Kauppamatkalla tummanpunaiseen haalariin sonnustautunut teekkari myy minulle Äpyn. Otan sen tottumuksen voimasta. Iloinen tupsulakkijoukkio muistuttaa minua nuoruudestani; siitä, jonka osaisin nyt elää niin paljon paremmin.
Kotona ladon mitättömät ostokseni kaappiin ja lysähdän voipuneena sohvalle. Pitäisi mennä lenkille, mutta en ole jaksanut sitäkään tehdä kuukausiin. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Työ ennen huvia, saarnaa pieni sisälläni asuva luterilainen.
Elämä kulkee deadlinesta deadlineen, kaikki itse valittuja. Halu saada aikaiseksi, luoda, tehdä jotain merkittävää pakottaa rakentamaan kalterit häkkiin. Vain vangitsemalla itsensä laatikkoon voi vapauttaa mielensä laatikon ulkopuolelle.
Paradoksi. Se minä olen. Ja samalla niin samanlainen kuin kaikki muut. Viimeistään siinä viimeisessä virstanpylväässä.
Lapsen kuiskaus:
"minusta tulee jotain!"
Kyynel silmässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti