Käytävällä katseet kohtaavat

Pitkä kokous puolillaan. Joku ehdottaa taukoa, ja punakat, pönäkät pukumiehet nousevät ähkien tuoleiltaan ja alkavat soitella Tärkeitä Puheluita. Toiset venyttelevät ja alkavat viritellä vapaamuotoista keskustelua ja kolmannet suunnistavat vessaan tekemään sitä mitä vessassa nyt yleensä tehdään.

Minä olen niitä, jotka menevät vessaan.

Palatessani raikkaana ja hehkeänä vastaan kävelee käytävää pitkin ihminen, jonka näen olevan menossa vessaan. Hänellä kun on Se Katse ja Se Kävelytyyli. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä tekisi, kun katseet kohtaavat.

"Ai säkin oot menossa vessaan" ei ole ehkä niitä luontevimpia keskustelunaiheita. "Minäkin kävin juuri makoisalla kakkosella, joten kannattaa varoa sitä laitimmaista koppia" ei myöskään ole välttämättä juuri se lause, jolla saadaan ylennyksiä - kyllähän hän sen mätänevän rotan kaltaisen löyhkän huomaa viimeistään minuutin päästä.

Minä tiedän, että hän on menossa vessaan. Hän tietää, että olen juuri tulossa sieltä. Mutta tuntuu luonnottomalta tavata toinen ja olla sanomatta sanaakaan - moikkaus tuntuu typerältä kun olemme kuitenkin tavanneet toisemme päivän mittaan jo monta kertaa. Ja keskustella - edes asiasta - ei oikein hirvitse, koska toisella saattaa olla ensihöyryt jo tulossa puntinsuusta ulos.

Mitä siis teen? Isken silmää salamyhkäisesti, kuin salaliittolainen toiselle, ja myhäilen itsekseni. Suorastaan näkee kun toisella lyövät rattaat päässä tyhjää hetken ja pieni paniikinpoikanen herää kilkuttelemaan aivolohkoja. "Mitä se tuolla tarkoitti", hän miettii huolissaan avatessaan vessan oven tavallista varovammin. "Onko sinne viritetty kenties jokin käytännön pila, vai toimiiko vessa ollenkaan, vai pitääköhän tuo minusta sillä lailla?"

Tavallisesta vessakäynnistä onkin tullut selviytymiskoe.

(Siitähän saavat, perkeleet, kun aiheuttavat minulle tälläisiä ongelmia. Miettikää sitä.)

Jotain vanhaa, jotain sinistä...

Häitä pukkaa taasen päälle (muutama vuosi sitten kaikki pariutuivat keväällä - nyt kaikki pariutuvat syksyllä. Miksi? Johtuuko se siitä, että ystäväpiirini on aloittanut jo toisen kierroksen?). Sen kunniaksi kaivan arkistoista jotain runontapaista: jotain minkä eräs tietty henkilö sai minussa herätettyä. Kiitos hänelle.

(Jep, on vanhaa, käytettyä ja sinistä. Varastaa en kehtaa. Vai pitikö sitä vain lainata?)

  Taivas vaalenee,
    muut nukkuvat tuhisten.
  Minä vuodatan
    kuumia kyyneleitä
      kauniin rakkauden tähden.

Lahjat on, jos on

Miksi lahjakkaista ja ahkerista ihmisistä ei välttämättä kehity koskaan mitään sen kummempaa? Juuri niistä tyypeistä, joista ylioppilaskirjoitusten tai ensimmäisten urheilukilpailujen jälkeen sanotaan "hän pääsee vielä pitkälle!"

Nobelin palkinnon sijasta he tyytyvät keskinkertaisuuteen, etsivät itselleen tavallisen elämän - jotka he varmasti lahjakkuutensa takia saavat aikaan varsin helposti. He pärjäävät kohtuullisesti ja heillä on "ihan kiva elämä". Eikä siinä ole mitään pahaa, kukin valitkoon oman polkunsa.

Mutta silti minusta on surullista nähdä ihmisiä, joilla oli aikoinaan upea tulevaisuus edessään. Ihmisiä, jotka valitsivat olla tavallisia, tai olivat muuten vain kykenemättömiä selviämään erinomaisuutensa kanssa. Jotkut putoavat korkealta ja kovaa ja joutuvat koko kansan naurun aiheeksi (eräs mäkikotka tulee mieleen), mutta sama näytelmä käydään kaikkien tuttavapiirissä joka päivä pienemmässä mittakaavassa.

Näin mitään oikeasti osaamattoman silmin (=annettu vain lusikalla) näyttää vain jotenkin niin... tuhlaukselta, kun ihminen, jolle on annettu kauhalla, jättää taitonsa käyttämättä. Se on surullista se.

Sivustan pårnonurkka, osa I

Niin, Sivustassa on oltu vähän hakoteillä monenkin asian suhteen viime aikoina, ja valitettavasti täällä toimituksessa taidataan edelleenkin olla täysin hakusessa, mutta ehkäpä tämä uhkaavasti lähestyvä syksy ja tsunamin tavoin lähestyvä masennus, jonka ensi merkit jo korvakarvoja ihanasti liikuttelevat, saisi aikaan ahkerampaa päivitystä.

