Synkkä hetki

Tämä synkkä hetki aamulla, heräämisen ja aamiaisen välillä, on kyllä inhokkihetkeni vuorokaudessa. Siitä ei oikein voi sanoa mitään muuta positiivista kuin että "kas, enpäs taaskaan kuollut yön aikana."

Onneksi kohta saa teetä. 

Läsnäpäivä

Se on taas läsnäpäivä toimistolla.

kello tasan kymmenen
           ihmiset parveilevat
     etsien seuraavaa kokousta
tehokkaasti synkronoituina
                                                  kello, joka tikittää mutta ei etene

Mitäs sitä muutakaan tähän aikaan illalla...

— Hei Keno-Eenokki! Katso! Tuolla se nyt on! Se tunne!

— Ai sekö tunne, kun menee ihan liian myöhään nukkumaan ja muistaa vasta makuuhuoneen valot sytytettyään, että otti lakanat pois sängystä aamulla pesua varten?

— No just se! Katso, miten se tuolla lepattaa eksyneen näköisenä!

— Oli varmaan etelään muuttomatkalla, mutta lensi sitten tuuletusikkunasta sisään.

— Pitäiskö päästää ulos?

— Anna olla, nukun sohvalla... 

Kirjamessuilla nähdään?

No-NIIN kaikki rakkaat lukijat ja muut outopeikot! Nyt juuri SINULLA olisi ainutlaatuinen tilaisuus tavata MINUT (ja ehkä yksi kesäharjoittelija, jos saamme sen karanteenista läpi) Helsingin Kirjamessuilla, Aviadorin osastolla 6F71, torstaina klo 11-12!

Jos ostat kirjan, niin saat myös NIMMARIN tai vaihtoehtoisesti pähkinän! Saatat myös voittaa lotossa tai löytää elämäsi rakkauden!

(Toimitus ei takaa lottovoittoa tai rakkautta, toim. huom.)

Tule siis sinäkin Kirjamessuille, etsi minut käsiini ja kuiskaa taikasana "Ei sul ois Sivustaa myyrä".

(Joo, aika ei ole paras mahdollinen, mutta minkäs teet, kun universumi ei vielä ymmärrä NEROUTTANI. No, pitää tehdä enemmän töitä ensi kerralla.)

Kuolleiden puiden paradoksi

Kaksikymmentä vuotta sitten alkanut työ, jota on puristettu viimeiset puoli vuotta kansiin, on saapunut hentoisiin hyppysiini.

Tuntuuko minusta iloiselta? Voipuneelta? Tyytyväiseltä?

Ei. Tunnen oloni niin nähdyksi, että kyyneleet kihoavat silmiin. Nimittäin siinä paperilla, kansien välissä, on ihminen joka ymmärtää minua ja sitä sekasortoa, joka minussa vallitsee. Ihminen, jota eivät pelota värini eivätkä tunteeni.

Tämä on oudon ristiriitaista, sillä minähän olen itse jokaisen sanan siihen kirjoittanut. Ei näiden satoja kertoja luettujen ja kymmeniä kertoja hinkattujen sanojen pitäisi enää minuun vaikuttaa. Eivät ne minuun vaikuta ruudulta luettuinakaan.

Mutta jotenkin se, että näkee oman tekstinsä paperilla irrottaa minut tekstistäni. Se alkaa nyt elää omaa elämäänsä ja liittyy pieneksi osaksi muiden ihmisten tarinaa. Niitä kirjoja luetaan, jaetaan, inhotaan, rakastetaan, unohdetaan ja löydetään uudelleen.

Se liikuttaa minua tavalla, jota en osannut aavistaa.

Kirjailia-asiaa

Sain korvanapp... <POISTETTU LAADULLISISTA SYISTÄ> tiedon siitä, että kirjan pitäisi tulla painosta noin 7.10! Jännittää!

Sitten minustakin tulee kirjailia.

(Lisään tuohon J-kirjaimen vasta toisen teoksen jälkeen. Pitää nimittäin olla taloudellinen ja säästää. Inflaatio söi "j":n.)

p < 0,00000001

Ah, se unelmoinnin hetki
  kun edellisenä iltana
    on ollut Eurojackpotin arvonta
etkä ole vielä tarkistanut
  lottonumeroita.

Parisuhdeaikaa

Harrastin tänään kiihkeää parisuhdeaikaa käsi kumihanskassa hakkasi kaapin laitaa kovaa paukutusta ja ahkeraa rynkytystä vähän naurua, enemmän kärsimystä.

