Hyllyilläni lojuu sadoittain videokasetteja, joita en koskaan katso. Osa kaseteista on ostonauhoja, mutta suurin osa on televisiosta nauhoitettuja sarjoja tai elokuvia, jopa muutama dokumentti. Suurimman osan olen nähnyt vain kerran, enkä tule ikinä katsomaan koskaan uudestaan. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että maallista vaellustani lienee jäljellä vähemmän kuin videonauhaa.
Mutta eipä niitä voi heittää poiskaan. Paitsi että sitä kuvittelee, että nauhoista on ehkä joskus vielä iloa (vaikka todellisuudessa vanhimmat nauhat lienevät jo pilalla), niin sitä myös elättelee ajatusta siitä, että ehkä niille voi joskus äänittää jotain muuta, jota ei sitten ikinä katso. Tosin, ei sitäkään kykene tekemään, sillä silloin joutuisi taasen tuhoamaan jotain, mitä ei ehkä koskaan saisi takaisin.
Videonauhat ovat muistoja, kuten valokuvatkin. Minulle riittää se, että katson nauhan kantta, ja muistan, milloin ja missä olin kun kirjoitin sen. Muistan ne ihmiset, jotka olivat minulle silloin tärkeitä; muistan ne joiden kanssa katsoin ja nautin siitä. Mutta jos katsoisin videonauhan uudestaan, se ei ehkä enää merkitsisi samaa: pelkään, että muisto haalistuisi kuten nauha.
Ostan (ja katson) toki DVD:itä, mutta ne ovat kylmiä ja persoonattomia. Tai siis ovat, kunnes niihin liittyy jokin muisto. Se voi olla se leffa, jonka näin niillä treffeillä, tai se voi olla hyvän ystävän lempielokuva, jonka on ostanut vain päästäkseen vähän lähemmäs ystävän ajatusmaailmaa. Mutta eivät DVD:t vielä ole niin henkilökohtaisia kuin kymmenen vuotta vanha naru, jolla on yksi jakso sitä hyvää TV-sarjaa, jota ei ole koskaan näytetty sen jälkeen televisiossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti