Viikonloppuna jaoimme kaveriporukan kanssa auringonpaisteen, vihreät nurmet ja suolaiset tuulet. Toiset olivat entisellään, vaikkakin vanhentuneet; osalla oli elämä muuttumassa perustavanlaatuisesti. Mutta hetken saatoimme viettää aikaa yhdessä: muistella, nauraa, nauttia. Juoda olutta nuotiolla ja herätä aamulla raskain silmin keltaisessa kupoliteltassa, kahden kuorsaavan miehen välistä.
Tänään istun toimistossa, yksin, ovi kiinni ja katselen ulkona vellovaa harmautta. Sade ja tuuli huuhtovat kaupungin katuja ja vievät pois eilisen kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Theres no chance for us
Its all decided for us
This world has only one sweet moment set aside for us
Who wants to live forever
Who wants to live forever?
Queen: "Who Wants To Live Forever?"
tiistaina, heinäkuuta 31, 2007
keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007
Eläköön edistys ja yö
"Kun telkkarista tuli tietokone, se sai samalla myös kaikki tietokoneiden viat."
Loihe hän lausumahan, kun MTV3 muuttui yhtäkkiä salatuksi.
Loihe hän lausumahan, kun MTV3 muuttui yhtäkkiä salatuksi.
tiistaina, heinäkuuta 17, 2007
Läählääh
Vaikka sydän jyskyttää ja happi loppuu, niin koiran rinnalla on ihana juosta. Se riemu, se into, se puhdas kakan löytämisen ilo.
Kysyvä katse
Kyllä, voi ystäväni
tänään saat juosta.
Kysyvä katse
Kyllä, voi ystäväni
tänään saat juosta.
maanantaina, heinäkuuta 16, 2007
Zen ja saunassa käymisen taito
Savusaunassa käynti on rituaali. Noudatamme vanhempiemme perinteitä ja liitämme itsemme ikiaikaiseen jatkumoon savusaunan aromisessa hämärässä. Peseytyessä otamme kylmän veden ensin, sitten sekoitamme siihen kuumaa, ja muistamme myös opettaa tämän lapsillemme, jotta he olisivat myös osa sukua.
Sähkösauna ei ole sen huonompi tai parempi kuin savusauna tai puusauna, mutta se ei ole samanlainen ritualistisen puhdistautumisen paikka. Siellä ei kuule esi-isien huokailevan nokisten seinien takaa.
Kivien laulu
ähkäisy pimeydessä
vihdan vihmonta
veden vilpoisa ote
tuuli paljaalla iholla.
Sähkösauna ei ole sen huonompi tai parempi kuin savusauna tai puusauna, mutta se ei ole samanlainen ritualistisen puhdistautumisen paikka. Siellä ei kuule esi-isien huokailevan nokisten seinien takaa.
Kivien laulu
ähkäisy pimeydessä
vihdan vihmonta
veden vilpoisa ote
tuuli paljaalla iholla.
Päivän kysymys
Kuinka monta prosenttia Suomen nuorisosta pelastettiin tatuoinneilta, lävistyksiltä, huumeidenkäytöltä ja aseistakieltäytymiseltä sillä, että 70-luvun lopulla Sex Pistols -yhtyeen Suomeen tulo kiellettiin?No enpä tosiaan tiedä.
sunnuntaina, heinäkuuta 15, 2007
lauantaina, heinäkuuta 14, 2007
Härpätin
Lisäsin tuollaisen härpätinlinkin tuohon oikeaan laitaan, kun niitäkin kuulemma käytetään.
Härpättäkää härpättimillänne härpimättömästi ny si.
Härpättäkää härpättimillänne härpimättömästi ny si.
La la laa
Tämä on vain epätoivoinen yritys saada blogilista huomaamaan, että päivitin.
Laalaalalalalalallalalalalaa...
Mikäs minulla
pähkinöiden päärillä
lauleskellessa.
Laalaalalalalalallalalalalaa...