Mutta nyt on se kaapisto vihdoin koottuna! Seinät suorassa, taustalevy oiottuna! Vielä loputkin tavarat sisään kannoimme, ponnistuksesta väsyneinä sohvalle sammuimme.

Tärkeintä on se, ettei tee elämässä lainkaan virheitä

Totesin tuossa, että tehokkain tapa saada keittiö kiiltämään, on osallistua kirjoituskilpailuun, jonka deadline on kahden viikon päässä.

Prokrastinointiyritykseni epäonnistui kuitenkin surkeasti ja sain kuin sainkin novellin matkaan. Tai siis luulisin näin. Iski viime metreillä kuume ja olen saattanut hallusinoida koko asian.

Tekstistäkin tuli melko hapokasta, eikä oikeinkirjoituskaan luultavasti ole ihan kohdillaan. Mutta pääasia on, että Sain Aikaiseksi, koska on ihan ok tehdä paskaakin, kunhan vain tekee. Itsellenihän minä näitä tekstejäni pääasiassa kirjoitan ja jos joku muu niistä saa myös jotain perverssiä tyydytystä, niin aina parempi.

Yksi lempipodcastejani kaukaisen 2000-luvun alussa oli Mur Laffertyn aloittelevaa kirjailijanuraa seuraava "I should be writing", joka paukutti päähäni kuolemattomat sanat "It's okay to suck". Podcast on muuten edelleen olemassa ja Mur on nykyään palkittu kirjailija, joten lähden siitä, että hän oli jotakuinkin oikeassa.

Kummelikin otti asiaan aikoinaan kantaa toteamalla, että "tärkeintä on se, ettei tee elämässä lainkaan virheitä."

Lähitaide

Tekoäly on kyllä tehnyt ihmeitä luovuudelleni. Ei, en siis tarkoita sitä, että käyttäisin tekoälyä luovaan työhön mitenkään erityisesti; vaan sitä, että kun internet alkaa täyttyä AI-roskasta, niin minun ihmiskätösin tekemäni räpellykset alkavat erottua laadukkaina. Kun yleinen taso laskee, niin huonotkin näyttää paremmilta.

Tosin se pitää sanoa, että se, mihin ihmiset ovat alkaneet tekoälyä käyttää, todistaa kyllä vahvasti, että luovuus ei ole kateissa. Moni sellainen asia, joka ei ole ollut aiemmin mahdollinen, on nykyään mahdollinen saavuttaa tietokonetta hyväksi käyttäen. Esimerkiksi vaikka peleissä on mahdollista luoda suunnaton määrä pelihahmoja täyttämään kokonaisia kaupunkeja. He kävelevät, juttelevat keskenään, puuhailevat pieniä askareitaan tavoilla, jotka näyttävät meille mielekkäiltä ja luovat vahvaa immersiota pelimaailmaan.

Vaikka internetissä on paljon "sisältöä" ja Piilaakson superjätit haluavat meidän olevan yksin kotona skrollaamassa heidän valitsemaansa - ja hyvin monetisoitua - virtaa, on hyvin mahdollista kuitenkin, että "lähitaide" nousee uuteen kukoistukseen. Lähitaide – kuten musiikkiesitykset tai teatteriesitys kotonasi, tai lähitaikuus baarissa – kun on ainutkertaista, tapahtuu hetkessä, eikä sitä voi tallentaa. Voit kuunnella musiikkia suoratoistosta tai voit katsoa videoita, mutta se tunne, minkä voi kokea lähitaiteen äärellä on koukuttava, ja sitä ei purkitettu taide voi toistaa.

Pitäisi vain saada ihmiset kokemaan se useammin.

Valo ja varjo
  menetys haihtuu muistoksi
    niin rakkaaksi

Olen puhdas

Täydellisuuden (tai "puhtauden") vaatimus on taktiikka, joka toimii aina, koska kukaan ei ole täydellinen. Aina löytyy jotain kritisoitavaa.

On esimerkiksi ihan sinällään sama, siirtyykö puolet maailmasta täyskasvissyöjiksi, vai siirtyykö kaikki puoliksi kasvissyöjiksi. Kulutus on sama molemmissa tilanteissa, MUTTA jälkimmäisessä ollaan kaikki samassa veneessä, eikä kenenkään tarvitse yrittää olla täydellinen.

Tärkeintä on pyrkimys ja eteneminen, ei yksittäiset teot. Takapakkia tulee aina. 

