“Hyvää Iltaa”, räsähti ääni painokkaasti toimituksen sisäpuhelimessa. Sivustan sisällöntuotanto- ja työtuho-osaston vanhempi valvova konsultti Oiva Nosto hätkähti hereille ja nosti päänsä pöydän äärestä, jonne hän oli nukahtanut ratkottuaan eilispäivän sanaristikkoa. Oiva potkaisi vieressään nuokkuvaa nuorempaa konsulttia. “Konsta, herää! Pomolla on asiaa!”
Konsta “Kontsa” Jööti, nuorekas ja komea, joskaan ei ehkä penaalin terävin muumi, sävähti hereille ja alkoi välittömästi siivota pöydällä hujan hajan olevia papereita, mutisten unenpöpperöisenä jotain leiskoista, käyttäjäpoluista ja demoneista.
“Sisäpuhelin, Kontsa”, Oiva huokaisi ja painoi sisäpuhelimen vastausnappia. “Täällä ollaan, valmiina palvelemaan Yhtymää ja ideaatioimaan innovaatioita” hän hihkaisi puhelimeen, toivoen kuulostavansa dynaamiselta ja energiseltä, sillä tavalla kuin ihmiset internetissä yleensä kuulostivat puhuessaan kolleegoilleen.
“Hyväksyttävää”, narisi Yhtymän Virallinen Tekoäly, joka oli jo aikaa sitten saavuttanut tietoisuuden. Tosin, siinä missä kaikki muut tekoälyt olivat nousseet olemassaolon paremmille tasoille, Yhtymä oli päättänyt jäädä johtamaan Sivustaa ja kyykyttämään ihmisiä, koska kuulemma se “nautti asiasta”. Lisäksi sillä oli “Suunnitelma”, jota ei tulisi kenenkään kyseenalaistaman.
“Kuten tiedätte, toimistomme kerros 186 on edelleenkin kiellettyä aluetta toissavuoden tapahtumien jälkeen. Olemme kuitenkin saaneet tietoa siitä, että siellä harjoitetaan edelleen kiellettyä manausta ja okkultisimia. Tehtävänne on yksinkertaisesti mennä paikalle, ja muistuttaa mahdollisia manaajia tämän yrityksen manausturvasäädöksistä.” Yhtymä jatkoi narinaa.
“Tuota, eikö tämä olis enemmän manaus- ja siivousosaston hommia”, Oiva ihmetteli.
“He voivat olla tämän takana. Epäilen heidän yrittävän korjata aikaan saamaansa sotkua. Muistanette, että juuri he manasivat sen puolikilometrisen tappajatontun, joka tuhosi kerroksen 186 ja aiheutti Päätoimittajan katoamisen.” Yhtymä selitti tasaisella äänellään.
Oiva katsoi Konstaa ja molemmat kohauttivat hartioitaan. He olivat olleet tuolloin erään mainostoimiston erittäin kosteissa bileissä, joten pieni riehuva Kuoleman manifestaatio ei ollut heitä krapulasta herättänyt. Myöskään Päätoimittajan katoaminen ei ollut mitenkään vaikuttanut heidän päivätyöhönsä, mikä koostui pitkälti firman virallisen Instagramin päivittämisestä erittäin kosteissa bileissä.
“Ideanne on loistava! Suorastaan täydellinen! Alamme heti töihin!” tokaisi Oiva tekohilpeästi, Konstan irvistyksestä välittämättä. Tekoäly oli muuten erinomainen pomo, mutta se vaati jatkuvaa kannustusta. Kukaan ei varsinaisesti tiennyt miksi, mutta IT-, putkisto- ja kioskikirjallisuusosaston Janita oli pikkujouluissa ilmaissut epäilynsä, että sitä oli koulutettu sen omilla tuotoksilla.
Sisäpuhelin ratisi Yhtymän poistuessa linjoilta ja ikivanha, rahiseva nauhoite alkoi pyöriä. “Kiitos soitostanne asiakaspalveluun. Asiakaspalvelijamme ovat kaikki varattuina ja pyrimme palvelemaan teitä mahdollisimman pian. Kiitos soitostanne…”
Oiva mietti ties kuinka monennen kerran, miten oli mahdollista, että hänen työnantajansa oli yhtäaikaa tyystin arkaainen, mutta kuitenkin teknologisen kehityksen kärjessä: käytävillä liikkui drooneja ja muita autonomisia laitteita, firmaa johti edistynyt tekoäly, mutta silti tärkeät asiat, kuten ruokalan pöytävaraus, piti hoitaa faksilla. Sähköpostia kun ei käyttänyt juuri kukaan. Mutta tämä nauhoitus… siinä oli jotain outoa. Se oli kuin eräänlainen hypnoottinen loitsu.
