Tänään asunto tuntuu erityisen tyhjältä. Vaellan päämäärättömästi huoneesta toiseen ja menneisyys viiltää jokaisen oven takaa. Haamut ja kuvat leikkivät seinillä, pilkkaavat minua rivosti. Seinäkello tikittää tasaisesti, tuo mieleen kuvan hymyttömästä hautausurakoitsijasta, jonka vasaraniskut lyövät naulat syvälle arkunkanteen.
Ystävä pyytää kylään. En mene. En kykene. Minun ei ole nälkä. En pysty hymyilemään, peittämään sisälläni olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Enkä halua jakaa tuskaani hänen kanssaan, sillä pelkään.
Laitan television päälle, yritän katsoa jotain, antaa sen täyttää aivoni ettei minun tarvitsisi ajatella. Ei tarvitsisi muistaa. Ehkä siksi ihmiset kuluttavat elämänsä viihteen parissa: kaikki pakenevat jotain. Kukaan ei vain enää muista mitä, koska televisio on jo haperruttanut neuronit ja koneistettu musiikki tappanut luovuuden. Mutta ei siitäkään ole apua, sillä Se on täällä, eikä Se mene pois.
Ikävä.
Tuska.
Kaipuu.
Sillä on monta nimeä. Se seisoo selkäni takana, eikä siitä voi nähdä kuin pienen häivähdyksen, jos kääntyy todella nopeasti. Se kulkee perässäni. Se lukee olkani yli sanomalehden ja kuiskaa korvaani, etsii kaikki synkät sanat sivulta.
Kännykkä piippaa, joku jossain ajattelee minua. Se sentään lohduttaa. Jokainen elektroninen laulu pakottaa Sen kauemmas, lyö sitä, työntää sen kohti nurkkaa, mutta aina se tulee takaisin. Viimeistään valojen sammuttua se levittää tummat siipensä ja peittää makuuhuoneen vaippaansa. Ja minä käperryn peiton alle ja puristan tyynyä kuin se olisi ainoani.
Istun sohvalla
kirjoitan runojani.
Rintaa pakottaa.
Sammutan viimein valon,
nukahdan talon ääniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti