin aikaa - koska silloin sitä ei unohdeta, ja apua saadaan niille miljoonille kodittomille, loukkaantuneille ja traumatisoituneille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Kuolleethan eivät enää tarvitse mitään.

Luonnonkatastrofeilla ei ole moraalia. Niiden kanssa ei voi keskustella eikä miettiä kuka on oikeassa ja kuka ei. Ihmiset voivat vain yrittää selviytyä ja auttaa toisiaan.

Koko maailmassa kuolee keskimäärin 170000 ihmistä päivässä. Jos noin sama määrä ihmisiä menee kertaheitolla, se on järkyttävän suuri katastrofi, johon ei vain voi varautua - ja silloin ihmiset tekevät virheitä. Se, että muutama ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paukuttaa omia moraalisia teesejään muiden oviin, on mielestäni koko onnettomuuden irvokasta vähättelyä ja yksisilmäisyyttä. Se myyttinen yleisö, joka haluaa tietää kaiken kaikesta moraalista välittämättä, olet sinä.

Maailmassa on jo tarpeeksi joukkotiedotusvälineitä, että jokainen voi seurata sitä, minkä parhaaksi kokee. Jos tabloidien lööpit herättävät inhoa, niitä ei tarvitse lukea. Jos iso osa suomalaisista haluaa lukea iltapäivälehtien inhimillistämää surua, eikö heille tulisi sallia se? Todellinen ongelma ei ole siinä, että lehti kirjoittaa, vaan siinä, että ihmiset lukevat ja hyväksyvät.

Maailma on mätä. Sinä olet mätä. Hyväksy se.

Khao Lakissa
  kuolleet eivät välitä
    katastrofista.
  Meille henkiinjääneille
    se on vasta alkanut.