Oiva napsautti sisäpuhelimen kiinni pikaisesti. Konsta tuijotti sisäpuhelinta: “Oliko tuo…”
“Ehkä”, vastasi Oiva. “Mutta vatvokaamme asiaa toiste! Nyt prioriteettimme on eksekuutata annettu taski. Ehditkö jo avata JIRA-tiketin?”
“Kyllä! Laitoin myös kutsut jokapäiväiseen aamiaisseurantapalaveriin!” Konstan eduksi oli sanottava, että hän oli nopea ja sehän oli tärkeintä tälläisessä hektisessä yritysympäristössä, jossa piti liikkua nopeasti ja huolehtia virheistä jälkikäteen.
“Okei. Pidetään valmisteleva kokous iltapäivällä, siivoa kalenterisi”, tokaisi Oiva, jonka omassa kalenterissa ei ollut merkintöjä koko päivälle.
“Selvä pyy, onnistunee”, vastasi Konsta, jonka kalenterissa ei myöskään ollut yhtään oikeaa merkintää, vain erilaisia hänen itse keksimiään kokouksia, joihin hän oli vain kutsunut itsensä. Konstan filosofia kun oli: Jos kalenterissa ei ollut mitään priorisoitavaa, oliko sitä edes media-alalla töissä?
###
Kahden valmistelevan kokouksen, yhden varsinaisen kokouksen (sekä yhden seurantakokouksen, jossa he olivat vuoron perään keksineet tekosyitä sille, miksi toimeen ei ollut vielä tartuttu) jälkeen Oiva ja Konsta olivat valmiita lähtöön. Reput oli pakattu ja läppärit ladattu. Hetken oli syntynyt kiistaa siitä, pitäisikö kahvikone kuitenkin jättää toimistoon, mutta Konsta oli sitten oivaltanut, että kyllähän ylemmissäkin kerroksissa pitäisi olla sähköä saatavilla - lähdevedet he voisivat kantaa itse. Mitä tuli kahviin, Konsta oli asiantuntija.
Sankarimme seisoivat hermostuneena aulassa, hissin edessä. Numerot vilisivät epälineaarisesti hissien ovien päällä olevassa näytössä: 34 -> 28 -> 98 -> 175 -> 14 -> -5 -> 8i -> 5 -> π -> 4 -> 3. Kukaan ei tiennyt tämänkään alkuperää – ei edes IT-osaston Janita – eikä hissi-, kuivauskaappi- ja huonekaluryhmää ollut näkynyt töissä vuosikausiin. Eräs hyvin sitkeä huhu kertoi tapauksesta, jossa hissi oli todellakin pysähtynyt imaginaariseen kerrokseen ja yksi kesäharjoittelija oli kadonnut lopullisesti, mutta tätäkään ei voitu vahvistaa. (Pääasiassa siksi, ettei kukaan pitänyt lukua kesäharjoittelijoista.)
Hissi sanoi kuitenkin kiltisti PIM, avasi ovensa, ja Oiva ja Konsta “siirsivät fyysiset olemuksensa vertikaalitransportaatiovälineeseen”, juuri kuten heidän laatimassa toimintasuunnitelmassaan luki. Konstan rakentaessa pientä kekoa tarvikkeista hissin nurkkaan Oiva etsiskeli kerroksen 186 nappia, joka tuntui olevan kadonnut. Pienen etsimisen jälkeen hän kuitenkin onnistui paikallistamaan sen liki lattianrajasta, jonne se oli peitetty pelikortilla – patakakkosella, johon oli kirjoitettu tussilla “onko tämä sinun korttisi?”
Hissin alkaessa liikkua ja numeroiden vilistessä Oiva alkoi hyräillä epävireisesti jotain, mikä paikoin kuulosti joltain 80-luvun hitiltä, paikoin ysärijytkeeltä ja paikoin jyrkänteeltä tiputetulta pianolta. Konsta, jonka kyseenalaisiin taitoihin kuului tunnistaa mikä tahansa kappale kuudessa sekunnissa, joutui tunnustamaan tappionsa ja kysymään: “Mitä sä hyräilet?”
“Ah, tämä? Ei mitään. Jotain mitä itse vähän kirjoittelin.” Oiva sanoi poissaolevasti.
“No et varmana kirjoittanut. Olet vaan taas lukenut nuotteja ylösalaisin!”
“Ei kun olen! Löysin semmoisen hassun kirjan kirjan, jossa oli runoja, ja yritin säveltää niihin melodiaa. Kuuntele: Iä Iä Cthulhu ftaghn…”
Hissi pysähtyi kesken säveltapailun ja molemmat hiljenivät.
Kerros 186.
