Hiljaisuus

Joku jo epäili tässä, että olen tappanut itseni, kun ei ole mitään kuulunut. No, melkein. Eipä siitä sen enempää.

Verisade tuo
  kuolemasi taivaalta
    kasvosi uurteet
  tuskanoroja täynnä
    Jäljellä vain vaatteesi
  tyhjä sängynpuolisko
    saunavuoron hiljaisuus

Verestävät silmät, sänkinen leuka

Kuolemanväsynyt
se minä olen
en elämääni
vaikka kosketat minua
en osaa enää vastata
istun myöhään
yksin
ei
en jaksa

Vanki 7

Väsymys painaa miekkosen rangan kumaraan ja puoliavonaiset silmät tuijottavat kulmien alta, tarkentamatta, näkemättä. Nainen hänen edessään kertoo Tärkeistä Asioista, siitä kuinka jokin paperi on täytettävä neljänä kappaleena ja kyselee välillä jotain, johon mies vastailee ynähdellen.

Lopulta miehelle työnnetään paperi eteen ja hän allekirjoittaa sen edes katsomatta. Piirtämällä kuvan nimestään hän luopuu vapaudestaan, antaa kohtalonsa muiden käsiin. Hänen käsiinsä lyödään kahleet, raskas rautapanta napsahtaa kaulan ympärille ja tasaisen harmaat vaatteet tuupataan syliin. Hän liittyy harmaiden kumarassa vaeltajien joukkoon harmaaseen kaupunkiin, ja liikkuu vain minne ja milloin käsketään. Hän syö harmaata ruokaa harmailta lautasilta. Mutta hänen unensa ovat vielä värikkäitä.

Eräänä päivänä hän seisahtaa äkisti jalkakäytävälle ja jää katselemaan harmaaseen kukkaan lennähtänyttä nokkosperhosta. Se imee ahnaasti kukan mettä, tuo ainoa väriläiskä kilometrien säteellä. Mies kumartuu lähemmäs, ei uskalla hengittää, vain katsoo ja tuijottaa kunnes perhonen ponnahtaa takaisin siivilleen.

Perhonen lentää ylemmäs ja ylemmäs ja mies seuraa sitä katseellaan, silmät kivistäen, kunnes väritäplä katoaa harmaiden tornien sekaan.

Mies kääntyy kannoillaan ja kävelee päättäväisesti jalkakäytävältä ajotielle. Kun hänen ruumiinsa saadaan vihdoin pois bussin alta, hänen ruhjoutuneilla kasvoillaan on vielä vieno hymy.

Toimiston seinät
  sortuvat kaiken ylle,
    kaatuvat päälle.
  Minä en voi välittää
    koska olen jo kuollut.

Pahoittelen tätä purskahdusta

Helsingin metro on ankea paikka. Onhan se ihan siisti, ja kirveestäkään ei enää saa päähänsä kuin satunnaisesti, mutta yksi asia minua siinä pännii suunnattomasti.

Kun yrität astua vaunusta ulos metroasemalla, niin edessäsi on tasainen tampioiden puolikaari, kuin vapaapotkua vastaanottamaan järjestyneenä. Ei aukon aukkoa missään. Ja jos erehdyt odottamaan yli puoli sekuntia, tuo ihmismassa alkaa valua sisään ja joudut todennäköisesti tyrmäämään mummon tai pari päästäksesi ulos.

Ettekö te saatanan tampiot tajua, että ensin päästetään ulostulijat pois seisomalla siististi metro-ovien molemmin puolin, niin että keskelle jää siisti kulkuväli? Siinä ei pönötetä kuin Alepan ovien edessä odottamassa koiranmakkara-alennusmyynnin alkua. Tämä koskee erityisesti niitä neropatteja, jotka parkkeeraavat sellokotelonsa suoraan kulkureitille, itsensä sen viereen ja hymyilevät sellaista hieman yksinkertaisen oloista hymyä kun metrosta ulos valuvat ihmiset taistelevat tietään muurin läpi kädet huitoen. Ja kun kyse on suomalaisista, niin kukaanhan ei sano mitään. Ei "anteeksi", eikä "voisitteko väistää?" eikä etenkään "ryhmittykää oikein, perkuleen puhelinpylväät! Betoniporsaat! Haaparouskut! Piikkilanka-aidan irvikuvat! Te senkin löyhkäävät äyriäisten jätökset! Väistäkää!"

Seuraavan kerran kun seisotte siinä suoraan ovien edessä, ja joku mieshenkilö tirvaisee teitä yllättäen kannuun, niin se saatoin olla minä.

(Tule apuun, Mirva! Ettekö te siellä lautakunnassa voisi ottaa jonkinasteista asennekasvatusta asiaksenne?)