Aurinko ja puisto

Paikalliset asukkaat avautuvat kotiseutumatkailijalle puistossa, ja kuullessaan murteesta ettemme ole kotoisin paikkakunnalta, puhuvat meille haikuin:

Haistakaa vittu
  vitun homot saatana
    menkää helvettiin.

Ihanaa.

Masennus

Lukijani ovat minut hyljänneet, ja sijoitus Pinserin listalla on nyt sitten jälleen tipahtanut top-100:n ulkopuolelle. Yleinen itku ja parku vallitsee Sivustan toimituksessa, päätoimittaja Z on raastanut oikean puolen päästään kaljuksi ja toimitussihteeri sovittelee narua kaulaansa (joskin valitettavasti köysiä ei saa syksyn väreissä, mikä luultavasti lykännee itse varsinaista aktia jonnekin myöhäistalveen - tyyli pitää aina säilyttää).

Jopa "asiakaspalvelun" "pojat" ilmoittivat tyytymättömyytensä. Tosin he ovat lomalla näin heinäkuussa ja vierailevat "perheensä" luona eteläisessä Italiassa, joten heistä ei juuri ole "apua" tällä hetkellä.

Blogosfäärissä tuntuu muutenkin olevan jonkinasteista kesäkyrpiintymistä olevan ilmassa: julkkispariskunta ei enää kirjoita toisistaan koko aikaa, Birdy ja Seymore riitelevät kuin olisivat aviossa (hyvän ystäväni sanoin: "Niin kauan kuin sinulla ei ole lapsia, et tiedä MITÄÄN vanhemmuudesta. Et yhtikäs MITÄÄN." Olen samaa mieltä.) ja Ihanainenkaan ei päivitä.

Mutta silti minun tipahtamiseni top-100 -listalta tuntuu kauhealta. Kuinka voin kilpailla näitä murheällöblogeja vastaan; enhän pärjää sanan loistossa edes Trio Erektukselle - saati sitten jollekin Pinserille?

Blogistanian
  murheet: toivottomia
    valituksia.

Mietteitä metsien miehistä

Penkillä röhnöttää mies siideripullo kädessä ja pistävä haju tuntuu nenässäni kun kävelen ohi. Aamun lehdessä Wagner käy katsomassa halvan viinan vaikutusta kansaan, pitää heitä aika velikultina. Samaan aikaan yleisönosastossa vaaditaan kaupungin siivoamista ja tädit nyrpistelevät nenäänsä - heidän kaupunkiinsa ei kuuluisi huono-osaisia.

Mutta minusta on tärkeää, että me näemme elämän koko kirjon, myös kadulla. Sillä jokainen epäonnistunut ihminen muistuttaa minua siitä, että - muutamasta satunnaisesta katumuksesta huolimatta - olen useimmiten tehnyt oikeita valintoja. Sillä minusta tuntuu siltä, että reuna on kapea ja rinne jyrkkä, ja sinne lipsahtaisi helposti. Tai vahingossa.

Rinteen olemassaolon ja putoamisen mahdollisuuden kieltäminen on väärin.

Jokainen kadun
  mieskin on joskus ollut
    naurava lapsi.
  Sinä ja minä emme
    ole erityisiä.

Häähumun kellojen kalkatus

Mitä voi tehdä ystävien hääkuville?

Jos ne pitää esillä, niitä vain kertyy ja kertyy, ja huonoina hetkinä ne tuntuvat suorastaan rienaavilta: "Katso - me olemme onnellisia mutta sinä et."

Jos ne taasen tuhoaa, tuntuu siltä, ettei hyväksy toisten onnea, eikä toivokaan heille parasta mahdollista. Valitettavan monelle kun se naimisiin meno nyt vain on se elämän käänteentekevä tapahtuma; se ainoa hetki jolloin maailma on heidän ja vain yksin heidän. Tai ainakin näin maailma on saanut heidät kuvittelemaan.

Naimisiin meno on sitä, että veroilmoituksessa aletaankin laittaa ruksi eri paikkaan, ja että toisen kuoleman jälkeen tappelu omaisuudenjaosta on hieman yksinkertaisempi. Se on myös kerrassaan erinomainen tekosyy juhlia ankarasti, ja yritys jakaa omaa onneaan yhteisille ystäville ja sukulaisille.

Mutta hääparin onni ei tee bileistä hyviä. Olen monta hääjuhlaa käynyt seuraamassa ja monta kertaa olen kadehtinut sitä muumiota, joka pakotettiin katsomaan Seinfeldin uusintoja 3000 vuoden ajan - silläkin oli varmasti hauskempaa. Myös muutamiin erinomaisiin juhliin olen törmännyt. Tärkein ero näiden välillä on ollut se, että hyvissä bileissä on nähty vaivaa vieraiden viihtyvyyden takia. Sellaisissa bileissä hääpari on ymmärtänyt, että he eivät todellisuudessa ole se, joiden takia juhlitaan. He haluavat tarjota parasta, jotta heidän lähipiirillään olisi mukavaa. Todellisia juhlakaluja ovat ne ihmiset, jotka ovat olleet hääparin tukena tuulessa ja tuiskussa, niin onnessa kuin epäonnessa. Heitä tulee hääparin kiittää ja kunnioittaa, sillä he luultavasti eivät olisi siinä missä ovat ilman ystäviään.

Joten en siis tiedä, mitä hääkuville pitäisi tehdä. Ehkä laitan ne vain laatikkoon ja kaivan ne esiin 30.3.2042, muistan heitä tuolla hetkellä, mietin missä he ovat nyt ja itkeä tirautan kyyneleen tai pari heidän onnensa puolesta.

Lyriikasta

Miksi yksinäisyys on niin hedelmällinen inkubaatioastia runoudelle?

Miksi on niin helpompi tunnustaa negatiiviset tunteet kuin positiiviset?

Miksi silloin kun haluaa kertoa miten paljon jotakin inhoaa, sanat tulevat itsekseen?

Miksi on vaikeaa kertoa toiselle pitävänsä hänestä?

Miksi yhteiskunta katsoo karsaasti sitä, joka kertoo olevansa onnellinen; mutta onnetonta tuetaan lääkkeillä ja psykiatreilla?

Joskus tuntuu siltä kuin meidät ihmiset olisi rakennettu sisäisesti onnettomiksi - vain siksi että osaisimme tavoitella onnellista tilaa. Että tietäisimme koko ajan sisällämme, että jotain puuttuu. Ettemme olisi koskaan tyytyväisiä siihen mitä meillä on.

Onni ei kasva
  liian lannoitetulla
    peltotilkulla.
  Myös sillä on oltava
    rikkaruohot kiusaksi.

Ajatus illan ratoksi

Aina ei se oikealta kuulostava ratkaisu ole paras, viisaskin menee vipuun ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Sumussa laiva
  pakoilee karikoita,
    etsii valoa.
  Joskus lempeä kohu
    onkin tuomion pauhu.

Toivon - ei, uskon - että löydät sen, mitä sitten ikinä etsitkin.

Pyöräilyn auvoa

Sinitukkainen
  nainen juoksee, kiirehtii.
    Katoaa taakse.
  Vedän keuhkoni täyteen
    kaupunkia ja lennän.

Eenokin kosto

Pyöräilin suu apposen ammollaan, kuten tapani on - näytänhän silloin fiksummalta ja älykkäämmältä kuin mitä todellisuudessa olen. Puhumattakaan siitä, että olen havainnut sen nyt kerta kaikkiaan ällöimmäksi tavaksi hankkia ravintoon ilmaista lisäproteiinia; kehonrakentajien proteiinivalmisteet ehkä poislukien.

Suljin nimittäin suuni sekunnin murto-osaa liian myöhään, ja tunsin, miten lentävä öttiäinen napsahti kitalakeeni ja käynnisti nielaisurefleksin. Jotain todella epäilyttävää kulahti kurkustani alas, ja ainakin kuvittelin tuntevani sen pienet jalat kun se yritti kiskoa itseään ylöspäin, ettei joutuisi alla odottavaan pimeään kurimukseen.

"Ei, Eenokki, tänään et kuole", se huusi itselleen. "Älä luovuta, älä luovuta, sinä selviät kyllä ja voit myydä tarinasi Valituille Paloille".

Minä nieleskelin ja kakistelin kurkkuani vuoron perään, yrittäen saada Eenokin joko ylös tai alas. Painovoima voitti, ja Eenokki romahti mahanesteisiin uuniperunan ja sämpylän seuraksi. Kuulin sieluni korvin, miten se yritti viimeisillä voimillaan haparoida kännykkänsä pikavalintaa soittaakseen kotiinsa: "Poika rakas, isi ei nyt tule kotiin."

Kurkussani tuntuu vieläkin pala. Aivan kuin Eenokin pikkuruiset haamujalat vieläkin yrittäisivät kiskoa sitä ylös.

Tai ehkä se vain on jokin allerginen reaktio. Eenokin kosto.

Katso tähtiä

Hän runojansa kirjoittaa
kuu pienen huoneen vain hopeoi
hän ehkä naurahtaa
kun jokin vanha laulu radiossa soi
hän hetken unelmoi.
-- Sir Elwoodin hiljaiset värit: Katso tähtiä

Haikeana mietin maailman menoa. Ystäväni puhui eilen kanssani pitkään, ja jätti minut hyvin surulliseksi. Alan ymmärtää, ettei minussa ole sitä hengen paloa, joka tarvittaisiin hänen kanssaan olemiseen. Minä en halua ymmärtää häntä. Minusta ei vain ole siihen juuri nyt.

Hän pyysi, että autan häntä. Minusta tuntuu siltä, etten kykene siihen, koska hän on liian herkkä. Minun tapani on liian raaka, liian brutaali. Liian hienovarainen, liian vaikea. Ja hän ei sitä halua kuulla. Hän haluaa kuulla asiat itselleen suunniteltuina, koska se on se, mitä hän itse tekee toisille.

Pahimmalta minusta tuntuu se, etten oikeasti halua olla avuksi. Hän vie minulta liikaa ja antaa itse liian vähän. Mutta toisaalta, minusta myös tuntuu siltä, että pakenen vaikeita asioita. Tämä on kuin haaste; jotain mitä minun pitäisi tehdä tullakseni paremmaksi ihmiseksi. Mutta minä en vain jaksa.

Olen itsekäs, laiska ja pinnallinen. Inhottavaa on se.

Kesäinen ihmetys

Miksi ihmeessä
  itikat käyvät aina
    nilkkoihin kiinni?

Dementikoitunut

Jaaha, olinpa siis postannut kaksi kertaa saman jutun. Eikä kukaan huomauttanut. Luetaanko siellä näitä tekstejä ollenkaan, mitähäh?

Jaa. Ehkä kaikki pitävät vain tästä esteettisestä leiskasta ja huolella valituista väreistä. Tai sitten kaikki vain nauroivat minulle. Tai todennäköisimmin molempia.

Ahdistaa.

Joku vahtii minua

Googlen hieno interaktiivinen mainostusjärjestelmä on päättänyt alkaa tarjota minulle rakennekynsiä ja kauneushoitoja aina kun käyn tietyillä verkkosivuilla (kuten blogspotissa olevissa blogeissa).

Tunnen, miten tämä taukoamaton mainospommitus alkaa heikentää vastustuskykyäni. Huomaan jo kurkkivani uteliaana kotimatkallani olevan kynsisalongin ikkunasta sisään ja lueskelen haaveillen naistenlehdistä kevään muotisävyistä. Ehkä minäkin otan syksyn kunniaksi itselleni rakennekynnet.

Mikä on mainostajan vastuu, jos väärää mainontaa kohdennetaan tälläisiin heikkotahtoisiin luusereihin kuten minä? Kuka maksaa, jos minulta menee kynsi autoa korjatessa? Kuka kärsii, jos sattumalta tapaamani maailman ihanin nainen nauraakin minut pellolle nähdessään kynteni?

Onneksi voi aina syyttää muita.

Ah, Katherinekin on eksynyt runouden maailmaan. Hyvähyvä, runoutta ei maailmassa ole liikaa. Huonoakaan:

Tututkin kasvot,
  joskus tuntemattomat,
    unen varjoissa.
  Sanaton kaipaus ei
    aina tunne kohdettaan.

Naisen viisautta

Tärkeintä on tuntea itsensä. Vasta sitten voi antaa itsestään muille.

Varo Vaan puhuu jälleen kerran niin asiaa, etten voi muuta kuin nyökytellä juopuneen oravan lailla ja linkittää.

Allekirjoitan kaiken, mukaanlukien ja erityisesti osuuden köysistä. Erittäin suositeltava harjoite. Myös miehille. *wirn*

Lopun enteitä

Aioin kirjoittaa jostain muusta, mutta Bloggeriin tullessani näin artikkelin
blogiväsymyksestä. Kouraisi syvältä. Minusta tuntuu siltä kuin sanat olisivat loppu, tyystin tyrehtyneet. On vaikea kirjoittaa mistään mitä ei olisi jo sanottu, tutkia mitään mitä ei olisi jo tongittu kuin tryffeleitä parhaaseen sadonkorjuuaikaan, sanoa mitään mikä ei kuulostaisi riittämättömältä.

Vapaana kesän,
  nauraa lapsi kadulla.
    Kiireetön olo.
  Sisälle kahlehdittu
    kaipaa jotain kaunista.

Mistä tätiys alkaa

Eilen oli ilmeisesti kaupungilla jokin International Freak Show. Lyhyen kauppamatkan aikana ehdin nähdä parikymmentä ns. laitapuolen kulkijaa, ja kotiovella tuli vastaan kaksi venäläistä naista, jotka ehtivät jo tarjota hieronta- ja muita palveluita kohtuuhintaan.

Tekisi mieli alkaa kälättää ääneen julkisissa kulkuneuvoissa nyky-Suomen kammottavaa tilaa.

Mitä ihmettä?

Minusta on tulossa kärttyisä vanha täti. Kääk!

Perjantai-illan huumaa

Kun kissat ovat lomalla, niin rotat hyppivät pöydillä. Tai tässä tapauksena perjantai-iltapäivänä toimistossa, pomojen poissaollessa, työkaverini pelaa pesäpalloa pahviputkella ja luumuilla ("Oih, tämä on niin kova"), toinen esittää kung-fu elokuvaa ilmeillen ja minä strippaan Muskan Krokotiilirokin tahdissa alushoususilleni ja tanssin.

Krokotiilirock
  panee sukat jaloissa
    pyörähtelemään.
  Rentoutumisen ydin:
    Loma on kiinni päästä.

Deja not

Astun ulos. Polkupyöräni on edelleen tallella - asia, joka hämmästyttää ja ilahduttaa minua joka kerta.

Tällä kertaa polkupyörässäni on jotain erityistä. Se näyttää aivan samanlaiselta kuin oma pyöräni, mutta jokin on silti väärässä. Oliko ketjunsuojukseni tosiaan tuon värinen? Oliko tarakka tosiaan tuossa asennossa? Onko lamppuni vaihtanut paikkaa?

Avain sopii. Kyseessä on siis oltava pyöräni.

Koko matkan kotiin ajaessani katselen epäluuloisena maailmaa. Onko jokin muu muuttunut? Kotona kuljen epäluuloisesti, esineitä haistellen. Jokin on erilaista, mutta mikä?

En saa koskaan varmaan tietää. Nyt minun on siis elettävä elämäni harhassa. Vai elinkö ennen harhassa ja nyt todellisuudessa?

Päässäni asuvat vihreät oliot tietävät, mutteivät kerro. Nauravat vain, perkeleet.

Kesä

Illalla kotiin yksin kävellessäni nautin lämmöstä ja nuorista, onnellisista ihmisistä, jotka tulivat vastaani. Hieman hiprakassa vähäpukeiset neidot ja nuoret miehet heidän ympärillään jatkoivat ikiaikaista geenien tanssia, leikitellen, kiusaten, hymyillen, nauraen.

Se herättää minussa toivoa.

Suomen kesä on kaunis niin monella tapaa.

Tytön hymy ja
  miehen nauru: kesän
    lyhyt kauneus.

Liikunta-angstia

Kyllä huomaa, että kaupungissa on kesä. Pyöräteillä nimittäin hortoilee epämääräistä sandaali-shortsi -porukkaa, joilla on kartta väärinpäin kädessä ja joille ilmeisesti on mahdotonta kävellä a) nopeasti ja b) suoraan. Edes ystävällisesti tokaistu "Vitun kyrpäeenokit, laahatkaa laardiperseenne pois siitä perkeleen pyörätieltä" saa aikaan muuta liikettä kuin iloista vieraskielistä jupatusta ja digitaalikameroiden naksuntaa.

Jospas asentaisi karja-auran polkupyörään? Sillä voisi saada ansaittua kunnioitusta ja vapaata kulkutilaa. Kuntokin nousisi, kun aloittaisi aamun tönimällä turisteja bussien eteen.

Hässimällä listan kärkeen?

Jaa, vaikuttaisipa siltä, että itse itsensä palkinnut kuukkelivoittaja ButtUgly ja ButtUglyn palkitsema kuukkelivoittaja Naamioiden takana bloggaavat harvinaisen samankaltaisia merkintöjä. Sivustassa ei kielletä romantiikkaa (päinvastoin, sitä halutaan lisää ATM:ien ja märehtimisblogien seuraksi), mutta laittaa kyllä epäilyttämään se, että molemmat ovat todistettavasti Pinserin top-50 -listassa, ja molemmat ovat yrittäneet epäilyttävillä keinoilla kiipiä kyseisellä listalla aiemminkin.

Onko kyseessä vain julkisuusstuntti vai tosirakkaus? Sen saatte ehkä tietää Blogostanian tosi-tv-saippuasarjan seuraavassa osassa. Ja muistakaa, eihän Ihanaisenkaan sukupuolta ole vielä varmuudella osoitettu...

Täällä Sivustassa sentään päästiin top-100:lle ihan omin avuin ja Nagelinakin on nyt jätetty puremaan pölyä. Seuraavana tavoitteena Soopa - ja sitten itse Varo Vaan.

(...ja jostain kaukaa kuului mielipuolinen nauru...)

Totta? Valhetta?
  Nettiselaimessa ei
    liene ikonia,
  joka satunnaiselle
    surffaajalle kertoisi.

Mitä sitä lauantaina muutakaan...

Laiturin portaat voivat joskus olla teräviä kulmia täynnä.

Verinaarmuilla
  jalat, hikinen iho.
    Saunojan onni.
  Mitä olemme tehneet
    ansaitaksemme taivaan?

Sinä kurja, joka sotket elämääni

Aamulla herätessäni huomasin taas, että eilisillan ruokatarvikkeet olivat pöydällä. Olin jo syyttämässä asuinkumppaniani, kunnes muistin jälleen kerran asuvani yksin, ja syyllinen on ihan se peilin toisella puolella asuva epäilyttävän näköinen hyypiö.

Katselin siinä lämmennyttä lihaa, oudosti keltaiseksi muuttunutta juustonkannikkaa ja margariinirasiaa, joka muistutti lähinnä marsilaisten uima-allasta kuin jotain ihmisille ravinnoksi kelpaavaa ja mietin hiljaa mielessäin miksi tällaiset asiat katoavat päästä heti kun selkänsä kääntää. Kurkkukin oli muuttunut lähinnä hyvin hillottua suolakurkkua muistuttavaksi mössöksi, joka liikahteli kolmesti kun sitä tökkäsi kerran.

Päätin syyttää sitä epäilyttävää hyypiötä. Se varmaan tulee peilistä öisin ja pitää täällä bileitä sillä aikaa kun minä nukun, eikä koskaan siivoa.

Ensi yönä en aio nukkua. Vahdin koko yön kiikkutuolissa haulikko sylissäni enkä päästä sitä pitämään hauskaa. Siinähän oppii. Perkele.