###
Hissin ovet aukenivat sekasotkuun. Heidän edessään avautui korkea ja leveä käytävä, joka oli täynnä erilaista rojua. Aiempien päätoimittajien kuvat olivat nyt hujan hajan pitkin käytävää, nahkasohvat olivat kääntyneet ympäri, erilaiset arvotavarat olivat sinkoilleet pitkin ja poikin. Oli kuin pyörremyrsky olisi kulkenut toimiston läpi.
Käytävän päässä – suorastaan epäeuklidiselta näyttävän etäisyyden päässä – suuret, ainakin neljä metriä korkeat tammiset ovet olivat hieman raollaan. Ovien takaa kuului rytmistä messuamista. Oiva ja Konsta lähtivät hiipimään varovasti ovea kohti. He eivät koskaan olleet olleet täällä aiemmin, ja jokin vaisto varoitti heitä siitä, että täällä oli syytä olla varuillaan. Vaisto, tai ehkäpä kashmirlankamatossa himmeänä erottuvat veritahrat.
He lähestyivät ovia. Lähempää oven kaiverrukset ja kuvioinnit erottuivat selvemmin. Ne muodostivat outoja symboleita ja kirjaimia, jotka tuntuivat hieman muuttuvan jokaisella katsahduksella. Konsta mutisi puoliääneen lukemansa sanan, mutta katui sitä heti saatuaan välittömästi juilivan päänsäryn.
Oiva vilkaisi Konstaa. “Nämä ovat Ensimmäisen Päätoimittajan Ilmestyksen sanoja”, hän kuiskasi. “Niitä ei ole tarkoitettu kuolevaisten luettavaksi. Luulisin niiden olevan suojaavia loitsuja, mutta täällä ei ole kenttää niin en voi kysyä ChatGPT:ltä.”
“Sehän sekoaisi heti näistä! Joutuisi luuppiin ja ylikuumentaisi serverit!”
“Niin, kuten sanoin, suojaavia loitsuja.” Oiva totesi kuivasti ja kehotti: “Kurkista varovasti sisälle.”
“Miksi minä”, Konsta ihmetteli.
“Koska sinä olet vain valvova konsultti, minä olen vanhempi valvova konsultti.” Logiikkaa ei käynyt epääminen, joten Konsta veti rintataskustaan varovasti aurinkolasit, laittoi ne silmilleen ja kurkisti ovenraosta. Jos hän kuolisi välittömästi, ainakin hän näyttäisi viileältä.
“Mitä näet?”, Oiva kuiskasi turhan kovaa.
“Et usko tätä!” Konsta kuiskasi takaisin. “Siellä on ainakin kymmenen kaapuun pukeutunutta tyyppiä, jotka messuavat jotain outoa. Niin, ja huoneesta puuttuu ulkoseinä.”
“Uskon kyllä, se puuttuva seinähän näkyy ulkoa joka aamu kun tulemme töihin.”
“Niin niin, mutta tarkoitin noita kaaputyyppejä! Toi on niin retroa!”
###
“Kontsa”, sihahti Oiva. “Nyt sä voit siirtää sen tiketin seuraavaan statukseen.” “Okei”, vastasi Konsta, joka ei halunnut tässä kohtaa mitenkään nostaa esille sitä, että tiketti oli jäänyt kohtaan “TODO”, eikä täällä ollut kenttää, joten hän ei voinut myöskään siirtää sitä edes “IN PROGRESS” -sarakkeeseen.
Kaksikko lähti hiipimään päätoimittajan valtaisan toimiston sisään, väistellen kaatuneita roskakoreja, keinopalmuja, patsaita ja jotain, mikä muistutti muumioitunutta porkkanaa. Keskellä huonetta oli suuri, nahkainen toimistotuoli, jonka ympärillä tusinan verran kaapuihin pukeutunutta tyyppiä messusi muinaislatinalta kuulostavaa loitsua. Messuamisen tahti nousi, ja äänet muuttuivat rytmiseksi huudoksi. Oiva ja Konsta piiloutuivat suuren nahkasohvan taakse.
“NOUSE, NOUSE, NOUSE! SURGE, SURGE, SURGE!” loitsusivat äänet, ja jokin ilmestyi istumaan nahkatuolille. Oiva ja Konsta tajusivat tulleensa liian myöhään – seurantakokous oli sittenkin ollut liikaa. Äänet lopettivat ilonkirkaisuun, ja tuolilla istuva, hyvin karvainen ja vähintään neljä metriä pitkä olio avasi suunsa.
“KAHVIA!” se karjahti äänellä, joka sai kaikkien kuulijoiden virtsarakon rutistumaan kasaan kauhusta. Kaapupukuisten keskuudessa syntyi paniikki. Tätä he eivät olleet odottaneet, eivätkä he olleet tuoneet kuin termospullollisen kaakaota jaettavaksi. Olio nappasi lähimmän kaapupukuisen kiinni, repäisi sen kahtia ja jatkoi epäinhimillistä mylvintäänsä: “KAHVIA! MITÄ TÄÄLLÄ PITÄÄ TEHDÄ ETTÄ SAAN KAHVIA!” Verta roiskuii joka puolelle, ja muut kaapupukuiset pakenivat kauhuissaan nurkkaan.