Mikäs minulla
pähkinöiden päärillä
lauleskellessa.
Saara
”Saara, parempi se olisi lopettaa.”
”Isä, ei! Virus ei vaikuta hiiriin, niin ne sanoivat”, tiukkasi Saara kymmenvuotiaan tytön varmuudella.
Niin, eikä kärpäsiin, eikä rottiin, eikä hevosiin, eikä koiriin, eikä laiskiaisiin, huokasi isä. Itse asiassa se ei vaikuttanut muihin kuin ihmisiin, simpansseihin ja joissain määrin muihin kädellisiin. Se oli syntynyt jossain Aasiassa, ja oli ehtinyt tappaa miljoonia ihmisiä muutamassa viikossa, ennen kuin se oli edes ehditty eristää. Biologit olivat olleet ihmeissään, koska ”yksikään virus ei ole 100% tappava, sillä siinä ei nyt vain ole järkeä, että se tappaa isäntäeliönsä.”
Maailmassa ei juuri ollut järkeä tätä nykyä.
Saara nosti hellästi pienen puisen pesämökin katon terraariosta. Ruskeanharmaa, kiiltäväturkkinen hiiri jähmettyi paikalleen ja tuijotti heitä pöllämystyneenä. ”Herättikö mami sinut... voi anteeksi pikku kulta...” Saara kujersi, ja kokeneesti nappasi hiiren käsiinsä. Se kurkisti sormien raosta, peruutti, etsi toisen raon, kurkisti siitä ulos, peruutti ja jatkoi kurkisteluaan sillä söpönuteliaalla tavalla, jolla lemmikkijyrsijät ovat vallanneet pienten tyttöjen sydämiä kautta aikojen.
Saaran silmissä kimmelsi kyynel, ja isä silitti hänen hiuksiaan lohduttaen. Hän yritti olla varovainen, etteivät hiukset olisi lähteneet suurina tukkoina, mutta silti useita vaaleita haituvia leijaili lattialle. Saarasta olisi tullut todella kaunis, jos hän olisi vain saanut...
Isä ei voinut jatkaa ajatusta loppuun. Se juuttui kurkkuun ja kihautti vedet silmiin ja muuttui hakkaavaksi yskänpuuskaksi, joka loppui pitkään, veriseen sylkeen. Oli melkein aika. Enää muutama tunti.
”Mutta ei se osaa selviytyä luonnossa yksin. Mistä se saa ruokaa? Tai joku voi syödä sen?” isä kysyi. Saara mietti hetken ja vastasi sitten, yllättävän aikuismaisesti: ”Parempi sen on silti kuolla vapaana luonnossa kuin terraariossa nälkään.”
Isä hymyili. Isin tyttö. Eihän hän mitään voinut kieltää. Etenkään nyt.
”Hyvä on. Laitetaan sille silti ruokakippo ja vettä, niin ainakin se osaa aloittaa elämänsä.”
Saara laski hiiren takaisin terraarioon. He nostivat pienen punaisen ruokakipon takaoven viereen, ja täyttivät sen jyvillä. Saara juoksi keittiöön ja tuli takaisin suklaapalan kanssa ja laittoi sen kippoon päällimmäiseksi. ”Vähän herkkua...”
Isä teippasi vielä vesipullon oven viereen ja Saara nosti hiiren uudestaan pois terraariosta. Saara niiskutti ja isän sydän murtui jälleen kerran.
Saara laski hiiren ruohikkoon ja piti vielä käsiä kuppina sen päällä, kuin suojatakseen sitä maailman pahuudelta vielä hetken. Sitten hän nousi ylös ja tarttui isäänsä kädestä, puristi sitä kovaa.
”Huomenna se on maailman kuningas.”
Pikku hiiri nousi ruohikossa takajaloilleen, haisteli ilmaa ihmeissään ja tuijotti Saaraa hetken. Sitten se väräytti viiksiään kerran, ja juoksi pensaan alle piiloon, josta se jäi tarkkailemaan uutta, ihmeellistä maailmaa.