No, joka tapauksessa tässä sitä luvattua pornoa, jolla on tarkoitus saada nostettua sijoitusta alhaisin keinoin:

Älä naurata
  naista, jolla on suussaan
    arin elimesi.
  Hetken huumorista voi
    tulla pysyvää pilkkaa.

Yksin seurassa

Kaksi tuntia:
 ja vain kymmenen sanaa.
Yksinäinen voi
 olla isonkin joukon
  kanssa - myös ystävien.

Nautinto

Elämän pieni
 ilo: oikein laskettu
  vaahto lasissa.

Työn iloa

Työpaikalla on aina muutama viikko vuodesta, jolloin koko paikka on kaaoksessa. Vuoden ensimmäinen pienehkö sotku tapahtuu yleensä tammikuussa, jolloin mietitään mitä ihmettä sitä oikeastaan tekisikään loppuvuoden. Tilanne jatkuu epämääräisenä sekoiluna jonnekin kesäkuulle, jolloin jostain oudosta syystä kaikilla on hinku "raivata pöytä ennen lomia." Kesäkuu on täynnä palavereita ja viime hetken purkkaviritystä, jotta työt vaikuttaisivat tehdyiltä. Sama toistuu joulukuussa, joskin pienemmässä mittakaavassa - joskin joulustressi tekee siitä pahemman tuntuisen kuin kesäisen kiireen.

Mutta kaikkein pahinta on elokuussa. Kaikki saapuvat intoa puhkuen kesälomilta töihin, "akut ladattuina" ja "valmiina tarttumaan uusiin haasteisiin". Elokuun ensimmäiset viikot vietetään innokkaissa ja loppumattomissa kokouksissa, joissa maalaillaan suuria ja fantastisia kuvia siitä, mitä sitten seuraavan kesäkuun kokouksissa yritetään paikkailla ja selittää parhain päin: "No juu, kyllä tavoitteet on saavutettu - jos vain sana 'saavutettu' määritellään sopivasti."

On se niin ihanaa olla töissä.

Taivaan takana - kaukana tuolla

Öiset tekstiviestit ovat toisaalta elämän suola - toisaalta sen kirous. Aina ei kykene tarjoamaan olkapäätä, lohtua tai neuvoa; mutta toisaalta taas on ihanaa, että joku ihminen ajattelee juuri sinua.

Kaksoispiippaus:
  Sinua joku jossain
    kaipaa, pohtii kai.
  Elektronien virta,
    niin merkityksellinen.

Kaipuu

Lokit huutavat
  minä katson ja kaipaan
    jonnekin kauas.

Elämän pieniä nautintoja, osa I

Yksi elämän pieniä suuria nautintoja on hieroa shampoota päänahkaan; tuntea, miten lika irtoaa ja ihohuokoset ja juuret suorastaan kirkuvat onnesta. Tuntea, miten vaahto alkaa pikkuhiljaa voimistua ja, öö, vaahtoutua, kunnes kaikki hiukset rypevät shampoon ja ilman muodostamien pienien kuplien ihanassa syleilyssä.

Sormet hierovat päänahkaa, ja veri alkaa kiertää vilkkaammin. Ajatus kirkastuu ja silmät sumenevat orgastisesta tunteesta, kun shampoo valuu pitkin kasvoja ja päänahkaa riepotellaan pienissä ympyröissä ees ja taas.

Ahhh...

Kello neljä aamulla

Itku tuntui hyvältä. Se puhdisti, huuhteli pois kevään tuskan.

Nyt on elokuu, ja minusta tuntuu siltä, että olen kokonainen taas. Kuuntelen sitä surullista musiikkia, joka raastoi vielä kolme kuukautta aiemmin - sitä samaa, joka sai minut kyynelehtimään sohvalla pimeässä. Nyt istun samalla sohvalla, ja huomaan etteivät ne sävelet ja sanat enää revi sydäntäni.

En ole enää sama ihminen kuin vielä vuosi sitten. Olen oppinut paljon, ja huomannut mitä kaikkea olenkaan unohtanut, pitänyt itsestäänselvyytenä, tai luullut väärin. Se on elämää, se.

Onni on itkeä
  ystävän kainalossa,
    rakastettuna.

Lepään, koska olen

Sunnuntai-iltana on vaikeaa motivoida itseään siivoamaan. Juuri nyt minua ei kukaan tarvitse, ei halua esittää vaatimuksia, ei kysyä mitään, ei tarjota olutta, ei pyytää lähtemään kanssaan matkalle kauas sielunsa syövereihin (tai edes Kouvolaan).

Juuri tälläisinä hetkinä yksinolo tuntuu hyvältä. Lepään, en ajattele. Annan musiikin valua ylitseni ja pestä jännityksen pois. Raukeus valtaa jäseneni, silmäni lupsahtelevat ja vanha, raihnainen ruumiini ei halua liikkua mihinkään. Pesemättömät pyykit ovat vallanneet kylpyhuoneen ja vaativat itselleen jääkaapin käyttö-oikeutta, ja luulen, että biojäteastiani aikoo ryhtyä tukilakkoon.

Ei kiinnosta.

Teen asialle jotain huomenna. Työehtosopimuksesta viis.

Raukeuden tunne.
  Nuokun yksin sohvalla
    kaipaan kainaloa.