Saara

”Saara, parempi se olisi lopettaa.”

”Isä, ei! Virus ei vaikuta hiiriin, niin ne sanoivat”, tiukkasi Saara kymmenvuotiaan tytön varmuudella.

Niin, eikä kärpäsiin, eikä rottiin, eikä hevosiin, eikä koiriin, eikä laiskiaisiin, huokasi isä. Itse asiassa se ei vaikuttanut muihin kuin ihmisiin, simpansseihin ja joissain määrin muihin kädellisiin. Se oli syntynyt jossain Aasiassa, ja oli ehtinyt tappaa miljoonia ihmisiä muutamassa viikossa, ennen kuin se oli edes ehditty eristää. Biologit olivat olleet ihmeissään, koska ”yksikään virus ei ole 100% tappava, sillä siinä ei nyt vain ole järkeä, että se tappaa isäntäeliönsä.”

Maailmassa ei juuri ollut järkeä tätä nykyä.

Saara nosti hellästi pienen puisen pesämökin katon terraariosta. Ruskeanharmaa, kiiltäväturkkinen hiiri jähmettyi paikalleen ja tuijotti heitä pöllämystyneenä. ”Herättikö mami sinut... voi anteeksi pikku kulta...” Saara kujersi, ja kokeneesti nappasi hiiren käsiinsä. Se kurkisti sormien raosta, peruutti, etsi toisen raon, kurkisti siitä ulos, peruutti ja jatkoi kurkisteluaan sillä söpönuteliaalla tavalla, jolla lemmikkijyrsijät ovat vallanneet pienten tyttöjen sydämiä kautta aikojen.

Saaran silmissä kimmelsi kyynel, ja isä silitti hänen hiuksiaan lohduttaen. Hän yritti olla varovainen, etteivät hiukset olisi lähteneet suurina tukkoina, mutta silti useita vaaleita haituvia leijaili lattialle. Saarasta olisi tullut todella kaunis, jos hän olisi vain saanut...

Isä ei voinut jatkaa ajatusta loppuun. Se juuttui kurkkuun ja kihautti vedet silmiin ja muuttui hakkaavaksi yskänpuuskaksi, joka loppui pitkään, veriseen sylkeen. Oli melkein aika. Enää muutama tunti.

”Mutta ei se osaa selviytyä luonnossa yksin. Mistä se saa ruokaa? Tai joku voi syödä sen?” isä kysyi. Saara mietti hetken ja vastasi sitten, yllättävän aikuismaisesti: ”Parempi sen on silti kuolla vapaana luonnossa kuin terraariossa nälkään.”

Isä hymyili. Isin tyttö. Eihän hän mitään voinut kieltää. Etenkään nyt.

”Hyvä on. Laitetaan sille silti ruokakippo ja vettä, niin ainakin se osaa aloittaa elämänsä.”

Saara laski hiiren takaisin terraarioon. He nostivat pienen punaisen ruokakipon takaoven viereen, ja täyttivät sen jyvillä. Saara juoksi keittiöön ja tuli takaisin suklaapalan kanssa ja laittoi sen kippoon päällimmäiseksi. ”Vähän herkkua...”

Isä teippasi vielä vesipullon oven viereen ja Saara nosti hiiren uudestaan pois terraariosta. Saara niiskutti ja isän sydän murtui jälleen kerran.

Saara laski hiiren ruohikkoon ja piti vielä käsiä kuppina sen päällä, kuin suojatakseen sitä maailman pahuudelta vielä hetken. Sitten hän nousi ylös ja tarttui isäänsä kädestä, puristi sitä kovaa.

”Huomenna se on maailman kuningas.”

Pikku hiiri nousi ruohikossa takajaloilleen, haisteli ilmaa ihmeissään ja tuijotti Saaraa hetken. Sitten se väräytti viiksiään kerran, ja juoksi pensaan alle piiloon, josta se jäi tarkkailemaan uutta, ihmeellistä maailmaa.