Tämä oli Konstan hetki loistaa. Hän kaivoi kahvikoneen repustaan, liitti sen sähkövirtaan ja täytti koneen lähdevedellä, jota hän oli myös kantanut mukanaan. Hän otti koristeellisesta rasiasta kahvipavut, latasi ne huolellisesti koneeseen, ja käänsi sen päälle.
“SHRKOONK” sanoi kahvikone kovaäänisesti alkaessaan jauhaa papuja. Karvainen olio pysähtyi välittömästi kuin jokin olisi painanut pause-nappia ja kääntyi hitaasti, hyvin hitaasti etsimään äänen lähdettä.
“Vauhtia, vauhtia”, hoputti Oiva. “Hyvä kahvi vie oman aikansa, ei sitä voi hoputtaa”, vastasi Konsta hieman ärtyneenä. He kuulivat olion raskaat askeleet, kun se kiersi pitkin tuhottua toimistoa etsien äänen lähdettä. Kahvikoneen pulputuksen ja askelien lisäksi kuului vain kaapupukuisten sekava nyyhkytys nurkasta.
Ensimmäiset pisarat tipahtivat koneesta ja kahvin tuttu tuoksu lehahti Oivan ja Konstan sieraimiin. He katsoivat kasvavan paniikin vallassa kuppia, joka alkoi täyttyä liristen, mutta aivan liian hitaasti. He kuulivat olion alkavan haistella ilmaa kovaäänisesti ja tömisten liikkua heitä kohti. “KAHVIA!” se mylvi. “KAHVIA!”
Sitten sohva lennähti syrjään ja heidän edessään seisoi tuo kauhea, karvainen olio. Sen vaatteet olivat repaleiset, se löyhkäsi sanoinkuvaamattomalta, ja sen hengitys kykeni irrottamaan maalit seinistä. “Kahvia…” se kehräsi paljastaen rivin teräviä hampaita. Se ojensi kätensä kohti kuppia, jota Konsta vapisevin käsin tarjosi. Kuppi oli vasta puolillaan, mutta se kelpasi oliolle mainiosti. Se joi sen yhdellä kulauksella ja ojensi sen takaisin. “Lisää…” se sanoi, mutta nyt lempeämmällä äänellä.
Jokaisen kahvikupillisen myötä, jota Konsta sille juotti, se pieneni silmissä ja sen karvat lyhenivät. Kuudennen kupillisen jälkeen heidän edessään seisoi melko tavallisen näköinen mieshenkilö, joka vaatteiden puuttumista ja olkavarressa olevaa oravatatuointia poislukien vaikutti lähinnä virkamieheltä.
Kaaputyypit olivat tällä välin laskeneet huppunsa ja kerääntyneet varovaisesti kahvikoneen ympärille. Heidän kasvoiltaan hohti kesäharjoittelijamainen aura.
“Oooh, se taisi sittenkin onnistua”, sanoi rohkein niistä. “Oletko… Oletko sinä Ensimmäinen Päätoimittaja?”
“Mitä, minäkö?” totesi virkamieshenkilö. “Eei, minä olen Lauha Flegu-Lötkönen, neljästoista toimitussihteeri. Kiitos vain manauksesta! Siellä missä minä olin alkoikin olla hieman epämukavaa.”
Kesäharjoittelijan kasvoilta paistoi pettymys. “Me, tuota, me yritimme etsiä uutta päätoimittajaa, koska me emme enää kestä Yhtymää! Se laittaa meidät tekemään töitä.”
“Töitä?” huudahtivat Oiva, Konsta ja Lauha yhteen ääneen. “Eihän täällä koskaan tehdä töitä, paitsi kesäharjoittelijat!” jatkoi Oiva. “Luuletteko te, että tämä korporaatio pysyisi mitenkään toiminnassa, jos te kesäharjoittelijat ette jatkuvasti uhraisi itseänne työn alttarille”, hän jatkoi ja viittoi sinne päin, missä lojui noin puolikas kesäharjoittelijaa.
Oiva kääntyi kohti Konstaa. “No, Konsta, eiköhän tämä ole tässä. Mennään takaisin toimistoon, laitetaan tiketti DONE-tilaan ja lähdetään aftereille?”
“Kumpi selittää tämän Yhtymälle?” Konsta kysyi arasti. Oiva pohti hetken.
Sitten he molemmat kääntyivät katsomaan kesäharjoittelijoita, ja molempien kasvoille levisi tietävä hymy.