”Isä, ei! Virus ei vaikuta hiiriin, niin ne sanoivat”, tiukkasi Saara kymmenvuotiaan tytön varmuudella.
Niin, eikä kärpäsiin, eikä rottiin, eikä hevosiin, eikä koiriin, eikä laiskiaisiin, huokasi isä. Itse asiassa se ei vaikuttanut muihin kuin ihmisiin, simpansseihin ja joissain määrin muihin kädellisiin. Se oli syntynyt jossain Aasiassa, ja oli ehtinyt tappaa miljoonia ihmisiä muutamassa viikossa, ennen kuin se oli edes ehditty eristää. Biologit olivat olleet ihmeissään, koska ”yksikään virus ei ole 100% tappava, sillä siinä ei nyt vain ole järkeä, että se tappaa isäntäeliönsä.”
Maailmassa ei juuri ollut järkeä tätä nykyä.
Saara nosti hellästi pienen puisen pesämökin katon terraariosta. Ruskeanharmaa, kiiltäväturkkinen hiiri jähmettyi paikalleen ja tuijotti heitä pöllämystyneenä. ”Herättikö mami sinut... voi anteeksi pikku kulta...” Saara kujersi, ja kokeneesti nappasi hiiren käsiinsä. Se kurkisti sormien raosta, peruutti, etsi toisen raon, kurkisti siitä ulos, peruutti ja jatkoi kurkisteluaan sillä söpönuteliaalla tavalla, jolla lemmikkijyrsijät ovat vallanneet pienten tyttöjen sydämiä kautta aikojen.
Saaran silmissä kimmelsi kyynel, ja isä silitti hänen hiuksiaan lohduttaen. Hän yritti olla varovainen, etteivät hiukset olisi lähteneet suurina tukkoina, mutta silti useita vaaleita haituvia leijaili lattialle. Saarasta olisi tullut todella kaunis, jos hän olisi vain saanut...
Isä ei voinut jatkaa ajatusta loppuun. Se juuttui kurkkuun ja kihautti vedet silmiin ja muuttui hakkaavaksi yskänpuuskaksi, joka loppui pitkään, veriseen sylkeen. Oli melkein aika. Enää muutama tunti.
”Mutta ei se osaa selviytyä luonnossa yksin. Mistä se saa ruokaa? Tai joku voi syödä sen?” isä kysyi. Saara mietti hetken ja vastasi sitten, yllättävän aikuismaisesti: ”Parempi sen on silti kuolla vapaana luonnossa kuin terraariossa nälkään.”
Isä hymyili. Isin tyttö. Eihän hän mitään voinut kieltää. Etenkään nyt.
”Hyvä on. Laitetaan sille silti ruokakippo ja vettä, niin ainakin se osaa aloittaa elämänsä.”
Saara laski hiiren takaisin terraarioon. He nostivat pienen punaisen ruokakipon takaoven viereen, ja täyttivät sen jyvillä. Saara juoksi keittiöön ja tuli takaisin suklaapalan kanssa ja laittoi sen kippoon päällimmäiseksi. ”Vähän herkkua...”
Isä teippasi vielä vesipullon oven viereen ja Saara nosti hiiren uudestaan pois terraariosta. Saara niiskutti ja isän sydän murtui jälleen kerran.
Saara laski hiiren ruohikkoon ja piti vielä käsiä kuppina sen päällä, kuin suojatakseen sitä maailman pahuudelta vielä hetken. Sitten hän nousi ylös ja tarttui isäänsä kädestä, puristi sitä kovaa.
”Huomenna se on maailman kuningas.”
Pikku hiiri nousi ruohikossa takajaloilleen, haisteli ilmaa ihmeissään ja tuijotti Saaraa hetken. Sitten se väräytti viiksiään kerran, ja juoksi pensaan alle piiloon, josta se jäi tarkkailemaan uutta, ihmeellistä maailmaa.
tiistaina, heinäkuuta 03, 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)