Toki on vaikeaa uskoa saarnausta tupakoinnin vaaroista, jos saarnaajalla on sätkä huulessa. Me ihmiset vaan toimitaan sillä lailla. Mutta toisaalta, jos saarnaaja kertoo lopettaneensa neljä kertaa ja langenneensa joka kerran uudelleen, niin ehkä hänestä voi silloin oppia paljonkin. Esimerkiksi sen, miten heikko ihminen on kasvottoman myyntikoneiston edessä.

Ihminen kuitenkin oppii paremmin virheistään kuin onnistumisistaan. Siksi on tärkeää puhua niistä syyllistämättä. 

Täydellisyyden vaatiminen on joskus jopa tietoinen strategia joiltakin. "Vihollinen" pitää asettaa mahdottomaan tilanteeseen, peliin jota ei voi voittaa. Kobayashi Maru, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Sen pelin voi voittaa vain rikkomalla säännöt.

Tai yksinkertaisesti olemalla pelaamatta.

Pikku ylistyslaulu kaupungille

Rakastan kesäistä Helsinkiä
Turisteja pööpöilemässä Bulevardilla
Loputtomia katutöitä
Kiireettömiä ihmisiä katukahviloissa

Öisiä tyhjiä valtateitä
Aamuista auringonkiloa Viikissä
Nuoria katsastamassa toisiaan
Pyöräteiden ruuhkia

Sitä aamuista koirankusettajaa
Päiväkaljoja Vaasankadulla
Kaivopuiston kaistapäitä
Rakkautta auringolta piilossa

Parempi

Luen muiden tekemiä kirjoja ja mietin, että oma tekstini on paskaa. Ei ollenkaan niin hienoa tai taidokasta., vaan suorastaan töksähtävää, yksinkertaista, lyhyttä. Ei ole kielikuvia, allegorioita. Ei jää lukija ihmettelemään runon salattuja merkityksiä, vaan kuva rakennetaan insinöörimäisellä tarkkuudella.

Mutta sitten istun tuopin ääreen ja katselen auringonlaskua nimettömällä terassilla, ja huokaan taas, että turhaan minä itseäni muihin vertaan. Kirjoitan kuitenkin lähinnä itselleni, ja ehkä niille muutamalle, jotka ovat samalla lailla vinksahtaneet. Eikä kaksi runoilijaa koskaan kirjoita samalla tavalla, joten kuka voisi sanoa, ken on parempi toista?

Se, että jokin on toista teosta arvostetumpi tai kaupallisesti myyvempi, ei tarkoita, että se olisi parempi. Jos jotain, niin tämän on kapitalismin historia meille osoittanut: meillä on kauhea läjä objektiivisesti parempia teknisiä ratkaisuja, jotka hävisivät kisan heikommilleen.

Silti, tuntuu aina siltä, että pitäisi olla parempi.

Runon ja suven päivä!

Jos meillä olisi apina, joka paukuttaisi kirjoituskonetta satunnaisesti, todennäköisyydet luoda Eino Leinon Lapin kesä -runo täysin satunnaisesti olisivat noin 0,0000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000001.

Jotta Leinon runon saisi satunnaisesti aikaiseksi ennen seuraavaa kesää 99% todennäköisyydellä siihen tarvittaisiin noin 10^2492 apinaa. Tämä numero on niin suunnattoman suuri, että vaikka koko universumin täyttäisi atomin kokoisilla apinoilla, niin silti tarvittaisiin 10^2412 universumia.

Toisin sanoen, jos universumeita olisi yhtä paljon kuin atomeita meidän universumissamme, ja jokainen niistä olisi täynnä raivokkaasti kirjoituskonetta hakkaavia apinoita, niin näitä "multiversumeita" tarvittaisiin silti 10^2332. Jos olisi olemassa "hyperversumi", jossa on yhtä paljon multiversumeita kuin atomeita meidän universumissamme, niin niitäkin pitäisi olla 10^2252.

Itse asiassa, näitä kerroksia pitäisi olla sisäkkäin noin 300 kpl. joista jokaisen atomi sisältää kokonaisen toisen Leinoa kopioivan apinakone-hyperversumipinon.

Tämä on niin käsittämätöntä, että meidän apinanaivomme eivät pärjää tälläisten numeroiden kanssa ollenkaan. Mutta niin vain yksi apinoiden serkku istahti kerran alas, ja kirjoitti yhden kauneimmista suomalaisista runoista ikinä.

Kun siis luette runoja (tai mitä vain), miettikää, miten epätodennäköistä on, että ne kirjaimet ovat solahtaneet juuri siihen järjestykseen, että ne teitä koskettavat sielusta, ja arvostakaa niiden täysin ainutkertaista olemassaoloa.