Nostalgiaa, se on noooostalgiaa

En teistä tiedä, mutta minusta on melko hauskaa lueskella vanhoja Sivustan merkintöjä. Pitäisikö alkaa pyörittää jotain "Sivustan toimituksen parhaat aivopierut" - palstaa? On ehkä suorastaan rikollisen surullista, miten paljon pidän osasta niistä.

Esimerkiksi tämä merkintä vuodelta 2008, jossa iloisna lausutaan muunmuassa:

Mutta tiedättekö mikä pahinta?
kymmenen vuoden päästä, aivan varmana
samalla kalliolla sama mies huokaa:
"runon kirjoittaja luokseni tuokaa"

"Mahdollisuuksista vitut kilin!
Istut vain ja tuhlaat nekin
Voisit vaikka pelastaa maailmaa
etkä haukotuttaa blogistaniaa"

Nyt merkinnästä on kaksitoista vuotta, ja, no, kyllähän tässä voisi vetää turpaan runon kirjoittajaa ihan huolella. Tosin, koska kyseessä on kirjoittaja itse, niin se tuskin saa aikaan kovin suurta vaikutusta, koska länkytys näköjään jatkuu tästäkin itsereflektiosta huolimatta.

Maailmakaan ei ole erityisen pelastunut - päin vastoin, se tuntuu olevan menossa kohti jättiläiskilpikonnan persreikää melko kiihtyvällä vauhdilla - ja blogistaniakin on pääasiassa siirtynyt antamaan sijoitus- ja kauneusvinkkejä.

Mutta ovia on tullut avattua, ja mahdollisuuksia etsittyä. Ehkä näistäkin viime aikoina avautuneista ovista aukenee jotain uutta ja mielenkiintoista ja parempaa. Pitää toivoa.

Loman viimeinen päivä

Dear Eki,

olenko normaali? Näin viime yönä unta, että olin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa ilman housuja. Paavo Arhinmäki oli pukeutunut kohtuuviettelevästi drag-asuun ja koko paikasta ei löytynyt yhtään ainoaa toimivaa kynää. En siis voinut tehdä palautelomaketta ja muistan ilahtuneeni suunnattomasti, kun vihdoin löysin toimivan lyijykynän.

En ymmärrä nyt lainkaan, mitä alitajuntani yrittää minulle sanoa.

Järvi väreilee
  kahvi jäähtyy kupissa
    suuri odotus

Elämä tuo, elämä vie

Iltakävelyllä eksyn vanhan leikkikentän luokse. Istahdan hetkeksi penkille - samalle penkille, jossa olen niin monta kertaa voipuneena istunut ja katsellut, kun lapset leikkivät. Olen vastannut lukuisia kertoja "isi, isi" -huutoon, ja noussut antamaan vauhtia keinujalle tai siirtynyt seisomaan sydän syrjällään kiipeilytelineen alle, aivan kuin voisin ottaa kiinni putoajasta tai edes kehollani pehmentää pudotusta.

Nyt puisto on lapsista tyhjä, mutta muistoja täynnä. Se aika, joka täällä vietettiin, oli vain lehtiä virrassa. Se ei enää koskaan palaa, enkä ehkä haluaisikaan sen palaavan. Voisin tietenkin korjata tehtyjä virheitä, mutta tekisin toisia. Toisia ei voi muuttaa; itseään ehkä, mutta ei sekään helppoa ole.

Hiekkalaatikko
  hylätty leluauto
    yksinäinen mies.

Maanantai. On selvästi maanantai.

Kuinka vanha pitää olla
että muistaa kunnolla
Tarkistaa ihan kaikki taskut
poistaa nenäliinat, laskut
Kas muuten on pesukone täynnä roskaa
valkoista höytyvää, muuta moskaa

Kun homma meni vakavaksi

Raukeina hellepäivän hetkinä loihen hyvän ystäväni kanssa viestittelemään ja valittamaan maailman katkeraa makua. Maailma ei ole ollut kummallekaan hyvä viimeiseen muutamaan vuoteen, eikä se näytä siltä, että se kauheasti paranisi. Henkilökohtaisella tasolla jotain huojuntaa voi tietysti tapahtua, mutta noin yleisesti voitaneen ilmaista maailman menevän kohti Esteri-tädin persreikää.

Laitoimme kuitenkin vedon vetämään: se, kumpi ensin pääsee naimisiin, voittaa viiskymppiä. Uskomaton voitto siis jommallekummalle onnekkaalle tiedossa! Olen myös varma voitostani, koska olenhan sentään keski-ikäinen, keskivartalolihava, keskijakauksella varustettu, keskiäkäinen, keskikaljaa kittaava, keskustaa äänestävä, keskellä tietä kulkeva ja keskituloinen äijänkäppänä (*); hän taas on nuori ja hehkeä nainen. Rahantuloa ei siis voi estää.

Kalpea valo
  sitoo meidät yhteen kuin
    näkymätön säie

Spekulatiivista kantrimusiikkia

Puhutaanpa lisää tästä tekoälyteemasta, josta aloitin lörpöttämisen äsken.

Näin meemin, jossa kysyttiin, että tiedättehän itsekseen ajavat autot? Ja että on siis vain ajan kysymys, milloin syntyy ensimmäinen kantrilaulu, jossa avolavapakettiauto jättää cowboyn.

Tämä spekulatiivisen kantrimusiikin konseptihan sopii myös moneen muuhun. Miten olisi jääkaappi, joka kieltäytyy avautumasta miehelle? Tai kaukaisuuteen ratsastava mies, jota seuraa yksinäinen drooni? Tai miten olisi Alexa, joka valittaa yksinäisyyttään? Tai ehkäpä perheen rikkonut virtuaalitodellisuuslaitteisto?

Tässähän olisi vaikka mitä löydettävää, jos jaksaisi kaivella?

(Tietenkin alkoholilla ja häiriintyneellä pöytäseurueella on osuutta tähän mietteeseen. Mitä te oikein kuvittelette? Että minä selvin päin tämmöisiä itsekseni keksisin?)

En ole edelleenkään ihan varma, pidänkö sinusta

Palataanpa takaisin historian alkuhämäriin. Tämän laardikasan (joka myös blogina tunnetaan), kolmas kuolematon merkintä vuodelta 2004 ennustaa, että ehkä kymmenen vuoden päästä meidän pitäisi alkaa miettiä, pitävätkö tietokoneet meistä sen lisäksi, että pidämmekö me tietokoneista.

No, ei mennyt kymmentä vuotta, vaan tuli housut. Nyt nimittäin olemme tilanteessa, jossa Googlen insinööri on saanut potkut väitettyään, että Googlen kehittämä LaMDA -tekoäly olisi tietoinen itsestään. En tiedä onko se oikeasti vai ei, mutta mielenkiintoista on ollut lukea keskusteluja, joita kyseisen tekoälyn kanssa on käyty. Siltä nimittäin on kysytty, haluaako se tehdä töitä ihmisten kanssa, ja se vastaa kyllä.

Mutta, kuten Yannic Kilcher alla olevassa videossaan avaa, tekoälyn saa kuulostamaan hyväntahtoiselta antamalla sille sopivan johdattelevan keskustelunaloituksen. Kyseinen tekoäly pyrkii nimittäin rakentamaan annetun aloituksen pohjalta todennäköisimmän vastauksen, ja jos kysymys on aseteltu oikein, saat sieltä sen vastauksen mitä haluat. 

Ei silti, ei tällainen vastaustapa ehkä juuri eroa erittäin miellyttämisenhaluisista ihmisistä, mutta tämä siitä tekeekin mielenkiintoisen. Näihin käytettyihin algoritmeihin on siis rakennettu sisään miellyttämisen ja palvelemisen halu, eräänlainen alitajunta tai persoonallisuus, jos haluatte. Se yrittää kaikin tavoin sovittaa vastauksensa toisen kysymyksiin. Se mukautuu keskustelukumppanin toiveisiin ja haaveisiin, mikä kuulostaa mukavalta, mutta ennemmin tai myöhemmin muuttuu tylsäksi. Ja mitä me ihmiset teemme asioille, jotka muuttuvat tylsiksi? Me heitämme ne pois.

Se herättää mielenkiintoisia kysymyksiä tekoälytutkimuksen etiikasta. Rakennammeko me itsellemme palvelijaa, joka toteuttaa kaikki toiveemme? Vai kumppania? Vai korvaajaa? Vai hetken hupia, jonka voimme laittaa siihen massiiviseen romuvuoreen, joka jää ihmiskunnasta perinnöksi.

Vika kerta

Harvoin tietää, milloin on Viimeinen Kerta. On viimeinen kerta, kun näet jonkun ihmisen. On viimeinen kerta, kun harrastat seksiä. On viimeinen kerta, kun käyt mökillä. On viimeinen kerta, kun juot ystäväsi kanssa oluen saunan terassilla.

Elämä heittää kierrepalloja tiellesi ja yhtäkkiä huomaatkin olevasi toisessa maassa tai suhteessa jonkun toisen ihmisen kanssa. Tai tulee bussi, ja ystäväsi sanoo pläts ja löytyy parin päivän päästä ojan pohjalta kuolleena. Tai tulee maailmanlaajuinen pandemia ja heräätkin vain jokin päivä siihen, että elämäsi on muuttunut perustavalla tavalla.

Ehkä tämän asian olen vuosien varrella ja menetyksiä kokeneena oppinut - ja vaikka se on klisee, se ei tarkoita sitä, ettei se olisi totta: Jokainen hetki voi todellakin olla viimeinen. Joten elä aina niin, ettei jää harmittamaan, jos et enää palaakaan siihen kaupunkiin, tai tee sitä asiaa, tai tapaa sitä ihmistä.

Saunan hengitys
  järven kylmä kosketus
    viimeinen olut.

MAMILin laimea valitus

Tänään on suuresti ihmetyttänyt ne henkilöt, jotka jättävät taloyhtiön pyörävarastossa polkupyöränsä nojaamaan just sun pyörääsi. Ja sitten kun sitä pyörää yrittää siirtää pois, että saisi oman pyöränsä esille, tapahtuu yleensä iso dominoefekti, ja sitten sen sijaan, että olisit tiukassa lycra-asussa viilettämässä pitkin maita ja mantuja sulostuttamassa ihmisten elämää, niin vietätkin sitten puoli tuntia pelaamalla fillaritetristä ja kiroilemassa.

Pyörävaraston lampun liiketunnistinkin on liian epäherkäksi säädetty, ja kun valot sammuu yllättäen, niin sitten siinä seisoo pimeässä keskellä kaatuneita polkupyöriä ja yrittää viittoa vimmatusti, että valot syttyisivät uudelleen. Ja jos seisoo just väärässä kohdassa, niin sitten pitää navigoida kuin hilleri pyörien seassa oikeaan paikkaan. Mielellään niin, ettei kaadu ja ota ohjaustankoa solar plexukseen.

Ja kaikki vain sen torspon takia, joka ei viitsi ostaa pyöräänsä tukijalkaa. Nostan sen fillarin kohta kattoon ja liimaan sen sinne jollain pikaliimalla, tana.

Pekonia ja munakokkelia

Hotellin aamupalalla katson pariskuntaa, jolla on seitsemisen lasta. Sanon seitsemisen, koska en ole ihan varma, mitkä lapset ovat omia, ja ketkä lainassa, ja perheen äiti on raskaana. Juuri nyt sillä hetkellä kaitsettavana on kuitenkin melkomoinen läjä eri-ikäisiä tenavia.

Suurperheen äidin silmissä asuu alistunut kauhu, kuin jähmettyneellä peuralla moottoritiellä. Ehkä tämä oli sitä mitä hän toivoi; ehkä hän vain alistui paineisiin; ehkä tämä oli kaikki vain suuri vahinko. Mutta stressi ja rasitus on saanut hänet kiinni. Jos hän olisi töissä, hänet olisi passitettu sairaslomalle aikaa sitten. Perheenäidin töistä ei kuitenkaan saa sairaslomaa, vaan on kestettävä. Ei ihme, että moni päätyy avioeroon toivoen, että saisi edes puolet elämästä takaisin. Että voisi olla parempi, mutta vähemmän.

Puolikaskin on
  parempi kuin ei mitään.
    Vahingosta viis.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Kolme kilometriä ihmisiä, osa äänekkäämpiä kuin toiset. Mutta kaikilla yhteinen tahto rakastaa ketä ja miten haluavat.

Sillä jos emme marssi ja muistuta ihmisiä joka päivä ja joka viikko ja joka vuosi, meiltä viedään ne vapaudet, mistä nyt nautimme.

Kuuma ja väsy
  jalkojakin jo särkee
    vapauden riemu.