2077

Sorayama, ah, Sorayama

Tykkäsin tästä itse. Mitä ei tietenkään koskaan pitäisi sanoa, mutta koska tämä on MUN egonkohotusblogi, eikä esimerkiksi naapurin Jarmon, niin miksipä sitten en myös kehuisi itseäni. Koska ei täällä kukaan muukaan sitä tee.

Tämä on teille kaikille cyberpunkia rakastaville.

Metsästän öisessä kaupungissa
  vaihdan sieluni kromiin

nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin
  korvissani raivoaa metalli ja veri

mikä on todellista ja mikä on totta
  kysyn ja kohotan aseeni

hän kiroaa minut kuten tuhat kertaa aiemmin
  nuo elottomat kasvot ja katkera hymy

takerrun silti jokaiseen ystävälliseen eleeseen
  rakastan ohuesti koska vielä voin

kunnes katoan kaikkeudesta
  roihuten kuin aurinko

Unessa-ko?

Jos sitä herää keskellä yötä, niin sitä miettii, että onko tämä nyt huono juttu, kun siis on herännyt keskellä yötä; vai kenties hyvä juttu, koska sitten voi jatkaa unia, mikä on parhautta.

(Tämä kaipaisi nyt jotain suurta viisautta tai vitsiä tähän perään, mutta ei irtoa. Kun minä kerta heräsin keskellä yötä.)

Armpitting!

Olen tässä miettinyt sellaista urheilulajia, että jos liimaisi kainalokarvoja yhteen toisen tyypin kanssa, ja sitten se, kumpi saa repäistyä enemmän toiselta irti, saisi jonkin palkinnon. Se olisi vähän niinkuin kädenvääntöä, mutta jotenkin miehisempää.

Ei, en tosiaan tiedä, miksi olen miettinyt tätä.